Tuossa männälauantaina olimme Ullan ja Tiian kera Helsingissä. Päämäärä oli ensin pyydystää itse kullekin tarpeelliset tavarat keskustan ostosparatiiseista, listalla oli kaikkea sukista A3-vesivärilehtiöön. Sen jälkeen olimme päättäneet mennä katsomaan elokuvan Merirosvoradio, ja vielä tämän jälkeen oli suunnitelmissa mennä mättämään pizzaa kitaan.
Suunnitelmaa toteutettiin kaikessa kurissa ja nuhteessa ja reippaaseen tahtiin. Junailimme Helsinkiin ja teimme kierroksen Suomalaisen kirjakaupan, Stockmannin (Jesus Christ Superstar + Oopperan kummitus -cd:t minulle!) ja Forumin kautta. Forumissa ostin itselleni uudet, punaiset tennarit. Intersport otti mallia ihanan lämpimästä ja aurinkoisesta ulkoilmasta ja oli mukavasti hautovan kuuma kenkiä sovitellessani. Uuf. Kenkälaatikkoa pyöritellessämme havaitsimme, että aikaa oli mennyt paljon vähemmän kuin arvelimme! Vielä monta tuntia jäljellä! Mikä nyt eteen?
Ratkaisimme ongelmamme siirtymällä Sokokselle hyvän sorbettimuiston (jonka muiston alkulähteeksi paljastui myöhemmin Stockmann) innoittamina. Vesiperä sorbetin suhteen, mutta jotain muuta oli meneillään: itsestään sai otattaa ilmaisen valokuvan, meikkikin tuli kaupan päälle. Kytkynä oli vain se, että kuvassa piti käyttää vaatetta Sokoksen mallistosta ja se piti luovuttaa mainoskäyttöön. Totta kai usutimme Ullan kanssa Tiian jonoon.
Usuttamista seurasi minulle ja Ullalle kahden tunnin notkunta. Pelasimme ilmaista Xboxia, käytimme kahvilassa kokonaista kuusi euroa ja pläräsimme kirjaosaston halki. Pitkän aikaa näytti siltä, että Tiia ei liikkunut jonossa mihinkään. Ja leffan piti alkaa kolmelta! Aika mateli hälyttävästi sitä kohti. Lopulta Tiia pääsi ihan kuvattavaksi asti. Räpsimme kuvaustoimituksesta digikuvia kolmea kerrosta ylempää. Tuskanhiki alkoi jo valua, leffan alkuun hyvä kun varttikaan enää!
Kuvat saatiin otettua ja Tiia pääsi takaisin elähdyttävään seuraamme. Pusertelin lippuja kädessäni ja painuimme pikamarssia Tennispalatsille. En kai puristanut tarpeeksi, tai sitten puristin liikaa, sillä muutamaa kymmentä metriä ennen teatterin sisäänkäyntiä havaitsin kauhukseni, että joululahjalippukotelo ammotti tyhjyyttään ja lahjalippuletkan kolme viimeistä liihottivat ties missä. Mutta taistelutta ei luovuteta! Uhosin juoksevani kuin vähintään viisi Paavo Nurmea ja pistin jalkaa toisen eteen.
Onneksi pienen matkan juostuani havaitsin nuorenparin päät yhdessä tutkimassa jotain. Toivo heräsi, ja kaarsin pariskunnan etupuolelle. Lippuni! Heilutin tyhjää koteloa ilmassa ja yritin selkeästi ilmoittaa että minun liput, kiitos kiitos kiitos! Uskoivatkin vielä! Kiitos ystävällisille tuntemattomille! Liput pyydystettyäni juoksin ehkä kolmen Paavo Nurmen tahdilla takaisin leffateatteriin. Toivottavasti ei ole jonoa, muuten eivät jäljellä olevat minuutit riitä...
Jonossa ei onneksi paljoa löytynyt, joten sain vaihdettua lahjaläpyskät Merirosvoradion piljetteihin. Hahaa, ehdimme! Varustauduimme jättimäisellä paukkumaissisangolla ja istuimme alas.
Leffan alussa näytettiin miljoona mainosta. Sitten itse toiminta alkoi. Ihan hauskaa oli, naurattikin. Ja sitten pimeni.
Ääni kyllä kuului, mutta valkokangas meni mustaksi. Pian sisäänkäynnin viereen ilmestyi pukuherra, joka kaikella ystävällisyydellä pyysi meitä pysymään penkeissämme. Pian pukuherra palasi ja ilmoitti, yhä kaikella ystävällisyydellä, että projektorin lamppu oli räjähtänyt, sori sori, nyt ei voida jatkaa, hakekaas rahallinen hyvitys kassalta tai ottakaa tästä korvaava lippu.
Korvaavat liput taskussa junailimme kotiin ja Kotipizzalle.
keskiviikko 29. huhtikuuta 2009
tiistai 21. huhtikuuta 2009
Jalkapatikassa
En ole patikoimisihmisiä sanan perinteisessä mielessä.
Jaksan kyllä kävellä, ja joskus se on kivaakin. Kävelen mielelläni varsinkin suurissa kaupungeissa, ainakin niin kauan kunnes jalkoja alkaa särkeä, jolloin mieluummin valitan. Isäni kanssa tulee patikoitua erikoisen reippaasti. Kööpenhaminassa lomaillessamme emme käyttäneet ollenkaan julkisia vaan kiersimme kaikki kaupungin nähtävyydet apostolinkyydillä (ja sitten junalla vähän pohjoiseen ja luontopatikkaa tämän päälle!). Tästä huolimatta en tosiaankaan omista vaelluskenkiä. Yhden vinkeän patikointi- sekä retkeilymuiston kyllä omistan...
Olin kuudennella luokalla. Luokkamme oli kerännyt rahaa leirikoulua varten hamasta menneisyydestä. Tai kerännyt ja kerännyt, enimmäkseen vanhempamme olivat keränneet kuukausittaisia lahjoituksia leirikoulutilillemme.
No, olimmehan mekin myyneet joulukortteja ja -kuusia sekä järjestäneet parit diskot (viimeisen jälkeen puolen luokkaa niska oli täysin jumissa seuraavana päivänä, kiitos reippaan moshaamisen). Kun rahaa oli tarpeeksi, pakkasimme laukumme ja suuntasimme kohti Keski-Suomen toukokuisenkauniita seutuja. Pakkasin jättimäiset kuulokkeeni (yksi kuuloke oli yli nyrkin kokoinen ja panta ainakin viisi senttiä leveä ja puolitoista paksu) ja ruhtinaallisen kahden tunnin verran tilaa sisältävän mpkolmoseni mukaan.
Yleisestä ilontunteesta huolimatta kaikkien mielessä kiersi sama kauhu. Ei sitä kukaan ollut halunnut, ja aktiviteettiäänestyksessä kannatus oli ollut sen mukainen, mutta opettajamme oli päättänyt puolestamme: kävelyretki kahdeksan kilometrin päähän, jossa odottaisi huussi ja metsäinen nuotiopiiri, ja siellä yöpyminen! Kahdeksan kilometriä kaksi kertaa? Kuka sellaisia matkoja jaksaa kävellä?
Matkaan lähdettiin heti ensimmäisenä leirikoulupäivänä pari tuntia bussin kurvattua leirikeskuksen pihaan. Olisipa sekin sitten pois alta. Yritin apinan raivolla survoa jättikokoisia kuulokkeitani minikokoiseen reppuuni. Liitokset natisivat ja reppuun ei muuta mahtunut. Terve järki voitti ja päätin pärjätä yhden illan ilman The Beach Boysin Kokomoa.
Muutama sankari melkein myöhästyi jo lähdöstä, ja heti oli tukalan kuuma. Epätoivoisia yrityksiä vilvoitella varjoissa lymyävissä neulasten verhoamissa ja sulavissa lumikasoissa esiintyi silloin tällöin. Hölisimme mitä sattui ja menomatka sujui mainiosti. Hypimme kuin gasellilauma yli metrinlevyisten ojien ja olimme perillä ennen kuin huomasimmekaan. Kahdeksan kilsaa vai? Ei se siltä tuntunut!
Yhteispelillä (tai meikäläisen osalta enimmäkseen lähettyvillä haahuilulla) pystytimme teltat. Muutama nappula oli toki halukas sekoittamaan tytöt ja pojat samoihin telttoihin, mutta toinen valvojamme vesitti tämän aikeen alkuunsa. Tyttöjen ja poikien teltat erikseen siis, kamat sisään ja keittoa särpimään. Vatkuimme nuotion ympärillä aikamme, piirtelin Corpse Bride -kuvia, kuuntelin kaverin kännykästä Cotton Eyed Joeta, kieltäydyin syömästä makkaraa, nauroin ja pesin käteni hyisessä lammessa, jota reippaimmat toki käyttivät sekä souteluun että talviturkinkaristeluun.
Nukkuma-aika lähestyi. Muistelen olleeni niiden harvojen joukossa, jotka pesivät hampaansa (nukkukaas itse raudat täynnä ruisleipää, onko inhottavampaa tunnetta olemssakaan?). Sitten jaettiin kamiinanvahtimisvuorot ja vetäydyttiin telttoihin. Hyttyset kiusasivat eikä minua ollut missään vaiheessa kiehtonut ajatus teltassa koisaamisesta, vaan minkäs teet...
Oma vahtivuoroni oli heti yhdeltätoista, joten en yrittänytkään nukkua ennen sitä. Tietenkin osalla teltan tytöistä oli raivostuttavan paljon energiaa jäljellä, eikä hiljaisuudesta pitkään aikaan ollut tietoakaan. Vaapuimme siis tunnin kaverin keralla kamiinan edessä ja muistelen, että päästimme tulen kerran ainakin melkein sammumaan. Vuoron jälkeen makuupussi kutsui.
