Itikka

Pahempaa kuin yöperhoset: paperilampunvarjostimeeni lässähtää jokin, joka on olemukseltaan kuin kaksikymmenkertaiseksi turvonnut siivekäs kirppu. Ja tämä kymmentä minuuttia ennen nukkumaanmenoaikaa.

Sangen epämiellyttävää. Raidin esiinkaivaminen käy mielessä, mutta kun raidatussa huoneessa on mahdotonta nukkua. Paitsi jos pitää ikkunan auki, jolloin noita hyppylentokirppuja ponnahtelee takuulla sisään parikymmentä lisää ja kaikki myrkky leijuu ikkunasta ulos tainnuttamaan pieniä lapsia ja villieläimiä. Vanha tapa käyttöön, ajattelen, ja hapuilen esille kupin ja paperia.

Ötökkä nakottaa varjostimessa kuin siihen liimattu. Vahtaan sitä turvallisen välimatkan päästä. Se liikahtaa, imukärsä heilahtaa. Kiemurtelen ällöstä. Ei sitä tuosta saa pyydystettyä, varjostin on pyöreä. Ei tästä tule mitään, kun sitä ei oikein viitsi hätyyttää. Lentäisipä itsestään seinälle.
Käännyn sulkemaan ikkunan. Kun vilkaisen uudestaan varjostimeen, lentokirppu on kadonnut. Liikehdin nykivästi kohti valonkatkaisijaa. Nyt on kai mentävä nukkumaan.

Astun maton hapsuista muodostuneen möykyn päälle ja melkein kirkaisen. Vähän myöhemmin länttään varpaani lattialle karanneen muovihelmen päälle ja hysteerinen huuto on taas lähellä. Kieputan itseni tiiviisti peittoon niin että hyvä jos happi kulkee. Olen tuntevinani varpaissani epämääräistä liikehdintää ja yritän ajatella iloisia ajatuksia. Jättiläiskirpun paino painaa rintakehääni.


Lopulta nukahdan.
Tänä iltana tietokoneen vierelle on huomaavaisesti aseteltu purkki Raidia.