Minulla on muutama toive-ammatti. Pessimistit toki jaksavat muistuttaa minua siitä, etteivät toiveeni ole realistisia saati mahdollisia, mutta saahan sitä haaveilla... Esittelyssä kolme harkinnan arvoista vaihtoehtoa!
Gentlemanni eli herrasmies
Työn plussat: Kartano, jossa pukeutumishuone, viiksienvahaushuone, teehuone, teehuone kakkonen, sisäkasvihuone, salakäytävä kirjahyllyn takana ja palveluskunnan huoneisto. Lisäksi jalosukuisten vinttikoirien aitaus ja salahuone, jossa pelataan kaverien kanssa pokeria ja juodaan kotipolttoista salaa muilta asukkailta.
Kartanon lisäksi palveluspoika, joka lataa herrasmiehen toisen mittatilaushaulikon kun herrasmies tähtää sorsaa toisella, elinikäinen varasto hyvää viiksivahaa ja toinen mokoma hyvää polvivahaa (polvihousuaikana polvienkin on kiillettävä!), suvussa periytyvä upporikas pörssiyhtiö esim. teräs- tai laivanvarustamoalalta, automobiili ja loputtomat tilukset, joilla voi käyskennellä. Lisäksi skotlantilainen linna, jossa on satakaksikymmentäkuusi huonetta, ullakko, kolme salakäytävää, viinikellari täynnä vuosikertaviiniä ja kummitus.
Harrastuksia ovat edellä mainittujen sorsanmetsästyksen ja käyskentelyn lisäksi esimerkiksi höyrylaivaristeilyt Atlantin poikki ja Lontoon teattereissa vierailu.
Työn miinukset: Pitäisi siirtyä ajassa ainakin sata vuotta taaksepäin. Normaalia elämistä on seurapiiriskandaalien vaarassa kaikin mokomin vältettävä. Käyskentely voi käydä ajan mittaan hermolle.
Gentlemanni- eli herrasmiesvaras
Työn plussat: Kaikki edellä lueteltu, sillä erotuksella että herrasmiesvaras voi elää myös vaikkapa Rivieralla tai Monacossa. Lisäksi se ilontunne, jonka saa puijattuaan maailman rikkaimmalta ihmiseltä maailman suurimman rubiinin. Jännittävä ammatti, jossa mikään päivä ei ole samanlainen kuin edellinen!
Työn miinukset: Kaikki edellä lueteltu. Uteliaat salapoliisit ja jatkuva kiinnijäämisen vaara. Vaatii älyttömän paljon oveluutta ja paljon vähemmän kömpelyyttä kuin mitä minulle on suotu. Mahdolliset omantunnontuskat.
Merirosvo eli piraatti
Työn plussat: Kauniita merellisiä maisemia joka päivä. Se ilontunne, jonka saa puijattuaan kierolta kauppalaivalta läjittäin arvokasta omaisuutta. Merirosvolaulut. Paljon rommia, jota saa maistella halutessaan. Sekasorron aiheuttaminen rauhallisissa satamissa. Mahdollisuus ylentyä oman laivansa kapteeniksi käskyttämään omaa miehistöään. Hurjat seikkailut, mikään päivä ei tosiaan ole samanlainen kuin edellinen!
Työn miinukset: Pitäisi siirtyä ajassa satoja vuosia takaperin. Mahdolliset omantunnontuskat. Kiinnijäämisen ja sitä seuraavan laivan upottamisen ja/tai hirttämisen uhka. Merisairauden uhka. Nukkuminen riippumatossa, ei suihkua.
Miksi näitä ei käsitelty opontunneilla tarkemmin?
sunnuntai 31. toukokuuta 2009
perjantai 22. toukokuuta 2009
Automatka Alpeille
Sattuipa tuossa pari kesää takaperin vuoden 2006 keväällä vanhempieni päähän pälkähtämään, että jälkikasvullehan on näytettävä Euroopan ihmeitä, kuten Alppien kaunis, korkea vuoristo.
Aika nopsasti edettiin sanoista tekoihin, kakara siis istutettiin tummanvihreän Citroën Berlingon takapenkille jättimäisen kirjakassin, matkapäiväkirjan ja mp3-soittimen kera. Senaikaiseen soittimeeni, jonka olin saanut ilmaiseksi Tieteen kuvalehden tilauksen yhteydessä, upposi yhteensä noin kaksi tuntia huonolaatuista musiikkia. Knoppitietona, että silloinen suosikkibiisini oli The Beach Boysin Kokomo. Se soimaan, jättimäiset kuulokkeet korville ja menoksi.
Matkan aikana kuulokkeista ei ollut niinkään haittaa, mutta kirjakassista oli. Olen aina ollut fanaattinen lukija, ja tietenkin olisin halunnut istua nenä kiinni kirjassa koko matkan. Kuinka ollakkaan, äitini ja isäni olivatkin sitä mieltä, että kun tänne nyt ollaan Alppien korkeaa, kaunista, lumipeitteistä vuoristoa tultu katsomaan, niin sitten katsotaan kanssa eikä todellakaan nyykötetä kirjan takana!
Turvauduin jo aikaisemmilta matkoilta tuttuihin kepulikonsteihin ja piilottelin kirjoja paikkoihin, joista niitä ei niin helposti etupenkiltä nähnyt.