Jostain syystä kaikki tuntui kovin mahdottomalta tästä pisteestä eteenpäin. Vetäydyin pussiini, en tajunnut kiskoa kaikkia vetoketjuja kiinni ja hytisin kylmästä. Lisäsin vaatetta, hytisin lisää. Teltassa koettiin lieviä jännityksen hetkiä myös erään tytön paniikkikohtauksentapaisen käytöksen aikana. Tyttö siirrettiin nukkumaan opettajan valvontaan ja hiljaisuus julistettiin uudestaan.
Hetken sitä kestikin. Pian ulkoa alkoi kuitenkin kuulua puhetta ja töminää. Ilmeisesti poikienkaan teltassa ei nukuttu, sillä äänistä päätellen koko lauma harrasti nyt (opettajamme johdolla) juoksua ympäri leiripaikan, ylimääräisen energian purkamiseksi varmaan. Hetkittäin hiljeni, ah sitä autuutta, mutta sitten kuului poikien teltasta kimakka ääni, joka tärisytti lähipuiden oksia:
PÄÄ KIINNI!
Ja koko ajan paleli. Olisinpa tajunnut, että ne nauhat pussin suun ympärillä olivat kiristämistä varten, mutta siinä väsymyksen tilassa... Ehei. Yksi tyttö yhdestätoista nukkui sikeästi.
Viiden maissa ryhmä tyttöjä pyrki ulos teltasta. Parempi olla ulkona hyttystenruokana kuin sisällä savunhajussa (niin vahva, että kaikki retkellä mukana ollet tavarat oli eristettävä leirikeskuksessa huoneen etäisimpään nurkkaan). Vaan ei, opettaja viittoi meidät takaisin. Tunnelmia paikan päältä sinä aamuna kirjoitetun päiväkirjamerkinnän muodossa:
"Tääl ei o nukuttu. Kello on kohta kuusi aamulla ja olen nukkunut ehkä neljä tuntia. EI JAKSA."
Selvittiinhän siitäkin lopultakin ja kahdeksan kilometrin paluu alkoi. Tipuin heti reittä myöten siihen metrinlevyiseen ojaan. Opettaja sai kiillottaa sankarin sädekehäänsä ja kiskoa minut ylös mudasta. Kaadoin saappaasta litran vettä ulos ja tungin likomärän sukan tahmeaan saappaaseen. Ei kun eteenpäin!
Jalka hyytyi kylmässä mudassa, vaan minkäs teet. Suomalainen sisu tai mikälienee käyttöön ja hammasta purren eteenpäin! Ymmärsin sentään olla juomatta minulle tarjottua syljellä kyllästettyä Fantaa. Kaverin ilme oli sitä jännempi, kun huomautin hänelle liian myöhään, mitä keltainen sokeriliemi oikeastaan sisälsi... Tästä huolimatta paluumatka tuntui sujuvan vielä nopeammin kuin menomatka. Ei se niin kamalaa ollutkaan, kuvitelkaas, me käveltiin yhteensä kuusitoista kilsaa! Tai siis eikö sinne ollukki kahdeksan ja puoli kilsaa hei? Siis seittemäntoista kilsaa!
Huoneessamme tyhjensin saappaastani vielä toisen litran mutaa ja yhden männynkävyn.
Jaksan kyllä kävellä, ja joskus se on kivaakin. Kävelen mielelläni varsinkin suurissa kaupungeissa, ainakin niin kauan kunnes jalkoja alkaa särkeä, jolloin mieluummin valitan. Isäni kanssa tulee patikoitua erikoisen reippaasti. Kööpenhaminassa lomaillessamme emme käyttäneet ollenkaan julkisia vaan kiersimme kaikki kaupungin nähtävyydet apostolinkyydillä (ja sitten junalla vähän pohjoiseen ja luontopatikkaa tämän päälle!). Tästä huolimatta en tosiaankaan omista vaelluskenkiä. Yhden vinkeän patikointi- sekä retkeilymuiston kyllä omistan...
Olin kuudennella luokalla. Luokkamme oli kerännyt rahaa leirikoulua varten hamasta menneisyydestä. Tai kerännyt ja kerännyt, enimmäkseen vanhempamme olivat keränneet kuukausittaisia lahjoituksia leirikoulutilillemme.
No, olimmehan mekin myyneet joulukortteja ja -kuusia sekä järjestäneet parit diskot (viimeisen jälkeen puolen luokkaa niska oli täysin jumissa seuraavana päivänä, kiitos reippaan moshaamisen). Kun rahaa oli tarpeeksi, pakkasimme laukumme ja suuntasimme kohti Keski-Suomen toukokuisenkauniita seutuja. Pakkasin jättimäiset kuulokkeeni (yksi kuuloke oli yli nyrkin kokoinen ja panta ainakin viisi senttiä leveä ja puolitoista paksu) ja ruhtinaallisen kahden tunnin verran tilaa sisältävän mpkolmoseni mukaan.
Yleisestä ilontunteesta huolimatta kaikkien mielessä kiersi sama kauhu. Ei sitä kukaan ollut halunnut, ja aktiviteettiäänestyksessä kannatus oli ollut sen mukainen, mutta opettajamme oli päättänyt puolestamme: kävelyretki kahdeksan kilometrin päähän, jossa odottaisi huussi ja metsäinen nuotiopiiri, ja siellä yöpyminen! Kahdeksan kilometriä kaksi kertaa? Kuka sellaisia matkoja jaksaa kävellä?
Matkaan lähdettiin heti ensimmäisenä leirikoulupäivänä pari tuntia bussin kurvattua leirikeskuksen pihaan. Olisipa sekin sitten pois alta. Yritin apinan raivolla survoa jättikokoisia kuulokkeitani minikokoiseen reppuuni. Liitokset natisivat ja reppuun ei muuta mahtunut. Terve järki voitti ja päätin pärjätä yhden illan ilman The Beach Boysin Kokomoa.
Muutama sankari melkein myöhästyi jo lähdöstä, ja heti oli tukalan kuuma. Epätoivoisia yrityksiä vilvoitella varjoissa lymyävissä neulasten verhoamissa ja sulavissa lumikasoissa esiintyi silloin tällöin. Hölisimme mitä sattui ja menomatka sujui mainiosti. Hypimme kuin gasellilauma yli metrinlevyisten ojien ja olimme perillä ennen kuin huomasimmekaan. Kahdeksan kilsaa vai? Ei se siltä tuntunut!
Yhteispelillä (tai meikäläisen osalta enimmäkseen lähettyvillä haahuilulla) pystytimme teltat. Muutama nappula oli toki halukas sekoittamaan tytöt ja pojat samoihin telttoihin, mutta toinen valvojamme vesitti tämän aikeen alkuunsa. Tyttöjen ja poikien teltat erikseen siis, kamat sisään ja keittoa särpimään. Vatkuimme nuotion ympärillä aikamme, piirtelin Corpse Bride -kuvia, kuuntelin kaverin kännykästä Cotton Eyed Joeta, kieltäydyin syömästä makkaraa, nauroin ja pesin käteni hyisessä lammessa, jota reippaimmat toki käyttivät sekä souteluun että talviturkinkaristeluun.
Nukkuma-aika lähestyi. Muistelen olleeni niiden harvojen joukossa, jotka pesivät hampaansa (nukkukaas itse raudat täynnä ruisleipää, onko inhottavampaa tunnetta olemssakaan?). Sitten jaettiin kamiinanvahtimisvuorot ja vetäydyttiin telttoihin. Hyttyset kiusasivat eikä minua ollut missään vaiheessa kiehtonut ajatus teltassa koisaamisesta, vaan minkäs teet...
Oma vahtivuoroni oli heti yhdeltätoista, joten en yrittänytkään nukkua ennen sitä. Tietenkin osalla teltan tytöistä oli raivostuttavan paljon energiaa jäljellä, eikä hiljaisuudesta pitkään aikaan ollut tietoakaan. Vaapuimme siis tunnin kaverin keralla kamiinan edessä ja muistelen, että päästimme tulen kerran ainakin melkein sammumaan. Vuoron jälkeen makuupussi kutsui.
Jostain syystä kaikki tuntui kovin mahdottomalta tästä pisteestä eteenpäin. Vetäydyin pussiini, en tajunnut kiskoa kaikkia vetoketjuja kiinni ja hytisin kylmästä. Lisäsin vaatetta, hytisin lisää. Teltassa koettiin lieviä jännityksen hetkiä myös erään tytön paniikkikohtauksentapaisen käytöksen aikana. Tyttö siirrettiin nukkumaan opettajan valvontaan ja hiljaisuus julistettiin uudestaan.
Hetken sitä kestikin. Pian ulkoa alkoi kuitenkin kuulua puhetta ja töminää. Ilmeisesti poikienkaan teltassa ei nukuttu, sillä äänistä päätellen koko lauma harrasti nyt (opettajamme johdolla) juoksua ympäri leiripaikan, ylimääräisen energian purkamiseksi varmaan. Hetkittäin hiljeni, ah sitä autuutta, mutta sitten kuului poikien teltasta kimakka ääni, joka tärisytti lähipuiden oksia:
PÄÄ KIINNI!
Ja koko ajan paleli. Olisinpa tajunnut, että ne nauhat pussin suun ympärillä olivat kiristämistä varten, mutta siinä väsymyksen tilassa... Ehei. Yksi tyttö yhdestätoista nukkui sikeästi.
Viiden maissa ryhmä tyttöjä pyrki ulos teltasta. Parempi olla ulkona hyttystenruokana kuin sisällä savunhajussa (niin vahva, että kaikki retkellä mukana ollet tavarat oli eristettävä leirikeskuksessa huoneen etäisimpään nurkkaan). Vaan ei, opettaja viittoi meidät takaisin. Tunnelmia paikan päältä sinä aamuna kirjoitetun päiväkirjamerkinnän muodossa:
"Tääl ei o nukuttu. Kello on kohta kuusi aamulla ja olen nukkunut ehkä neljä tuntia. EI JAKSA."
Selvittiinhän siitäkin lopultakin ja kahdeksan kilometrin paluu alkoi. Tipuin heti reittä myöten siihen metrinlevyiseen ojaan. Opettaja sai kiillottaa sankarin sädekehäänsä ja kiskoa minut ylös mudasta. Kaadoin saappaasta litran vettä ulos ja tungin likomärän sukan tahmeaan saappaaseen. Ei kun eteenpäin!
Jalka hyytyi kylmässä mudassa, vaan minkäs teet. Suomalainen sisu tai mikälienee käyttöön ja hammasta purren eteenpäin! Ymmärsin sentään olla juomatta minulle tarjottua syljellä kyllästettyä Fantaa. Kaverin ilme oli sitä jännempi, kun huomautin hänelle liian myöhään, mitä keltainen sokeriliemi oikeastaan sisälsi... Tästä huolimatta paluumatka tuntui sujuvan vielä nopeammin kuin menomatka. Ei se niin kamalaa ollutkaan, kuvitelkaas, me käveltiin yhteensä kuusitoista kilsaa! Tai siis eikö sinne ollukki kahdeksan ja puoli kilsaa hei? Siis seittemäntoista kilsaa!
Huoneessamme tyhjensin saappaastani vielä toisen litran mutaa ja yhden männynkävyn.
sunnuntai 19. huhtikuuta 2009
Tanska, osa II: Fiskefillet
Sitä on saatava. Se on Tanskan parhaita asioita. Ilman sitä loma on epäonnistunut eikä aurinkokaan paista niin kirkkaasti kuin edelliskerroilla. Sen ajattelemisesta tulee nälkä.
Se on aitotanskalainen leivitetty kalaleike, fiskefillet.
Kalaa siinä on yleensä oikeastaan vain nimeksi, ja sekin vähä on herkullisen, ruskean kalapuikkotyylisen kuoren sisällä. Se tarjotaan reippaasti isoilla rakeilla suolattujen, paksujen ranskalaisten ja maailman parhaan majoneesintapaisen, tanskalaisen remoulade-kastikkeen kanssa.
Sitä voi syödä miltei jokaisessa tanskalaisessa kaupungissa ja melkein kaikilla uimarannoillakin on kioski, jossa tätä ja muita ranskalaisten ryydittämiä herkkuja tarjoillaan. Aina sitä odottaa, joka kerta vaatii, että nyt mennään fiskefilletille, mutta aina se ei ole yhtä hyvää.
Minulla on muisto täydellisestä fiskefilletistä. En muista kaupungin nimeä enkä sijaintia, mutta luulen, että sen syötyäni minä ja perheeni suuntasimme kohti Keski-Eurooppaa ja Alppien ihmeitä, tästä on aikaa siis kolme vuotta. Siinä kaupungissa äiskä juuttui katselemaan laivoja satamassa. Oikeastaan en myöskään muista, miksi muistan tämän fiskefilletin parhaana kaikista.
Söin sen pienen kopperon, joka velloi hiukopalaa kaipaavista ihmisistä, terassilla. Lähettyvillä oli Hesburgereiltakin tuttu ketsuppilaite, mutta siitä sai painettua lautaselleen niin paljon remulaatia kuin sielu sieti. Merenranta oli aivan lähellä, ilma sopivan lämmin ja aurinko laskemassa.
Täydellistä.
Se on aitotanskalainen leivitetty kalaleike, fiskefillet.
Kalaa siinä on yleensä oikeastaan vain nimeksi, ja sekin vähä on herkullisen, ruskean kalapuikkotyylisen kuoren sisällä. Se tarjotaan reippaasti isoilla rakeilla suolattujen, paksujen ranskalaisten ja maailman parhaan majoneesintapaisen, tanskalaisen remoulade-kastikkeen kanssa.
Sitä voi syödä miltei jokaisessa tanskalaisessa kaupungissa ja melkein kaikilla uimarannoillakin on kioski, jossa tätä ja muita ranskalaisten ryydittämiä herkkuja tarjoillaan. Aina sitä odottaa, joka kerta vaatii, että nyt mennään fiskefilletille, mutta aina se ei ole yhtä hyvää.
Minulla on muisto täydellisestä fiskefilletistä. En muista kaupungin nimeä enkä sijaintia, mutta luulen, että sen syötyäni minä ja perheeni suuntasimme kohti Keski-Eurooppaa ja Alppien ihmeitä, tästä on aikaa siis kolme vuotta. Siinä kaupungissa äiskä juuttui katselemaan laivoja satamassa. Oikeastaan en myöskään muista, miksi muistan tämän fiskefilletin parhaana kaikista.
Söin sen pienen kopperon, joka velloi hiukopalaa kaipaavista ihmisistä, terassilla. Lähettyvillä oli Hesburgereiltakin tuttu ketsuppilaite, mutta siitä sai painettua lautaselleen niin paljon remulaatia kuin sielu sieti. Merenranta oli aivan lähellä, ilma sopivan lämmin ja aurinko laskemassa.
Täydellistä.
perjantai 17. huhtikuuta 2009
X-rated: K18-elokuvaa katsomassa
Tiian (vilkaise bloginsa) pyyntö pääsee heti näin T-kirjaimen jälkeen toteutukseen! Iltani ratoksi voin kertoilla teille matkastani läntiseen kansankotoon toteuttamaan syntistä haluani nähdä K18-elokuva. Outo reissu olikin...
Ensin pitää laveerata tausta muutamalla lauseella. Olen ollut Tim Burtonin fani jo kolme ja puoli vuotta (odottakaas B-haastekirjoitusta, saatte kuulla...). Tämän tarinan tapahtuma-aikaan fanivuosia oli kertynyt jo kunnioitettavat kaksi. Ne kaksi vuotta olin odottanut Burtonin seuraavaa leffaa. Ensin vähän nihkeästi ehkä, onhan se kuitenkin musikaali jossa tapetaan ja syödään ihmisiä, mutta lopussa kuin kuuta taivaalta. Ja vuoden 2007 marraskuussa päätti Valtion elokuvatarkastamo ampua kuuni alas.
K18 äänin 3-2. Jatkokäsittelyssä sama päätös samoin äänin. Raivostutti niin, että päässä sumeni. Koko muun Euroopan viisitoistakesäiset rymistelevät takuulla teattereihin, juu niin, mutta ei meillä vaan. Ai että livahtaisin sisään? Ei kuulkaa tällä kuukasvolla! Ihme, etteivät hampaat poksahdelleet irti ikenistä siitä kiristelyn määrästä.
Muutaman viikon ehti tappomieliala ensin velloa ja sitten asettua mielessäni. Pois mielestä kuvat Johnny Deppistä murhaajaparturin vermeissä, pois trailerien vakuuttava miesääni! DVD:tä odottamaan! Ei ikinä isolla kankaalla, ikinä! Olin jo puolittain antanut asian olla, mitä toisinaan kiristellyt hampaitani raivoissani, kunnes pelastus saapui isäni muodossa.
"Minne mentäis talvilomalla?"
Minä olin fiksuna tyttönä tarkastanut jo aikaa sitten, haavoja suolatakseni, mitä naapurimaan ikärajoitus sanoo. K15. Juuri ja juuri 15-vuotiaasta menisin, vaikka vasta 14 olinkin. Siispä suu auki ja loihe lausumahan: "Tukholmaan! Siellähän menee se Sweeney Toddkin!"
Tukholmaan siis tiemme käyköön. Hotelli ja lentoliput varattiin, laukut pakattiin kahden yön ja kolmen päivän talvilomamatkaa 29.2.-2.3.2009 varten. Laskeskelin päiviä ja hermostutin varmaan yhden sun toisenkin ihmisen, varsinkin monta sellaista, joilta ikä oli itseltäänkin blokannut tien teatteriin. Välttelin lehtien arvioita aiheesta, kirosin Iltalehden kolmea tähteä. Spoilaannuin. Mietiskelin, onko filmi tosiaan niin verinen kuin väitetään ja hirvittäisikö heikkohermoista.
Perillä olin jo aivan levottomassa tilassa. Kahden vuoden odotus ja tänä iltana se nähtäisiin, oliko tämä vaivannäön arvoista!
Hotellissa (Scandic muuten) oli tietokonejumi. Aula oli täynnä matkalaukkuja ja matkalaukkujen takana vetelehtiviä ihmisiä. Katselin hajamielisesti kun huonekasvisiivooja tomutti läheistä puskaa ja yritin lukea kirjaa. Kello nakutti varmasti kohti kymmentä yli neljää. Sergel viitosessa se silloin alkaisi. Eikä respa vetänyt vieläkään! Olin valmis kiipimään seinille. Isä haki lisää kahvia.
Kuten ongelmista yleensä, tästäkin selvittiin aikanaan. Matkalaukut huoneeseen ja kaupungille: lippujen osto odotti! Kun sain kallisarvoisen (90 kruunua) paperilapun (rivi 11, paikka 209) käsiini, olisin voinut hyppiä pitkin seiniä, riemusta tällä kertaa. Vielä muutama piinallinen tunti tapettavana ennen teurastusjuhlan alkua!
Luonnollinen askel tämänkaltaisen toteamuksen jälkeen on toki lätkiä syömään herkullisia ruotsalaiskeittiön luomuksia. Pyttipannua isälle, porsaanpiffiä minulle. Eipä uponnut kokonaan, vaikka yleensä syön kuin hevonen. Aikani ruokaa lautasella pyöriteltyäni armahti kello minut lopulta. Voisimme pyrkiä sisään teatteriin!