Siitä tai jostain muusta johtuen muistankin siis Alpeista ensimmäisenä seuraavat kaksi tarinaa:
Yksi: Majatalon tapaus.
Saavuimme Sveitsiin, ja piti löytää seuraavaksi yöksi jokin tupa, jossa voisi laskostaa maallisen majansa lakanoiden väliin ja vetää tirsoja. Edellisinä öinä nuo tuvat eivät olleet suinkaan olleet vaatimatonta sorttia, vaan ylellisyyttä riitti jos jonkunmoista: oli omaa televisiota, josta saattoi katsella jalkapallon maailmanmestaruuskisoja, oli omaa vessaa ja omaa aamiaista. Mihin lukaaliin siis majoittuisimme nyt?
Ajoimme minimaaliseen kylään, joka käsitti seitsemän taloa ja juna-aseman (junan sai pysähtymään painamalla nappia vähintään kaksi minuuttia ennen seuraavaan junan saapumista), kaikki tämä suuren ja komean järven rannalla. Järven toisella puolella kohosi niitä paljonpuhuttuja Alppeja, ja rinteessä kimalteli myös upea kartano (hotelli, kuten minulle myöhemmin selvisi).
Auto kurvasi kuitenkin pahuksen kapean ja melkoisen korkean alppityylisen talon pihaan. Hälytyskellot soivat mielessäni jo siinä vaiheessa, kun huomasin talon edessä törröttävän harmaan kaapin, jonka oveen oli liimattu ydinvoimasta varoittava tarra. Nousimme portaat sisään ja eräs ystävällinen rouva, talon asukas itsekin, neuvoi meille miten toimia, jos haluaisi saada huoneen. Vanhempani olivat nopeita toimimaan, ja pian seisoimme seuraavien kolmen yön majapaikassamme.
Eih. Pieni huone, jonka ainoa luksus oli näkymä Alppeja kohden. Lattia oli puusta, räsymaton peittämä ja kulunut notkolle, sängyt (2 kpl sinkkusänkyjä, yksi patja lattialla) tulivat täysin toisesta todellisuudesta kuin hotellien runkopatjat ja luksuksen kruunasi oma keittiönurkkaus: pieni pöytä ja tuoli sen vieressä. Ei tietoakaan televisiosta saati siitä omasta kylpyhuoneesta. Rakennus oli vielä vanha koulukin, piristävä tieto näin kesälomalla. Vanhempani rakastuivat paikkaan ja päättivät, että ihanaa, tänne jäätiin!
Kylpyammeisiin tottuneena pettymys tuntui musertavana. Teki mieli itkeä.
Hetken kuluttua itkunhalun tyrmäsi tarve päästä vessaan. Mukavuuslaitos oli pieni koppero alakerrassa. Astelin ripein ottein sisään ja lukitsin oven. Käsienpesun jälkeen yritin vastavuoroisesti avata oven. Mutta mitä ihmettä! Sehän ei aukea ollenkaan! Riuhdoin ovea, riuhdoin lukkoa ja mittelin katseellani haastavasti pientä ikkunaa takaseinällä. Voisinkohan ryömiä siitä ulos?
Kylmä hiki valui pitkin selkääni ja venkslasin taas lukkoa. Ei tulosta. Lisäkauhukseni ulkopuolelta kuului murretulla, miehekkäällä englannilla "Is someone in there?"
En muista mitä piipitin, mutta pian kuulin taas murrettua englantia: "Toilet lady! Can't you get out of there?"
Kieltävä vastaus. Ahdisti. Murtautuuko se kohta sisään?
Seuraavaksi ääni vaihtui naispuoliseksi, ja pian tajusin, että sekä äitini että meidät majatalon asukkaiksi avustanut nainen seisoivat nyt molemmat oven ulkopuolella. Yhdessä he neuvoivat minulle operaation, jolla lukko aukesi.
Poistuessani vessan viereisen huoneen unkarilaismies mulkoili minua ikävästi. Menin huoneeseemme tuijottelemaan kuluneen räsymaton eleganssia.
Kaksi: Citroënin tapaus.
Kukaan ei epäillyt automme, tummanvihreän ja melko tilavan Citroën Berlingon, joka kuumeni auringonpaisteessa aina epämiellyttäväksi saunaksi, kestävyyttä. Mutta edellisen kertomuksen majatalosta lähtiessä uskomme pistettiin koetukselle.
Oli lämmin, aurinkoinen päivä, ja ajoimme vuorenlaitaa ylöspäin kohti Italian tai Itävallan ihmeitä. Hikoilin takapenkillä, autossa oli enemmän kuin tukalan kuumaa.
Sitten auton moottori alkoi ylikuumentua.
Tässä tilanteessa vanhemmiltani ei mennyt sormi suuhun. Nopeasti kaikki ikkunat oli veivattu auki ja jokainen auton lämpöpuhallin työnsi sisälle viidenkymmenen asteen lämpöistä ilmaa suurella puhalluksella. Tukaluus kasvoi, ja välillä pysähdyimme taukopaikoille, tuijottelimme Alppeja ja annoimme auton puhaltaa kuumaa ilmaa. Muistuttaa ihan kuvauksia vanhanaikaisesta hevoskärryillä matkustamisesta, monessa kirjassa heppakin pitää pysäyttää puhkumaan aina säännöllisin väliajoin...