Lippujenrepijä ei katsonut pärstäkerrointani kahdesti. Mieleni teki vaihteeksi kirkua riemusta oven sisäpuolella. Onneksi en päästänyt intiaanien voitonhuutoa, se olisi varmaan herättänyt portsarin uinuvat epäilykset. 11 riviä ylöspäin ja istahdus, kyllä nyt kelpasi! Kummastuksekseni tällä kertaa isäni kytsi hermostuneen oloisena ympäri salia. Tiedustelin syytä, ja sain kuulla hänen murehtivan sitä, että hän taisi olla koko salin vanhin katsoja. Osoitin portaita nousevaa kahdeksankymppistä pappaa pojanpoikansa käsipuolessa. Toiseksi vanhin vaan! (Mitähän vaari muuten mahtoi pitää leffasta?)
Nyt vasta hermostuttikin. Kahden vuoden odotus enää viidestä minuutista kiinni... Kahdesta minuutista... Enää yhdestä... Leffan piti alkaa jo viisi minuuttia sitten... Tietenkin koneistossa piti olla vikaa juuri sinä iltana! Melkein tuuperruin penkin alle, tuskanhiki valui pitkin otsaani ja kynnenpalasiani napsui varmaan kymmenen metrin säteellä kaikkien muiden takaraivoihin. Onneksi muutama mukava länsinaapurimme oli tilanteessa kiinni ja heitteli muun yleisön iloksi kärrynpyöriä kankaan edessä. Ja lopulta valot pimenivät ja punaiset verhot väistyivät paljastaen valkoisen lakeuden.
Seuraavista kahdesta tunnista en muista kuin sen, että isä ystävällisesti tiedusteli minulta "olenko hengissä" leffan loppupuolella. Ärähdin hiljaa olevani. Leffan jälkeiset fiilikset taas ovat vielä selkeästi hallussa: lattea olo! Tässäkö tämä nyt oli? Tätäkö minä olin odottanut? Häh?
Parikymmentä minuuttia siinä kesti. Päässä raksutti koko ajan yliteholla. Mietin näkemääni, jauhoin näkemääni, märehdin näkemääni. En tiedä mikä siihen vaikutti, mutta hotellilla olisin itsekin heittänyt kärrynpyörän, jos olisin tuon jalon taidon omannut. Sehän oli mahtavaa! Sehän oli parasta! Parasta ikinä! HEMMETTI, HUOMENNA MENNÄÄN UUDELLEEN!
Ja niin mentiinkin. Kuninkaanlinnan ja muiden pakollisten turistiattraksuunien lisäksi huomenna tosiaan mentiin uudelleen, isäkin uhrautui mukaan uudemman kerran. Sen jälkeen hän vannoi, että nyt riittää, tätä verifestivaaliahan hän ei enää katso!
Seuraavana päivänä isäni istui taas vieressäni elokuvateatterissa. Toisella puolella istui vanha rouva, joka kohotti tunnelmaani hihittelemällä verisimmissä kohdissa. Ja mitä isääni tulee, ennen filmin alkua oli alkanut rivakasti sataa, ja isäni valitsi mieluummin kaksi tuntia kuivissa sisätiloissa kuin vetisillä ruotsalaisilla kaduilla. Onneksi ei sentään mutissut ääneen leffan aikana, mutta vähältä taisi pitää. Ja kolmannella kerralla se upposi paremmin kuin oli vielä ikinä ennen uponnut: tämä leffa on upea, tämä on mestariteos. Ja tätä en tule enää koskaan näkemään suurelta kankaalta.
Lentokone oli myöhässä, ja hermostutin kentällä kärsivällistä matkakumppaniani laskemalla, montako kertaa olisin näiden menetettyjen tuntien aikana Sweeney Toddin vielä ehtinyt katsoa.
Ensin pitää laveerata tausta muutamalla lauseella. Olen ollut Tim Burtonin fani jo kolme ja puoli vuotta (odottakaas B-haastekirjoitusta, saatte kuulla...). Tämän tarinan tapahtuma-aikaan fanivuosia oli kertynyt jo kunnioitettavat kaksi. Ne kaksi vuotta olin odottanut Burtonin seuraavaa leffaa. Ensin vähän nihkeästi ehkä, onhan se kuitenkin musikaali jossa tapetaan ja syödään ihmisiä, mutta lopussa kuin kuuta taivaalta. Ja vuoden 2007 marraskuussa päätti Valtion elokuvatarkastamo ampua kuuni alas.
K18 äänin 3-2. Jatkokäsittelyssä sama päätös samoin äänin. Raivostutti niin, että päässä sumeni. Koko muun Euroopan viisitoistakesäiset rymistelevät takuulla teattereihin, juu niin, mutta ei meillä vaan. Ai että livahtaisin sisään? Ei kuulkaa tällä kuukasvolla! Ihme, etteivät hampaat poksahdelleet irti ikenistä siitä kiristelyn määrästä.
Muutaman viikon ehti tappomieliala ensin velloa ja sitten asettua mielessäni. Pois mielestä kuvat Johnny Deppistä murhaajaparturin vermeissä, pois trailerien vakuuttava miesääni! DVD:tä odottamaan! Ei ikinä isolla kankaalla, ikinä! Olin jo puolittain antanut asian olla, mitä toisinaan kiristellyt hampaitani raivoissani, kunnes pelastus saapui isäni muodossa.
"Minne mentäis talvilomalla?"
Minä olin fiksuna tyttönä tarkastanut jo aikaa sitten, haavoja suolatakseni, mitä naapurimaan ikärajoitus sanoo. K15. Juuri ja juuri 15-vuotiaasta menisin, vaikka vasta 14 olinkin. Siispä suu auki ja loihe lausumahan: "Tukholmaan! Siellähän menee se Sweeney Toddkin!"
Tukholmaan siis tiemme käyköön. Hotelli ja lentoliput varattiin, laukut pakattiin kahden yön ja kolmen päivän talvilomamatkaa 29.2.-2.3.2009 varten. Laskeskelin päiviä ja hermostutin varmaan yhden sun toisenkin ihmisen, varsinkin monta sellaista, joilta ikä oli itseltäänkin blokannut tien teatteriin. Välttelin lehtien arvioita aiheesta, kirosin Iltalehden kolmea tähteä. Spoilaannuin. Mietiskelin, onko filmi tosiaan niin verinen kuin väitetään ja hirvittäisikö heikkohermoista.
Perillä olin jo aivan levottomassa tilassa. Kahden vuoden odotus ja tänä iltana se nähtäisiin, oliko tämä vaivannäön arvoista!
Hotellissa (Scandic muuten) oli tietokonejumi. Aula oli täynnä matkalaukkuja ja matkalaukkujen takana vetelehtiviä ihmisiä. Katselin hajamielisesti kun huonekasvisiivooja tomutti läheistä puskaa ja yritin lukea kirjaa. Kello nakutti varmasti kohti kymmentä yli neljää. Sergel viitosessa se silloin alkaisi. Eikä respa vetänyt vieläkään! Olin valmis kiipimään seinille. Isä haki lisää kahvia.
Kuten ongelmista yleensä, tästäkin selvittiin aikanaan. Matkalaukut huoneeseen ja kaupungille: lippujen osto odotti! Kun sain kallisarvoisen (90 kruunua) paperilapun (rivi 11, paikka 209) käsiini, olisin voinut hyppiä pitkin seiniä, riemusta tällä kertaa. Vielä muutama piinallinen tunti tapettavana ennen teurastusjuhlan alkua!
Luonnollinen askel tämänkaltaisen toteamuksen jälkeen on toki lätkiä syömään herkullisia ruotsalaiskeittiön luomuksia. Pyttipannua isälle, porsaanpiffiä minulle. Eipä uponnut kokonaan, vaikka yleensä syön kuin hevonen. Aikani ruokaa lautasella pyöriteltyäni armahti kello minut lopulta. Voisimme pyrkiä sisään teatteriin!
Lippujenrepijä ei katsonut pärstäkerrointani kahdesti. Mieleni teki vaihteeksi kirkua riemusta oven sisäpuolella. Onneksi en päästänyt intiaanien voitonhuutoa, se olisi varmaan herättänyt portsarin uinuvat epäilykset. 11 riviä ylöspäin ja istahdus, kyllä nyt kelpasi! Kummastuksekseni tällä kertaa isäni kytsi hermostuneen oloisena ympäri salia. Tiedustelin syytä, ja sain kuulla hänen murehtivan sitä, että hän taisi olla koko salin vanhin katsoja. Osoitin portaita nousevaa kahdeksankymppistä pappaa pojanpoikansa käsipuolessa. Toiseksi vanhin vaan! (Mitähän vaari muuten mahtoi pitää leffasta?)
Nyt vasta hermostuttikin. Kahden vuoden odotus enää viidestä minuutista kiinni... Kahdesta minuutista... Enää yhdestä... Leffan piti alkaa jo viisi minuuttia sitten... Tietenkin koneistossa piti olla vikaa juuri sinä iltana! Melkein tuuperruin penkin alle, tuskanhiki valui pitkin otsaani ja kynnenpalasiani napsui varmaan kymmenen metrin säteellä kaikkien muiden takaraivoihin. Onneksi muutama mukava länsinaapurimme oli tilanteessa kiinni ja heitteli muun yleisön iloksi kärrynpyöriä kankaan edessä. Ja lopulta valot pimenivät ja punaiset verhot väistyivät paljastaen valkoisen lakeuden.