Vaan autopa jaksoi painaa koko (hikisen, tuskaisen ja tukalan) matkan loppuun! Onneksi Saksan tasankoja ylitettäessä moottori ei enää joutunut niin kovalle väännölle ja saattoi välillä vääntää puhalluksen kylmällekin ilmalle...
Plussana seuraava tieto: söin sinä kesänä yhden aitoitalialaisen pizzan, ja kyllä jokainen Suomessa syömäni pizzakebabin tuotos on maussa sen lätyn tähän mennessä päihittänyt.
Aika nopsasti edettiin sanoista tekoihin, kakara siis istutettiin tummanvihreän Citroën Berlingon takapenkille jättimäisen kirjakassin, matkapäiväkirjan ja mp3-soittimen kera. Senaikaiseen soittimeeni, jonka olin saanut ilmaiseksi Tieteen kuvalehden tilauksen yhteydessä, upposi yhteensä noin kaksi tuntia huonolaatuista musiikkia. Knoppitietona, että silloinen suosikkibiisini oli The Beach Boysin Kokomo. Se soimaan, jättimäiset kuulokkeet korville ja menoksi.
Matkan aikana kuulokkeista ei ollut niinkään haittaa, mutta kirjakassista oli. Olen aina ollut fanaattinen lukija, ja tietenkin olisin halunnut istua nenä kiinni kirjassa koko matkan. Kuinka ollakkaan, äitini ja isäni olivatkin sitä mieltä, että kun tänne nyt ollaan Alppien korkeaa, kaunista, lumipeitteistä vuoristoa tultu katsomaan, niin sitten katsotaan kanssa eikä todellakaan nyykötetä kirjan takana!
Turvauduin jo aikaisemmilta matkoilta tuttuihin kepulikonsteihin ja piilottelin kirjoja paikkoihin, joista niitä ei niin helposti etupenkiltä nähnyt.
Siitä tai jostain muusta johtuen muistankin siis Alpeista ensimmäisenä seuraavat kaksi tarinaa:
Yksi: Majatalon tapaus.
Saavuimme Sveitsiin, ja piti löytää seuraavaksi yöksi jokin tupa, jossa voisi laskostaa maallisen majansa lakanoiden väliin ja vetää tirsoja. Edellisinä öinä nuo tuvat eivät olleet suinkaan olleet vaatimatonta sorttia, vaan ylellisyyttä riitti jos jonkunmoista: oli omaa televisiota, josta saattoi katsella jalkapallon maailmanmestaruuskisoja, oli omaa vessaa ja omaa aamiaista. Mihin lukaaliin siis majoittuisimme nyt?
Ajoimme minimaaliseen kylään, joka käsitti seitsemän taloa ja juna-aseman (junan sai pysähtymään painamalla nappia vähintään kaksi minuuttia ennen seuraavaan junan saapumista), kaikki tämä suuren ja komean järven rannalla. Järven toisella puolella kohosi niitä paljonpuhuttuja Alppeja, ja rinteessä kimalteli myös upea kartano (hotelli, kuten minulle myöhemmin selvisi).
Auto kurvasi kuitenkin pahuksen kapean ja melkoisen korkean alppityylisen talon pihaan. Hälytyskellot soivat mielessäni jo siinä vaiheessa, kun huomasin talon edessä törröttävän harmaan kaapin, jonka oveen oli liimattu ydinvoimasta varoittava tarra. Nousimme portaat sisään ja eräs ystävällinen rouva, talon asukas itsekin, neuvoi meille miten toimia, jos haluaisi saada huoneen. Vanhempani olivat nopeita toimimaan, ja pian seisoimme seuraavien kolmen yön majapaikassamme.
Eih. Pieni huone, jonka ainoa luksus oli näkymä Alppeja kohden. Lattia oli puusta, räsymaton peittämä ja kulunut notkolle, sängyt (2 kpl sinkkusänkyjä, yksi patja lattialla) tulivat täysin toisesta todellisuudesta kuin hotellien runkopatjat ja luksuksen kruunasi oma keittiönurkkaus: pieni pöytä ja tuoli sen vieressä. Ei tietoakaan televisiosta saati siitä omasta kylpyhuoneesta. Rakennus oli vielä vanha koulukin, piristävä tieto näin kesälomalla. Vanhempani rakastuivat paikkaan ja päättivät, että ihanaa, tänne jäätiin!
Kylpyammeisiin tottuneena pettymys tuntui musertavana. Teki mieli itkeä.
Hetken kuluttua itkunhalun tyrmäsi tarve päästä vessaan. Mukavuuslaitos oli pieni koppero alakerrassa. Astelin ripein ottein sisään ja lukitsin oven. Käsienpesun jälkeen yritin vastavuoroisesti avata oven. Mutta mitä ihmettä! Sehän ei aukea ollenkaan! Riuhdoin ovea, riuhdoin lukkoa ja mittelin katseellani haastavasti pientä ikkunaa takaseinällä. Voisinkohan ryömiä siitä ulos?
Kylmä hiki valui pitkin selkääni ja venkslasin taas lukkoa. Ei tulosta. Lisäkauhukseni ulkopuolelta kuului murretulla, miehekkäällä englannilla "Is someone in there?"
En muista mitä piipitin, mutta pian kuulin taas murrettua englantia: "Toilet lady! Can't you get out of there?"
Kieltävä vastaus. Ahdisti. Murtautuuko se kohta sisään?
Seuraavaksi ääni vaihtui naispuoliseksi, ja pian tajusin, että sekä äitini että meidät majatalon asukkaiksi avustanut nainen seisoivat nyt molemmat oven ulkopuolella. Yhdessä he neuvoivat minulle operaation, jolla lukko aukesi.
Poistuessani vessan viereisen huoneen unkarilaismies mulkoili minua ikävästi. Menin huoneeseemme tuijottelemaan kuluneen räsymaton eleganssia.
Kaksi: Citroënin tapaus.
Kukaan ei epäillyt automme, tummanvihreän ja melko tilavan Citroën Berlingon, joka kuumeni auringonpaisteessa aina epämiellyttäväksi saunaksi, kestävyyttä. Mutta edellisen kertomuksen majatalosta lähtiessä uskomme pistettiin koetukselle.
Oli lämmin, aurinkoinen päivä, ja ajoimme vuorenlaitaa ylöspäin kohti Italian tai Itävallan ihmeitä. Hikoilin takapenkillä, autossa oli enemmän kuin tukalan kuumaa.
Sitten auton moottori alkoi ylikuumentua.
Tässä tilanteessa vanhemmiltani ei mennyt sormi suuhun. Nopeasti kaikki ikkunat oli veivattu auki ja jokainen auton lämpöpuhallin työnsi sisälle viidenkymmenen asteen lämpöistä ilmaa suurella puhalluksella. Tukaluus kasvoi, ja välillä pysähdyimme taukopaikoille, tuijottelimme Alppeja ja annoimme auton puhaltaa kuumaa ilmaa. Muistuttaa ihan kuvauksia vanhanaikaisesta hevoskärryillä matkustamisesta, monessa kirjassa heppakin pitää pysäyttää puhkumaan aina säännöllisin väliajoin...
Vaan autopa jaksoi painaa koko (hikisen, tuskaisen ja tukalan) matkan loppuun! Onneksi Saksan tasankoja ylitettäessä moottori ei enää joutunut niin kovalle väännölle ja saattoi välillä vääntää puhalluksen kylmällekin ilmalle...
Plussana seuraava tieto: söin sinä kesänä yhden aitoitalialaisen pizzan, ja kyllä jokainen Suomessa syömäni pizzakebabin tuotos on maussa sen lätyn tähän mennessä päihittänyt.
tiistai 19. toukokuuta 2009
Aikamme haasteista ja toimittajantyöstä
Liitteenä jäljennös erästä toista seikkaa koskettelevasta kirjeestäni Neiti Ullalle.
Helsinki
20.5.2009
Hyvä Neiti,
Lähestyn Teitä mitä kunnioittavimmin sanankääntein ja ajatuksin täältä Helsingin Sanomain toimitustalosta.
Minulla on kova nälkä ja ajattelen pian lähteväni syömään alakerrassa sijaitsevassa muonituspisteessä, johon minulla on aterialipukkeita. Olen täällä kirjoittanut vähän harjoitelmia suurta sanomalehtidebyyttiäni varten ja yrittänyt haastatella Finnkinon kunnianarvoisaa herra johtoportaan henkilöä, joka ei kuitenkaan vastaa minun nöyriin puheluihini. Kohta pitää varmaan yrittää uudelleen. Mutta ensin kirjoitan julki asiani Teille.
Asiani koskee Musical-fans-yhteisöämme musikaalikiinnostuneille persoonille. Olen sitä mieltä, että Teidän tulisi mitä pikimmiten tarkistaa uudet jäsenehdokkaat, sillä minä olen heitä ankarin sanankääntein patistellut lähettämään noita Noteiksi kutsuttuja virtuaalisia pieniä kirjeitä Teille. Muutama heistä näkyy jo käskyäni noudattaneen. En sydämessäni toivoisi, että he menettäisivät alttiin uskonsa Teihin tai Musical-fans-yhteisöömme. Etteköhän vain Tekin ole sydämessänne samaa mieltä kanssani?
Sallikaa minun toivottaa Teille antoisaa päivityshetkeä. Ken tietää, ehkää ehditte vielä mainostaakin yhteisöämme, joka niin komeasti jo kurkottelee kohti korkeuksia?
Nyt minun on laskettava sormeni näppäimistöltä ja suunnattava kohti kanttiinia. Sallikaa minun lopettaa vaatimaton kirjeeni
Kunnioittavin terveisin
Uskolliselta ystävältänne
Neiti Tuleva Toimittaja Siiriltä.
P.S. Uskooko Neitikin, että minulle on suotu hiukan liikaa vapaa-aikaa?
Kunnioittavasti
Sama.
Musical-fans.
Jäljennöksen alkulähde.