Seuraavista kahdesta tunnista en muista kuin sen, että isä ystävällisesti tiedusteli minulta "olenko hengissä" leffan loppupuolella. Ärähdin hiljaa olevani. Leffan jälkeiset fiilikset taas ovat vielä selkeästi hallussa: lattea olo! Tässäkö tämä nyt oli? Tätäkö minä olin odottanut? Häh?
Parikymmentä minuuttia siinä kesti. Päässä raksutti koko ajan yliteholla. Mietin näkemääni, jauhoin näkemääni, märehdin näkemääni. En tiedä mikä siihen vaikutti, mutta hotellilla olisin itsekin heittänyt kärrynpyörän, jos olisin tuon jalon taidon omannut. Sehän oli mahtavaa! Sehän oli parasta! Parasta ikinä! HEMMETTI, HUOMENNA MENNÄÄN UUDELLEEN!
Ja niin mentiinkin. Kuninkaanlinnan ja muiden pakollisten turistiattraksuunien lisäksi huomenna tosiaan mentiin uudelleen, isäkin uhrautui mukaan uudemman kerran. Sen jälkeen hän vannoi, että nyt riittää, tätä verifestivaaliahan hän ei enää katso!
Seuraavana päivänä isäni istui taas vieressäni elokuvateatterissa. Toisella puolella istui vanha rouva, joka kohotti tunnelmaani hihittelemällä verisimmissä kohdissa. Ja mitä isääni tulee, ennen filmin alkua oli alkanut rivakasti sataa, ja isäni valitsi mieluummin kaksi tuntia kuivissa sisätiloissa kuin vetisillä ruotsalaisilla kaduilla. Onneksi ei sentään mutissut ääneen leffan aikana, mutta vähältä taisi pitää. Ja kolmannella kerralla se upposi paremmin kuin oli vielä ikinä ennen uponnut: tämä leffa on upea, tämä on mestariteos. Ja tätä en tule enää koskaan näkemään suurelta kankaalta.
Lentokone oli myöhässä, ja hermostutin kentällä kärsivällistä matkakumppaniani laskemalla, montako kertaa olisin näiden menetettyjen tuntien aikana Sweeney Toddin vielä ehtinyt katsoa.
Tanska, osa I: Jels ja Titanic
Voidaan väittää, että olen ollut muutaman kerran Tanskassa. Siispä esittelyssä: Tanska-sarja, osa I:
Jels ja Titanic
Viimeisimmästä Tanskankerrastani on tainnut vierähtää jo melkein kaksi vuotta. Silloin vietin äitini kanssa viikon kesälomaa pienessä, viehättävässä ja harvinaisen eksymiskelpoisessa kylässä nimeltä Jels. Kylä löytyi jopa minun kartanlukutaidoillani aika helposti, mutta sen sisällä pyörimme ympäri muutamankin kierroksen etsien sitä katua, jolla Bed&Breakfastimme sijaitsi.
Löytyipä lopulta, eikä mistään perinteisestä peti-ja-aamiaissysteemistä voida edes puhua: se oli hotelli. Huoneita vaikka miten monta (pääsimme kokeilemaan kahta), toinen toistaan hienompia ja koristeltuja nykytaideteoksin ja kaapelitelevisioin. Suosittelen, jos kykenette Jels Bed and Breakfastin kylän asemakaavan pyörteistä paikantamaan!
Systeemiä pyöritti harmaahapsinen, reippaasti tupakoiva ja todella puhelias herrasmies, joka paitsi lappoi pöytään meille aamiaista puhkuen tarmoa ja puhetta niin myös tarjosi meille iltapäiväkahvia. Äiskältä kai vielä irtosi jotain läppää, itse enimmäkseen hengästyin tarinointia kuunnellessani. Tyyppi esimerkiksi valmisti lehmille kuntoutuslaitteistoja, ajoi kunnon amerikanmaasturia ja oli joutunut salaman tielle noin neljä kertaa.
Amerikanmaasturiin sisältyivät myös muut cowboyn elkeet, ja kun hän siinä äitini ja rouvansa kahvia siemaillessa asteli paikalle tarjoten minulle joko "aitoa inkivääriolutta Amerikanmaalta" tai Mountain Dewtä, mielessäni pyörähti automaattisesti pyörimään seuraava pätkä noin kahdenkymmenenviiden sekunnin kohdalta:
Homerin reaktio pitää tosin peilata, pelasin uhkapeliä ja tartuin kuitenkin Mountain Dew -tölkkiin.
Päivänä muutamana suuntasimme äitini kera seudun ja siinä samalla koko Pohjoismaiden suurimmalle kirpputorille. Jättimäinen, mutainen kenttä täynnä myyntipöytiä, myyntipöytiä ja myyntipöytiä, myyntipöydät päällystettynä uskomattomalla rojulla kaikista kategoriosta, iloisesti sekaisin niin hieno lasitavara kuin pienet jyrsijät.
Äiskä oli seitsemännessa taivaassa, mukaan tarttui kaikkea pienistä virtahevoista mustiin piraatticrockseihin. Minua enimmäkseen tympi. Aikani kuluksi laskeskelin karmivimpia tuotteita. Ikävä kyllä niistä maailman hirveimmistä jääkarhuposliinipatsaista ei ole kuvia, niitä kun ei voi sanoin kuvailla. Sen sijaan voitte yrittää kuvitella lehmänkellon kokoista, hopeanharmaata, pyöreää ja onttoa pötikkää, jonka kylkeen on Timesin näköisellä kirjasimella kaiverrettu "TITANIC 1912". Laivankellohan se siinä, ja ilmiselvästi ehtaa tavaraa suoraan hylystä! Melkein teki mieli ostaa ihan camp-arvon takia. Se hamsteriparka, jota myyjä yritti hyväuskoisille kaupata kunnes pikkuinen meni pyöräyttämään pentueen keskelle myyntihäkkiä taas enemmänkin säälitti.
Seuraavina päivinä ostelu paitsi jatkui niin paheni. Suuntasimme äitini tummanvihreällä Citroenilla kohti Saksan rajaa ja Flensburgin ostosparatiisia, joka ilmeisesti kerää kaikki seudun ostajat kauppoihinsa halvoilla hinnoillaan. Äitini silmissä hohteli viime kesänä ohimennen käväisemämme jättimäinen tavaratalo, jossa kaikki, niin laatuviinit, parfyymit kuin nallekarkitkin, myytiin noin viisinkertaisissa säästöpakkauksissa mutta ah niin halvalla hinnalla. Sinne siis!
Tylsistykseni jatkui. Vähän houkutteli sadan Chupa-Chups-tikkarin teline vaivaisella kahdellakympillä, eikä sellainen kolmen kilon nallekarkkipussikaan ihan vastenmielinen ajatus ollut, mutta järki voitti. Mielessä eli vielä edellinen kerta, kun olin ostanut ison karkkipussin autoon (kaikki hedelmäkarkit sulivat yhdeksi, puolentoista litran maitotölkin kokoiseksi möykyksi). Tylsyyteni tappamiseksi kiertelin kauppan ympäri puolenkymmentä kertaa. Kolmannella kerralla satuin huomaamaan infotiskin, joka esitteli kaupungin ihmeitä. Sitä koristi suuri juliste, joka kuvasti viehättävää, sinapinväristä ruostekasaa sinivihreänruskealla taustalla. Alla oli teksti "Titanic".
Nappasin matkaan esitteen. Saksaksihan se kaikki oli, mutta sen verran sain selville, että noin sadan kilsan päässä olisi parasta aikaa kiertävä Titanic-näyttely. Sinne olisi päästävä! Etsin äitini yläkerran meikkitaivaasta, mutta vastaus oli yksinkertainen: Ei-se-on-liian-kaukana-älä-huokaa-kohta-lähdetään.
Tätä järkkymätöntä päätöstä olen myöhemmin kiitellyt. Vähän matkaa Tanskan puolelle palattuamme auto nimittäin sanoi sopimuksen väliaikaisesti irti. Moottorin lämpötila kohosi uhkaavasti, eikä se alentunut millään poppakonstilla. Auto siis parkkiin moottoritien viereen ja seuraavaa askelta miettimään. Joku aika siinä kului pienen hermostuksen tilassa, mutta sitten äidilläni välähti. Apuhan on, toivottavasti, vain pienen maansisäisen puhelinsoiton päässä! Kännykkä siis käteen ja numeroa valitsemaan.
Pelastuksemme enkeli ajoikin puolisen tuntia soittomme jälkeen paikalle amerikanrauta auringossa kimaltaen. Puheenpulputuskin kaikui heti, kun tarmonpesä oli siirtänyt maallisen majansa ulos autostaan. No, sitikka vaan lavalle maasturin perään ja menoksi. Minulle sankarimme osoitti paikan autonsa takapenkiltä. Ikävä kyllä takapenkki oli irroitettu ja tilalla oli koirankarvojen täplittämä huopa. Ruokkivaa kättähän ei tunnetusti purra, joten heittäydyin siihen lattialle löhöämään ja auto lähti liikkeelle. Siinä pistettiin turvallisuusmääräyksiä halvalla päreiksi, poliisin pysäyttäessä olisin varmaan saanut ohjeen kieriä käskystä...
Uppouduin Meg Cabotin Prinsessapäiväkirjojen seiskaosaan englanniksi ja pelastajamme sai pulista äitini tainnoksiin.
Jels ja Titanic
Viimeisimmästä Tanskankerrastani on tainnut vierähtää jo melkein kaksi vuotta. Silloin vietin äitini kanssa viikon kesälomaa pienessä, viehättävässä ja harvinaisen eksymiskelpoisessa kylässä nimeltä Jels. Kylä löytyi jopa minun kartanlukutaidoillani aika helposti, mutta sen sisällä pyörimme ympäri muutamankin kierroksen etsien sitä katua, jolla Bed&Breakfastimme sijaitsi.