Armas aika joutuu
Koulujen viimeiset viikot pitäisi kieltää lailla. Hallituksen pitäisi säätää laki, joka määrää, että koulusta pääsee pois kolme viikkoa ennen todistustenjakoa, kunhan ilmaantuu sitten kolmen viikon päästä veisaamaan suvivirren ja ottamaan todistuksensa vastaan.
Ja miksi näin? Koska poikkeuksetta ensimmäisten kahdeksan kouluvuoteni viimeiset kolme ja tämän vuoden kolmanneksi viimeinen viikko ovat olleet niin maan armotonta käkkäilyä!
Suurin osa opettajista on jo jakanut numerot. Jostain se numeroidenjakopäivä aina valuu oppilaidenkin korviin, joten vaikka joku numeronsa jakanut kansankynttilä jotain yrittäisi opettaakin, niin motivaatio on taattu nolla. Suuri osa opettajista ei sitten yritäkään mitään, vaan tunneilla katsotaan videoita tai seurataan, kuinka opettaja poistuu opettajainhuoneeseen nopealle kahville ja pullalle.
Tervetulleita ovat toki sellaiset tunnit, jotka päättyvät kaksikymmentä minuuttia etuajassa, kun opettajakaan ei enää jaksa tunkkaisessa luokassa istumista. Kaikkein kamalimpia sen sijaan on sellaisilla tunneilla, joita vetävä opettaja antaa läksyä ja kirjoittelee muistutuksia tekemättömistä tehtävistä vielä kaksi päivää ennen koulun loppumista.
Ja entäs sitten ne retkipäivät? Milloin mennään koirapuiston viereen nurmikentälle istuksimaan, milloin läheiselle ulkoilualueelle käristämään halpaa makkaraa, milloin vesivoimalaitokselle. Kivaa on, jos mennään leffaan, mutta leffaanhan ei tässä taantuman tilassa mennä.
Eikä muuten ole täällä lehden toimituksessakaan mitään karnevaalia. Koko päivän olen soitellut Finnkinon pampulle, josko tuo vastaisi pariin simppeliin kysymykseeni.
No, eipä taida kokea arvonsa mukaiseksi vastata. Eikä ole keskuksen mukaan paikallakaan, mutta yritäs tota sähköpostia vaikka laittaa, tai vastaajaan jätät viestin tai jotain. Vastaisi nyt heppu viestiini niin etenisi edes jokin homma!
Ja miksi näin? Koska poikkeuksetta ensimmäisten kahdeksan kouluvuoteni viimeiset kolme ja tämän vuoden kolmanneksi viimeinen viikko ovat olleet niin maan armotonta käkkäilyä!
Suurin osa opettajista on jo jakanut numerot. Jostain se numeroidenjakopäivä aina valuu oppilaidenkin korviin, joten vaikka joku numeronsa jakanut kansankynttilä jotain yrittäisi opettaakin, niin motivaatio on taattu nolla. Suuri osa opettajista ei sitten yritäkään mitään, vaan tunneilla katsotaan videoita tai seurataan, kuinka opettaja poistuu opettajainhuoneeseen nopealle kahville ja pullalle.
Tervetulleita ovat toki sellaiset tunnit, jotka päättyvät kaksikymmentä minuuttia etuajassa, kun opettajakaan ei enää jaksa tunkkaisessa luokassa istumista. Kaikkein kamalimpia sen sijaan on sellaisilla tunneilla, joita vetävä opettaja antaa läksyä ja kirjoittelee muistutuksia tekemättömistä tehtävistä vielä kaksi päivää ennen koulun loppumista.
Ja entäs sitten ne retkipäivät? Milloin mennään koirapuiston viereen nurmikentälle istuksimaan, milloin läheiselle ulkoilualueelle käristämään halpaa makkaraa, milloin vesivoimalaitokselle. Kivaa on, jos mennään leffaan, mutta leffaanhan ei tässä taantuman tilassa mennä.
Eikä muuten ole täällä lehden toimituksessakaan mitään karnevaalia. Koko päivän olen soitellut Finnkinon pampulle, josko tuo vastaisi pariin simppeliin kysymykseeni.
No, eipä taida kokea arvonsa mukaiseksi vastata. Eikä ole keskuksen mukaan paikallakaan, mutta yritäs tota sähköpostia vaikka laittaa, tai vastaajaan jätät viestin tai jotain. Vastaisi nyt heppu viestiini niin etenisi edes jokin homma!
maanantai 18. toukokuuta 2009
Olen lehdistö, tulen sisään
Olen tässä juuri nyt kokeilemassa toimittajanhommia maan suurimmassa sanomalehdessä, tällaista työelämääntutustumista niinkuin. Saldo tähän mennessä:
Saavun paikalle aamulla kello 9:30. Minut istutetaan alas ja lueskelen vartin "Tietopakettia uusille toimittajille." Sitten minut istutetaan uuden pöydän ääreen ja seuraan aamupalaveria. Hervottomia ja miltei räävittömiä ovat toimittajien puheet, vaikka yksi minulle yrittääkin vakuuttaa, että tänään on tavallista levottomampaa. Oli tai ei, niin ainahan sitä mauton huumori vetoaa kansaan. Naurattaa.
Palaverin jälkeen minut istutetaan takaisin ensimmäiseen istutuspaikkaan tietokoneen ääreen ja käsky käy, että hakisin tietoa laman vaikutuksesta elokuvalippujen myyntiin. Haen tietoa. Tiesittekö, että leffalippu Suomessa maksaa keskimäärin 7,5 €? Ja mahdattekohan tietää, miksi minusta silti tuntuu, että se maksaa joka kerta ainakin yksitoista euroa?
Tämän hurjan tiedonhakurupeaman jälkeen einehdin kanasalaatin, tai siis minun tapauksessani kanaa, krutonkeja, juustoraastetta, soossia ja vähän salaattia muun komeuden komeuden kruununa. Eläköön noutopöytä!
Appeen jälkeen saan jännittävämpää puuhaa: minun pitää soittaa opetusministeriön arvoisalle virkamiehelle ja tiedustella, onko tänään joku lintsauspiikki, sillä koululaisten keskuudessa kuulemma kiertää tekstiviesti, joka suorin sanoin käskee lintsaamaan tänään. Pikkuiset katsovat kuulemma, pääsevätkö uutisiin. Eivät taida raukat päästä, virkamies ei tiedä mitään eikä Itäkeskuksen rehtori vastaa. En viitsi vänistä herran vastaajaan että hei Hesarin harjoittelija tässä terve, tota lintsaaks sieltä ny jotai jengiä eli ei mitä häh. Kiersihän noita viestejä minunkin ala-asteaikanani. Linsaamisella uhottiin paljon, mutta äidin viha taisi kuitenkin pelottaa, sillä kenenkään en muista tekstarilintsauspäivinä lintsanneen.
Lisää puhelinsoittoja: kilautan Sellon elokuvateatteriin ja kysyn, miten maa makaa bisneksen kannalta. Hyvin tuntuu makaavan, tulos on viime vuoteen nähden parantunut. Hienoa! Hieno mieliala laskee pian, sillä Finnkinon pamppu ei vastaa soittooni. Vain kolkko "numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä" kaikuu korvassani. Hohhoijaa.
Pyydän apua, en tiedä mitä pitäisi nyt tehdä tai miten näistä saisi jutun raapaistua. Ja millaisen jutun? Mutta mutta. Ensimmäinen avulias aatu ei ikävä kyllä tiedä, toinen ei ikävä kyllä ehdi auttaa. Lopulta löydän avuliaan sielun, joka kehottaa minua istumaan alas, pyörittelemään peukaloitani ja surffailemaan netissä, huomenna voi kuulemma jatkaa. On se hektistä tämä toimituksen elämä, selvästi. Toinen hohhoijaa.
Tarinan jatkot voitte lukea Helsingin sanomista. Jos voitte.
Saavun paikalle aamulla kello 9:30. Minut istutetaan alas ja lueskelen vartin "Tietopakettia uusille toimittajille." Sitten minut istutetaan uuden pöydän ääreen ja seuraan aamupalaveria. Hervottomia ja miltei räävittömiä ovat toimittajien puheet, vaikka yksi minulle yrittääkin vakuuttaa, että tänään on tavallista levottomampaa. Oli tai ei, niin ainahan sitä mauton huumori vetoaa kansaan. Naurattaa.
Palaverin jälkeen minut istutetaan takaisin ensimmäiseen istutuspaikkaan tietokoneen ääreen ja käsky käy, että hakisin tietoa laman vaikutuksesta elokuvalippujen myyntiin. Haen tietoa. Tiesittekö, että leffalippu Suomessa maksaa keskimäärin 7,5 €? Ja mahdattekohan tietää, miksi minusta silti tuntuu, että se maksaa joka kerta ainakin yksitoista euroa?
Tämän hurjan tiedonhakurupeaman jälkeen einehdin kanasalaatin, tai siis minun tapauksessani kanaa, krutonkeja, juustoraastetta, soossia ja vähän salaattia muun komeuden komeuden kruununa. Eläköön noutopöytä!
Appeen jälkeen saan jännittävämpää puuhaa: minun pitää soittaa opetusministeriön arvoisalle virkamiehelle ja tiedustella, onko tänään joku lintsauspiikki, sillä koululaisten keskuudessa kuulemma kiertää tekstiviesti, joka suorin sanoin käskee lintsaamaan tänään. Pikkuiset katsovat kuulemma, pääsevätkö uutisiin. Eivät taida raukat päästä, virkamies ei tiedä mitään eikä Itäkeskuksen rehtori vastaa. En viitsi vänistä herran vastaajaan että hei Hesarin harjoittelija tässä terve, tota lintsaaks sieltä ny jotai jengiä eli ei mitä häh. Kiersihän noita viestejä minunkin ala-asteaikanani. Linsaamisella uhottiin paljon, mutta äidin viha taisi kuitenkin pelottaa, sillä kenenkään en muista tekstarilintsauspäivinä lintsanneen.
Lisää puhelinsoittoja: kilautan Sellon elokuvateatteriin ja kysyn, miten maa makaa bisneksen kannalta. Hyvin tuntuu makaavan, tulos on viime vuoteen nähden parantunut. Hienoa! Hieno mieliala laskee pian, sillä Finnkinon pamppu ei vastaa soittooni. Vain kolkko "numeroon ei juuri nyt saada yhteyttä" kaikuu korvassani. Hohhoijaa.