Löytyipä lopulta, eikä mistään perinteisestä peti-ja-aamiaissysteemistä voida edes puhua: se oli hotelli. Huoneita vaikka miten monta (pääsimme kokeilemaan kahta), toinen toistaan hienompia ja koristeltuja nykytaideteoksin ja kaapelitelevisioin. Suosittelen, jos kykenette Jels Bed and Breakfastin kylän asemakaavan pyörteistä paikantamaan!
Systeemiä pyöritti harmaahapsinen, reippaasti tupakoiva ja todella puhelias herrasmies, joka paitsi lappoi pöytään meille aamiaista puhkuen tarmoa ja puhetta niin myös tarjosi meille iltapäiväkahvia. Äiskältä kai vielä irtosi jotain läppää, itse enimmäkseen hengästyin tarinointia kuunnellessani. Tyyppi esimerkiksi valmisti lehmille kuntoutuslaitteistoja, ajoi kunnon amerikanmaasturia ja oli joutunut salaman tielle noin neljä kertaa.
Amerikanmaasturiin sisältyivät myös muut cowboyn elkeet, ja kun hän siinä äitini ja rouvansa kahvia siemaillessa asteli paikalle tarjoten minulle joko "aitoa inkivääriolutta Amerikanmaalta" tai Mountain Dewtä, mielessäni pyörähti automaattisesti pyörimään seuraava pätkä noin kahdenkymmenenviiden sekunnin kohdalta:
Homerin reaktio pitää tosin peilata, pelasin uhkapeliä ja tartuin kuitenkin Mountain Dew -tölkkiin.
Päivänä muutamana suuntasimme äitini kera seudun ja siinä samalla koko Pohjoismaiden suurimmalle kirpputorille. Jättimäinen, mutainen kenttä täynnä myyntipöytiä, myyntipöytiä ja myyntipöytiä, myyntipöydät päällystettynä uskomattomalla rojulla kaikista kategoriosta, iloisesti sekaisin niin hieno lasitavara kuin pienet jyrsijät.
Äiskä oli seitsemännessa taivaassa, mukaan tarttui kaikkea pienistä virtahevoista mustiin piraatticrockseihin. Minua enimmäkseen tympi. Aikani kuluksi laskeskelin karmivimpia tuotteita. Ikävä kyllä niistä maailman hirveimmistä jääkarhuposliinipatsaista ei ole kuvia, niitä kun ei voi sanoin kuvailla. Sen sijaan voitte yrittää kuvitella lehmänkellon kokoista, hopeanharmaata, pyöreää ja onttoa pötikkää, jonka kylkeen on Timesin näköisellä kirjasimella kaiverrettu "TITANIC 1912". Laivankellohan se siinä, ja ilmiselvästi ehtaa tavaraa suoraan hylystä! Melkein teki mieli ostaa ihan camp-arvon takia. Se hamsteriparka, jota myyjä yritti hyväuskoisille kaupata kunnes pikkuinen meni pyöräyttämään pentueen keskelle myyntihäkkiä taas enemmänkin säälitti.
Seuraavina päivinä ostelu paitsi jatkui niin paheni. Suuntasimme äitini tummanvihreällä Citroenilla kohti Saksan rajaa ja Flensburgin ostosparatiisia, joka ilmeisesti kerää kaikki seudun ostajat kauppoihinsa halvoilla hinnoillaan. Äitini silmissä hohteli viime kesänä ohimennen käväisemämme jättimäinen tavaratalo, jossa kaikki, niin laatuviinit, parfyymit kuin nallekarkitkin, myytiin noin viisinkertaisissa säästöpakkauksissa mutta ah niin halvalla hinnalla. Sinne siis!
Tylsistykseni jatkui. Vähän houkutteli sadan Chupa-Chups-tikkarin teline vaivaisella kahdellakympillä, eikä sellainen kolmen kilon nallekarkkipussikaan ihan vastenmielinen ajatus ollut, mutta järki voitti. Mielessä eli vielä edellinen kerta, kun olin ostanut ison karkkipussin autoon (kaikki hedelmäkarkit sulivat yhdeksi, puolentoista litran maitotölkin kokoiseksi möykyksi). Tylsyyteni tappamiseksi kiertelin kauppan ympäri puolenkymmentä kertaa. Kolmannella kerralla satuin huomaamaan infotiskin, joka esitteli kaupungin ihmeitä. Sitä koristi suuri juliste, joka kuvasti viehättävää, sinapinväristä ruostekasaa sinivihreänruskealla taustalla. Alla oli teksti "Titanic".
Nappasin matkaan esitteen. Saksaksihan se kaikki oli, mutta sen verran sain selville, että noin sadan kilsan päässä olisi parasta aikaa kiertävä Titanic-näyttely. Sinne olisi päästävä! Etsin äitini yläkerran meikkitaivaasta, mutta vastaus oli yksinkertainen: Ei-se-on-liian-kaukana-älä-huokaa-kohta-lähdetään.
Tätä järkkymätöntä päätöstä olen myöhemmin kiitellyt. Vähän matkaa Tanskan puolelle palattuamme auto nimittäin sanoi sopimuksen väliaikaisesti irti. Moottorin lämpötila kohosi uhkaavasti, eikä se alentunut millään poppakonstilla. Auto siis parkkiin moottoritien viereen ja seuraavaa askelta miettimään. Joku aika siinä kului pienen hermostuksen tilassa, mutta sitten äidilläni välähti. Apuhan on, toivottavasti, vain pienen maansisäisen puhelinsoiton päässä! Kännykkä siis käteen ja numeroa valitsemaan.
Pelastuksemme enkeli ajoikin puolisen tuntia soittomme jälkeen paikalle amerikanrauta auringossa kimaltaen. Puheenpulputuskin kaikui heti, kun tarmonpesä oli siirtänyt maallisen majansa ulos autostaan. No, sitikka vaan lavalle maasturin perään ja menoksi. Minulle sankarimme osoitti paikan autonsa takapenkiltä. Ikävä kyllä takapenkki oli irroitettu ja tilalla oli koirankarvojen täplittämä huopa. Ruokkivaa kättähän ei tunnetusti purra, joten heittäydyin siihen lattialle löhöämään ja auto lähti liikkeelle. Siinä pistettiin turvallisuusmääräyksiä halvalla päreiksi, poliisin pysäyttäessä olisin varmaan saanut ohjeen kieriä käskystä...
Uppouduin Meg Cabotin Prinsessapäiväkirjojen seiskaosaan englanniksi ja pelastajamme sai pulista äitini tainnoksiin.
torstai 16. huhtikuuta 2009
Terveydeksi!
Ei se viime viikon flunssa vielä mitään tämän viikon vatsatautiin verrattuna. Vieläkään en voi ajatella pääsiäisaterian karitsanpaistia hapankastikkeella ilman, että jokin pyrkii vatsalaukussa liikkeelle. Väärään suuntaan tietenkin.
Pitikin muuten kirjoittaa tuo edellinen kappale. Nyt mahassa kieppuu niin, ettei pysty ajattelemaan. Siksipä heitän itselleni haasteen: aion nimittäin toteuttaa yhden vapaamuotoisen blogikirjoituksen jokaisesta seuraavaksi mainittavasta aiheesta. Toteutetut kursiivilla, ne löydät klikkaamalla haaste-tagia tämän tekstin alareunassa.
A - Automatka Alpeilla
B - Burtonismi
C - Cats
D - DVD
E - Elokuva
F - Fiskefillet
G - Gentlemannivaras ja muita hienoja ammatteja
H - Huoneeni
I - Itikat
J - Jalkapatikassa
K - Kirjahylly
L - Lomamatkat
M - Musikaalit
N - Nämä viisi asiaa haluaisin tehdä
O - Opettajista parhaat
P - Pariisi
Q - Q niinQuin Quvaextra, sisältää paljon Quvamateriaalia
R - Roina
S - Sarjakuva
T - Tanska
U - Ulkoinen olemus
V - Vesillä
W - Www-sivuni kautta aikojen
X - X-rated: K18-elokuvaa katsomassa
Y - Yöperhoset
Z - Zzz:n välttämiseksi lempinettisivujeni esittelyjä
Å - Åland eli millainen oli matkani Ahvenanmaalle
Ä - Älystä
Ö - Örni örni örni - Piirtäminen (Joka tunnistaa tämän viittauksen ensimmäisenä saa heittää korkeintaan kolmesanaisen millä tahansa kirjaimella, numerolla tai merkillä alkavan blogitekstin otsikon!)
Vaviskaa.
Pitikin muuten kirjoittaa tuo edellinen kappale. Nyt mahassa kieppuu niin, ettei pysty ajattelemaan. Siksipä heitän itselleni haasteen: aion nimittäin toteuttaa yhden vapaamuotoisen blogikirjoituksen jokaisesta seuraavaksi mainittavasta aiheesta. Toteutetut kursiivilla, ne löydät klikkaamalla haaste-tagia tämän tekstin alareunassa.
A - Automatka Alpeilla
B - Burtonismi
C - Cats
D - DVD
E - Elokuva
F - Fiskefillet
G - Gentlemannivaras ja muita hienoja ammatteja
H - Huoneeni
I - Itikat
J - Jalkapatikassa
K - Kirjahylly
L - Lomamatkat
M - Musikaalit
N - Nämä viisi asiaa haluaisin tehdä
O - Opettajista parhaat
P - Pariisi
Q - Q niinQuin Quvaextra, sisältää paljon Quvamateriaalia
R - Roina
S - Sarjakuva
T - Tanska
U - Ulkoinen olemus
V - Vesillä
W - Www-sivuni kautta aikojen
X - X-rated: K18-elokuvaa katsomassa
Y - Yöperhoset
Z - Zzz:n välttämiseksi lempinettisivujeni esittelyjä
Å - Åland eli millainen oli matkani Ahvenanmaalle
Ä - Älystä
Ö - Örni örni örni - Piirtäminen (Joka tunnistaa tämän viittauksen ensimmäisenä saa heittää korkeintaan kolmesanaisen millä tahansa kirjaimella, numerolla tai merkillä alkavan blogitekstin otsikon!)
Vaviskaa.
keskiviikko 8. huhtikuuta 2009
Hajamielisen reipas
Meillä on koulussa Mukava Opo.
Tämä Mukava Opomme pukeutuu aina pukuun ja partaan. Hänellä on mukava bassoääni jota hän mielellään jylistelee luokalleen. Hänellä on myös kaksi esimerkkiä, jotka hän haluaa aina esitellä luokalleen.
Ensimmäinen on Lähihoitajaesimerkki. Olemme kuulleet sen noin kahdeksan kertaa. Siinä Mukava Opomme kertoo, kuinka ei ikinä kannata laittaa yhteishakuun vain lähihoitajaopistoja. Jos sitten ei pääsekään läpi soveltuvuuskokeesta (eli kiusaa lapsia ja puristelee vanhuksia, kuten Mukava Opomme asian muotoilee), ei pääse mihinkään näistä opistoista ja jää aivan tyhjän päälle. Toinen esimerkki on Sipoon lukio -esimerkki. Siinä Mukava Opomme korostaa, että jos laittaa Sipoon lukion ensin ja Tikkurilan lukion sitten, niin vaikka arvosanat riittäisivätkin Tikkurilaan, niin joutuu silti Sipoon lukioon, koska sen meni ensin hakemukseensa riipustamaan. Tämän olemme kuulleet ainakin kaksitoista kertaa.
Mukava Opomme myös unohtaa mielellään oppilaille jaettavia monisteita (ja joskus jopa tunteja). Lukion ainevalintakortit saimme puolta kuukautta muuta koulua myöhemmin varustettuna käskyllä, että palauttakaa tämän viikon loppuun mennessä. Kortti oli mielenkiintoinen ruudukko täynnä mystisiä tekstejä kuten "KUV1" tai "AIB2." Siitä valitsemaan. Mukava Opomme myös unohtaa kroonisesti, mitä lappusia olemme hänelle jo palauttaneet ja mitä hän ei ole edes antanut, ja penää takaisin lappuja, joita emme ole saaneet.
Erityisen mukava Mukava Opomme on silloin, jos hänelle sattuu olemaan jotain asiaa opintoihin tai niiden ohjaukseen liittyen. Silloin on vedettävä keuhkot täyteen happea ja aloitettava mielenkiintoinen ja jännittävä seikkailu nimeltä "Quest for Mukava Opo."
Periaatteessa Mukava Opo asustaa pienessä kopissaan koulun ylimmässä kerroksessa. Periaatteessa. Käytännössä tämä koppi kumisee yleensä tyhjyyttään, varsinkin jos avuntarvitsijoita on liikkeellä paljon. Valinnaisaineiden jaossa Mukava Opomme sotki koko homman. Silloin pienen kopin edusta täyttyi vihaisista kansalaisista. Koppi oli tyhjempi kuin koskaan.
Jos Mukavaa Opoa ei yhytä kopilta, alkaa jännittävän operaation toinen vaihe. Siinä on pidettävä silmät auki joka paikassa ja rynnättävä vaikka kesken kalasopan lusikoinnin Opon luokse. Kopillekin voi tehdä useita toivioretkiä. Kun lopulta yhyttää Opon, on ilmaistava asiansa selkeästi ja kirkkaalla äänellä ja toivottava parasta.
Tästä alkaa kaikkein jännittävin vaihe. Yleensä Mukava Opo kirjoittaa nimesi ja asiasi lapulle. Sitten lappu katoaa johonkin eikä asiasi etene mihinkään. Suunnilleen viikon kuluttua toimenpide on aloitettava alusta. Etsit taas Mukavan Opon käsiisi, ja hän kirjoittaa taas nimesi lappuselle, joka katoaa mystisesti. Toista kolmisen kertaa, ja asiasi menee lopulta perille.
Tehtävä suoritettu!
Tämä Mukava Opomme pukeutuu aina pukuun ja partaan. Hänellä on mukava bassoääni jota hän mielellään jylistelee luokalleen. Hänellä on myös kaksi esimerkkiä, jotka hän haluaa aina esitellä luokalleen.
Ensimmäinen on Lähihoitajaesimerkki. Olemme kuulleet sen noin kahdeksan kertaa. Siinä Mukava Opomme kertoo, kuinka ei ikinä kannata laittaa yhteishakuun vain lähihoitajaopistoja. Jos sitten ei pääsekään läpi soveltuvuuskokeesta (eli kiusaa lapsia ja puristelee vanhuksia, kuten Mukava Opomme asian muotoilee), ei pääse mihinkään näistä opistoista ja jää aivan tyhjän päälle. Toinen esimerkki on Sipoon lukio -esimerkki. Siinä Mukava Opomme korostaa, että jos laittaa Sipoon lukion ensin ja Tikkurilan lukion sitten, niin vaikka arvosanat riittäisivätkin Tikkurilaan, niin joutuu silti Sipoon lukioon, koska sen meni ensin hakemukseensa riipustamaan. Tämän olemme kuulleet ainakin kaksitoista kertaa.
Mukava Opomme myös unohtaa mielellään oppilaille jaettavia monisteita (ja joskus jopa tunteja). Lukion ainevalintakortit saimme puolta kuukautta muuta koulua myöhemmin varustettuna käskyllä, että palauttakaa tämän viikon loppuun mennessä. Kortti oli mielenkiintoinen ruudukko täynnä mystisiä tekstejä kuten "KUV1" tai "AIB2." Siitä valitsemaan. Mukava Opomme myös unohtaa kroonisesti, mitä lappusia olemme hänelle jo palauttaneet ja mitä hän ei ole edes antanut, ja penää takaisin lappuja, joita emme ole saaneet.
Erityisen mukava Mukava Opomme on silloin, jos hänelle sattuu olemaan jotain asiaa opintoihin tai niiden ohjaukseen liittyen. Silloin on vedettävä keuhkot täyteen happea ja aloitettava mielenkiintoinen ja jännittävä seikkailu nimeltä "Quest for Mukava Opo."
Periaatteessa Mukava Opo asustaa pienessä kopissaan koulun ylimmässä kerroksessa. Periaatteessa. Käytännössä tämä koppi kumisee yleensä tyhjyyttään, varsinkin jos avuntarvitsijoita on liikkeellä paljon. Valinnaisaineiden jaossa Mukava Opomme sotki koko homman. Silloin pienen kopin edusta täyttyi vihaisista kansalaisista. Koppi oli tyhjempi kuin koskaan.
Jos Mukavaa Opoa ei yhytä kopilta, alkaa jännittävän operaation toinen vaihe. Siinä on pidettävä silmät auki joka paikassa ja rynnättävä vaikka kesken kalasopan lusikoinnin Opon luokse. Kopillekin voi tehdä useita toivioretkiä. Kun lopulta yhyttää Opon, on ilmaistava asiansa selkeästi ja kirkkaalla äänellä ja toivottava parasta.
Tästä alkaa kaikkein jännittävin vaihe. Yleensä Mukava Opo kirjoittaa nimesi ja asiasi lapulle. Sitten lappu katoaa johonkin eikä asiasi etene mihinkään. Suunnilleen viikon kuluttua toimenpide on aloitettava alusta. Etsit taas Mukavan Opon käsiisi, ja hän kirjoittaa taas nimesi lappuselle, joka katoaa mystisesti. Toista kolmisen kertaa, ja asiasi menee lopulta perille.
Tehtävä suoritettu!
tiistai 7. huhtikuuta 2009
Inventaario
Kurkku on kipeä, yskittää, nenä vuotaa. Ah tätä olotilan autuutta.
Flunssasta huolimatta aloitin eilen vaatekaappini siivoamisen. Tulos: metrisiä vaatekasoja pitkin lattiaa, muutama siisti pino kaapin sisällä. Ja pitäisi jaksaa hoitaa homma loppuun asti. Ajatuskin haukotuttaa ja saa nenän vuotamaan ponnekkaammin...
Tähän mennessä tuosta 80 cm x 180 cm valkeaovisesta, viisihyllyisestä kaapista ovat vyörähtäneet esimerkiksi seuraavat, aikojen saatossa jo täysin unohtuneet artikkelit:
- 2 kpl spagettiolkaimisia, ohuesta kankaasta tehtyjä, maahan asti ulottuvia suoria kesämekkoja. Toinen pinkki, toinen vaaleanvihreä ja koristeltu vaaleanpunaisilla kukilla.
- Kymmenittäin valkoisia, valkoharmaita ja valkosinisiä puhtaita ja viikattuja kangasnenäliinoja.
- 2 kpl napapaitoja, toinen lyhyillä hihoilla ja toinen ilman. Kukkakuvioita.
- 1 kpl oranssia, kukkakuvioista kangaskasaa, jonka lappuhaalarimallin shortseiksi määrittelyyn meni kaksi ihmettelykertaa ja yhteensä noin seitsemän minuuttia.
- Kymmenittäin mustia, ohuita sukkahousuja, jollaisia en ole käyttänyt ainakaan kahteen vuoteen.
- 1 kpl luonnonvalkoista villakerrastoa.
- 2 kpl valkoisia, hapsullisia, hienoja, ohuesta langasta tehtyjä hartiahuiveja.
- Noin kolme paria valkoisia pitsisukkia, yhdet vielä paketissa.
- N. 7 kpl paritonta, valkoista sukkaa.
- 1 kpl paritonta, beigeä sukkaa.