Pyydän apua, en tiedä mitä pitäisi nyt tehdä tai miten näistä saisi jutun raapaistua. Ja millaisen jutun? Mutta mutta. Ensimmäinen avulias aatu ei ikävä kyllä tiedä, toinen ei ikävä kyllä ehdi auttaa. Lopulta löydän avuliaan sielun, joka kehottaa minua istumaan alas, pyörittelemään peukaloitani ja surffailemaan netissä, huomenna voi kuulemma jatkaa. On se hektistä tämä toimituksen elämä, selvästi. Toinen hohhoijaa.
Tarinan jatkot voitte lukea Helsingin sanomista. Jos voitte.
sunnuntai 10. toukokuuta 2009
Yöperhoset
Se aika on taas alkanut!
Onko mitään ihanampaa kuin avata ikkuna iltasella, antaa viileän kevättuulen leyhähdellä sisään ja kuunnella sitten, kun yöperhonen paiskoo itseään vasten pyöreän riisipaperilampunvarjostimen seiniä? Onko sen inhottavampaa ääntä olemassakaan? Tömps tömps tömps. Muki ja pahvinpala valmiiksi tietysti, kun raukka lopulta eksyy ulos vankilastaan, ja sitten jahtiin... Moni kesäinen nukkumaanmeno on vähän venynyt tämän takia, ne pikkuhirviöt kun vielä pyrkivät takaisin sisään heti kun ne heittää ulos.
Viimeisimmällä kerralla kyllä väsytti niin, että kun elikko laskeutui matolle niin litistin sen kylmänviileästi matikankirjalla. Pahaa karmaa, minua odottaa varmasti joku rangaistus.
Onko mitään ihanampaa kuin avata ikkuna iltasella, antaa viileän kevättuulen leyhähdellä sisään ja kuunnella sitten, kun yöperhonen paiskoo itseään vasten pyöreän riisipaperilampunvarjostimen seiniä? Onko sen inhottavampaa ääntä olemassakaan? Tömps tömps tömps. Muki ja pahvinpala valmiiksi tietysti, kun raukka lopulta eksyy ulos vankilastaan, ja sitten jahtiin... Moni kesäinen nukkumaanmeno on vähän venynyt tämän takia, ne pikkuhirviöt kun vielä pyrkivät takaisin sisään heti kun ne heittää ulos.
Viimeisimmällä kerralla kyllä väsytti niin, että kun elikko laskeutui matolle niin litistin sen kylmänviileästi matikankirjalla. Pahaa karmaa, minua odottaa varmasti joku rangaistus.
sunnuntai 3. toukokuuta 2009
Www-sivuni kautta aikojen
Viisi, kuusi vuotta sitten kaikilla kymmenvuotiailla, jotka kynnelle kykenivät, tai vähintään jollain heidän kaverillaan, oli Expage-sivu. Niin minullakin. Eräänä iltana olin kylässä Ellin (bloginsa) luona. Hän esitteli minulle mainitun palvelimen ja vaahtosi, että nyt kuule pistetään sivu pystyyn! Niinhän me sitten pistimme. Virityksemme nimesimme, jos oikein muistan, Supersivuiksi.
Expagella sivujen rakentaminen oli hyvin helppoa. Mahdollisia layoutteja oli kuutisen kappaletta, ja niistä piti valita mieleisensä. Erotakaan eivät olleet suurensuuria, mitä kuvan paikka vähän muuttui. Fontteja oli ehkä seitsemän, taustakuvia muutamia kymmeniä ja kuvia ehkä sata kappaletta. Taustamusiikinkin sai valita tusinasta, ja kävijäkyselyn ja vieraskirjan saattoi sivulleen virittää. Miinuspuolena, että kirjoituksissa taisi olla noin tuhannen merkin raja, monimutkaiset html-kooditkaan eivät kokonaan sivulle mahtuneet, kuten myöhemmin karvaasti opimme...Koodeista minulla ja Ellillä ei tässä vaiheessa vielä ollut kuin himmeä aavistus. Rakensimme sivumme Expagen perustyökaluja railakkaasti hyväksikäyttäen. Fonttina käytimme Comic Sans MS:ää. Joulu lähestyi, joten kuvaksi valitsimme tietenkin pukin Petterin. Taustalle soimaan joku jouluinen kilkutus, vieraskirja pystyyn, mainos joka mainosvieraskirjaan, jonka Googlesta löysimme, ja kävijöitä odottamaan! Tässä vaiheessa menin vessaan, ja sieltä palattuani vieraskirjassa oli jo ensimmäinen viesti, kehuvakin vielä! Olimme onnesta soikeita. Uusia viestejä ei kuitenkaan, outoa kyllä, saapunut koko iltana.
Kuukausia myöhemmin Elli tunnusti minulle kirjoittaneensa sen ensimmäisenkin itse minua jymäyttääksensä. No, täydestä meni, pisteet Ellille!
Aikojen saatossa pykäsimme Supersivuista uusia versioita ja tuunasimme niitä aina vain hienommiksi. Opettelimme vähän html-koodejakin (muistaisinpa peruskoodit vielä ulkoa niin kuin silloin!). Satun kotisivut olivat Raamattumme ja aapisemme koodien maailmassa. Suoralinkitimme vailla tunnontuskia hienot taustakuvat ja muut koristukset sivuillemme. Tietenkin sivulla luki, ettei niin saa tehdä, mutta eihän se meitä koske, meillähän on Expage-sivu! Tietäähän tyhmäkin, että Expagella on pakko suoralinkittää, niinhän Satu itsekin sanoo! Hidastimme tuntemattoman hyväntekijämme sivuja viis veisaamalla, emmähän olleet vielä kuulleetkaan, kuinka kuvan saisi itse siirrettyä nettiin vaikkapa Photobucketin kautta.
Kaiken tämän muistan, senkin, että parhaita sivunkoristuksia olivat kaikkein oksettavimmansöpöimmät ja pastellivärisimmät kuvat. Sivujen sisällöstä minulla ei ole mitään mielikuvaa.
Myöhemmin myös Ulla (bloginsa) liittyi Expagesivunpitäjäporukkaamme. Perustimme Kakkumaan, joka oli lähes Supersivuja vastaavaa sähellystä, mutta laajemmassa mittakaavassa: systeemi sisälsi kymmeniä toisiinsa linkitettyjä sivuja, mm. esittelyt ylläpitäjistä, huumorivideolinkkejä a la Siiri ja loputtoman pitkän, kymmenistä ja taas kymmenistä yksittäisistä sivuista koostuvan Jouluseikkailun, yksinkertaisen Expagen valmiskuvilla koristellun tekstipelin, jossa linkkejä napsuttelemalla päätyi joko vuohipukin kitaan tai Joulupukin pajaan. Totta kai koristelimme sivumme milloin joulun, milloin pääsiäisen henkeen. Miltei koko sivu oli yhä kirjoitettu Comic Sans MS:llä.
Kunniakkain hetkemme (tai ainakin minun kunniakkain hetkeni) oli kun (tuolloin paljon nykyistä pienemmän, tosin) Radosimsin, jonka vieraskirjassa olimme mainostaneet, ylläpitäjä rado kävi riipustamassa muutaman lauseen vieraskirjaamme. Muistelen Kakkumaan olleen hänestä suloisen kotitekoinen.
Pikkuhiljaa aloimme kasvaa Expagen ohi, olkoonkin, että Kakkumaa oli levinnyt varmaan sadan sivun ja virtuaalieläinhoitolan (sangen suosittuja nämäkin aikanaan) kokonaisuudeksi. Merkkitilaa oli niin vähän, koodausmahdollisuudet niin pienet (aikanaan suurin halumme oli saada aikaan sademainen efekti, jossa ruudun yläreunasta leijaili kuvia kohti alalaitaa, mutta tilakysymys esti aikeemme)... Siirryimme Freewebsiin (nykyinen Webs). Aluksi virittelimme sivuja ihan perussivueditorilla, sitten osa meistä (siis Elli) kehittyi koodeissa taitavammaksi ja sai aikaan muiden mielestä kadehdittavan hienoja sivuja, ja osa meistä (minä) luovutti suosiolla ja siirtyi notkumaan Habbo Hotellissa.
Vuoden parin päästä tein voittoisan paluun kotisivujen kentälle. Ihastuin Tim Burtonin elokuvaan Corpse Bride, ja mielestäni se ansaitsi oman sivunsa. Ja katsokaapas tätä ihmettä: Corpse Bride Finland! Vanhin säilynyt kotisivuni. Kehityskin on melkoista, fontti on muuttunut siedettävän näköiseksi ja olen pyristellyt irti valmisleiskoista, olkoonkin, että tuo on kopiointisivun koodin pohjalta rakennettu. Corpse Bride Finlandin seuralaisena eli hetken foorumi, jonka ennätys oli seitsemän rekisteröitynyttä jäsentä. Jippii. Samaan aikaan pyöritin myös Ryöväriluola-foorumia, jonka perusajatus oli kerätä yhteen tosi- ja virtuaalimaailman ystäväni ja antaa läpän lentää. Lentihän se jonkun aikaa ja aika vauhdillakin toisinaan, mutta lopulta hiljaisuus nutisti Ryövärilän.
Nykyisellään ylläpidän muutamaa ryhmää. Pyöritän yksin melko hiljaista Tim Burton -aiheista foorumia Suburbiaa (tervetuloa hei kaikki, liittykää jooko?). Enimmäkseen pyörin kuitenkin deviantArt-tililläni, ja deviantArtissa ylläpidän myös kahta klubia: Titanic-fansia yksin ja Musical-fansia Ullan kanssa.
Vaan vastatkaapa seuraavaan: millä nykytenavat aloittavat kotisivukokeilunsa, kun Expage-palvelinta ei ole ollut moneen vuoteen enää olemassa? Vai onko niillä ylipäätään kotisivuja? Aloitetaanko nykyään suoraan blogaamisella? Ja miksi Googlellakaan ei löydä montaakaan mainintaa Expagesta? Outoa kyllä edes Wikipedia ei tunne legendaarista palvelinta... Mitä Wikipedia ei tiedä sitä ei ole olemassa, väitetään. Kuvittelinko siis kuitenkin kaiken?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)