- Yhdet käyttämättömät pitsisukkahousut.
- Hopeanväriset, liian lyhyet verkkarit.
- 4 kpl käyttökelvottomia t-paitoja, joissa valkoisia palloja erivärisillä (vaaleansininen, vaaleanvirheä, vaaleanturkoosi, kirkkaanpunainen) pohjilla.
Mitä ihmettä? Jotenkin tämä kaikki on kaappiini päätynyt ja siellä vuosia fossiloitunut kenenkään huomaamatta... Ihme tavaraa. Mutta toivo elää aina! Ehkä löydöksistäni tulee vielä ensi kesän muoti-ilmiö?
Flunssasta huolimatta aloitin eilen vaatekaappini siivoamisen. Tulos: metrisiä vaatekasoja pitkin lattiaa, muutama siisti pino kaapin sisällä. Ja pitäisi jaksaa hoitaa homma loppuun asti. Ajatuskin haukotuttaa ja saa nenän vuotamaan ponnekkaammin...
Tähän mennessä tuosta 80 cm x 180 cm valkeaovisesta, viisihyllyisestä kaapista ovat vyörähtäneet esimerkiksi seuraavat, aikojen saatossa jo täysin unohtuneet artikkelit:
- 2 kpl spagettiolkaimisia, ohuesta kankaasta tehtyjä, maahan asti ulottuvia suoria kesämekkoja. Toinen pinkki, toinen vaaleanvihreä ja koristeltu vaaleanpunaisilla kukilla.
- Kymmenittäin valkoisia, valkoharmaita ja valkosinisiä puhtaita ja viikattuja kangasnenäliinoja.
- 2 kpl napapaitoja, toinen lyhyillä hihoilla ja toinen ilman. Kukkakuvioita.
- 1 kpl oranssia, kukkakuvioista kangaskasaa, jonka lappuhaalarimallin shortseiksi määrittelyyn meni kaksi ihmettelykertaa ja yhteensä noin seitsemän minuuttia.
- Kymmenittäin mustia, ohuita sukkahousuja, jollaisia en ole käyttänyt ainakaan kahteen vuoteen.
- 1 kpl luonnonvalkoista villakerrastoa.
- 2 kpl valkoisia, hapsullisia, hienoja, ohuesta langasta tehtyjä hartiahuiveja.
- Noin kolme paria valkoisia pitsisukkia, yhdet vielä paketissa.
- N. 7 kpl paritonta, valkoista sukkaa.
- 1 kpl paritonta, beigeä sukkaa.
- Yhdet käyttämättömät pitsisukkahousut.
- Hopeanväriset, liian lyhyet verkkarit.
- 4 kpl käyttökelvottomia t-paitoja, joissa valkoisia palloja erivärisillä (vaaleansininen, vaaleanvirheä, vaaleanturkoosi, kirkkaanpunainen) pohjilla.
Mitä ihmettä? Jotenkin tämä kaikki on kaappiini päätynyt ja siellä vuosia fossiloitunut kenenkään huomaamatta... Ihme tavaraa. Mutta toivo elää aina! Ehkä löydöksistäni tulee vielä ensi kesän muoti-ilmiö?
maanantai 6. huhtikuuta 2009
Eläkettä odotellessa
Alta neljäkymmentä koulupäivää jäljellä, vaan koeruljanssi vaan kiihtyy.
Pian luvassa kuviksen esitelmää, enkun valtakunnallista, matikan tavallista, PISAkoetta, ruotsin kuuntelua... Ja tässä on vasta alkusoitto. Olen melko varma siitä, että opettajien jaloin pyrkimys on niitata oppilaansa luvattoman suurella työmäärällä ennen peruskoulun loppua. Eikä tilannetta helpota yhtään se, että osa opettajakunnastakin on mitä mielenkiintoisinta porukkaa...
Moni opettaja on ihan perusmukava (tai suorastaan pahuksen hauska, niin kuin loistava uskonnonopettajamme), mutta sitten on näitä outoja tyyppejä:
Harmaaseen pukeutuva hiirulaismainen ruotsinopettajatar, joka kertoo joka tunnilla enimmäkseen mitä lukiossa tehdään, eikä saa kuria pidettyä. Äänikin kohoaa suuttuessa oktaavilla (vaan eipä tämä korotus mitään vaikutusta kehenkään tee). Yhteiskuntaopin opettajattaren ääni kohoaa ainakin kahdella oktaavilla, ja sillä alkaa olla jo vaikutustakin.
Fykenopettajattaren ääni ei kohoa minnekään, mutta verenpaine tuntuu kohoavan omituisista asioista: milloin joku oppilas on palauttanut hänelle 12 uudenveroista harppia, milloin suomalaiset koululaiset hämmästyttävät tyhmyydellään eivätkä löydä energiamittaria talostaan (allekirjoittaneen energiamittari on kellarissa lukitun oven takana. Ovessa lukee "Vain sähkömiehelle - hengenvaara!"). Kuri ei näilläkään tunneilla pysy eikä arvon lehtori myöskään usein tajua ilmeisintäkään kettuilua. Kiehtovaa katsottavaa.
Aivan oma lukunsa ovat eläkkeellepääsyyn päiviä laskevat opettajattaret, jotka ovat kouluun vähintään yhtä kyllästyneitä kuin oppilaansakin. Ja miten tulisi toimia tilanteessa, jossa opettaja puhkeaa tunnilla hysteeriseen nauruun? Kai sitä on yritettävä pidätellä omaa nauruaan, mutta sellaista menoa katsoessaan se on oikeastaan melko vaikeaa...
Että näiden seassa sitä on pärjättävä. Onneksi kohta on pääsiäisloma! Sitä odotellessa mukava Oopperan kummitus -potpuri alkuperäisellä miehityksellä, rooleissa Michael Crawford ja Sarah Brightman:
Pian luvassa kuviksen esitelmää, enkun valtakunnallista, matikan tavallista, PISAkoetta, ruotsin kuuntelua... Ja tässä on vasta alkusoitto. Olen melko varma siitä, että opettajien jaloin pyrkimys on niitata oppilaansa luvattoman suurella työmäärällä ennen peruskoulun loppua. Eikä tilannetta helpota yhtään se, että osa opettajakunnastakin on mitä mielenkiintoisinta porukkaa...
Moni opettaja on ihan perusmukava (tai suorastaan pahuksen hauska, niin kuin loistava uskonnonopettajamme), mutta sitten on näitä outoja tyyppejä:
Harmaaseen pukeutuva hiirulaismainen ruotsinopettajatar, joka kertoo joka tunnilla enimmäkseen mitä lukiossa tehdään, eikä saa kuria pidettyä. Äänikin kohoaa suuttuessa oktaavilla (vaan eipä tämä korotus mitään vaikutusta kehenkään tee). Yhteiskuntaopin opettajattaren ääni kohoaa ainakin kahdella oktaavilla, ja sillä alkaa olla jo vaikutustakin.
Fykenopettajattaren ääni ei kohoa minnekään, mutta verenpaine tuntuu kohoavan omituisista asioista: milloin joku oppilas on palauttanut hänelle 12 uudenveroista harppia, milloin suomalaiset koululaiset hämmästyttävät tyhmyydellään eivätkä löydä energiamittaria talostaan (allekirjoittaneen energiamittari on kellarissa lukitun oven takana. Ovessa lukee "Vain sähkömiehelle - hengenvaara!"). Kuri ei näilläkään tunneilla pysy eikä arvon lehtori myöskään usein tajua ilmeisintäkään kettuilua. Kiehtovaa katsottavaa.
Aivan oma lukunsa ovat eläkkeellepääsyyn päiviä laskevat opettajattaret, jotka ovat kouluun vähintään yhtä kyllästyneitä kuin oppilaansakin. Ja miten tulisi toimia tilanteessa, jossa opettaja puhkeaa tunnilla hysteeriseen nauruun? Kai sitä on yritettävä pidätellä omaa nauruaan, mutta sellaista menoa katsoessaan se on oikeastaan melko vaikeaa...
Että näiden seassa sitä on pärjättävä. Onneksi kohta on pääsiäisloma! Sitä odotellessa mukava Oopperan kummitus -potpuri alkuperäisellä miehityksellä, rooleissa Michael Crawford ja Sarah Brightman:
Prologi
Nimi: Siiri
Bloggaamisen motiivi: Sarjisblogit kuolevat käsissäni! Yritän siis jotain hiukan erilaista tällä kertaa, voi paikata tekstillä jos ei piirtely innosta... Luvassa siis ainakin tekstiä ja ehkä satunnaisesti piirroksia tai sarjakuvia.
Parhaat asiat maan päällä: Musikaalit, leffat (varsinkin Pixarin), edellisten fanittaminen, lukeminen, piirtäminen, nauraminen
Lempimusikaali: Oopperan kummitus
Lempileffa: Rottatouille
Lempikirja: Nick Hornby: Slam
Lempisarjakuva: Nemi
Lempiväri: Musta, vihreä
Tervetuloa vastustamaan painovoimaa!
Bloggaamisen motiivi: Sarjisblogit kuolevat käsissäni! Yritän siis jotain hiukan erilaista tällä kertaa, voi paikata tekstillä jos ei piirtely innosta... Luvassa siis ainakin tekstiä ja ehkä satunnaisesti piirroksia tai sarjakuvia.
Parhaat asiat maan päällä: Musikaalit, leffat (varsinkin Pixarin), edellisten fanittaminen, lukeminen, piirtäminen, nauraminen
Lempimusikaali: Oopperan kummitus
Lempileffa: Rottatouille
Lempikirja: Nick Hornby: Slam
Lempisarjakuva: Nemi
Lempiväri: Musta, vihreä
Tervetuloa vastustamaan painovoimaa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)