Pariisi, osa III - Hotel Baudelaire Bastille

Pariisissa yövyimme hotellissa, jota äitini tuttava oli hänelle suositellut. Myöhemmin asiaa mietittyäni en ole päätynyt varmaan tulokseen siitä, miksi ihmeessä juuri tätä kannatti suositella. Ehkä Pariisin hotelleissa ei keskimäärin ole oikein kehumista. Tai sitten tämä Baudelaire Bastille oli vain halpa?

Minä ja äitini saavuimme hotellille iltasella matkalaukkuja raahaten. Seuraavana päivänä oli edessä vatkutusta Disneylandissa koko rahan edestä, siispä nyt piti saada lepoa. En elätellyt ihmeempiä kuvitelmia hotellista, mutta kuten usein todellisuuden kanssa, tälläkin kertaa se ylitti vähäiset odotukseni.
Pienenpienessä aulassa epäilykset suhahtivat pintaan. Kaikkialla oli jotenkin pölyisen näköistä. Nurkissa lojui isoja muovikääröjä. Seinällä komeili jonkin hotelliluokituksen laatta, johon oli hienosti kirjoitettu hotellin nimi ja sen alle painettu yksi, pieni tähti.
Saimme huoneen avaimen ja tiedon siitä, että aamiaista tarjoiltaisiin ruokasalissa osoitteessa "portaat ylös, vasemmalle ja portaat alas." Käännyimme käytävään. Vastassa oli jyrkät, kapeat portaat, ja meillä kaksi matkalaukkua, painavaa ja suurikokoista.

Ja katsokaapas sitä ensimmäistä kuvaa ylhäällä uudestaan. Totta kai huoneemme oli aivan yläkerroksen keskimmäinen!

Ties millä sisulla revimme laukut portaita ylös. Siellä meitä kohtasi seuraava näky:

Ei vielä tarpeeksi klaustrofobista. Käytävässä ei ehkä pystynyt kääntymään ympäri, mutta huone löytyi kuitenkin. Ihme, että molemmat meistä ja ne laukut mahtuivat sinne kokonaisuudessaan...


Kuvat kertovat toki enemmän kuin sanat, mutta on sanottava, että sängyn ympärillä ei missään pisteessä ollut enempää kuin puolta metriä vapaata lattiaa, ja useimmissa paikoissa kääntymätilaa oli vielä vähemmän. Puhumattakaan tilanteesta sen jälkeen, kun laskimme laukut lattialle.
Televisio näytti neljää kanavaa ja suurinta osaa niistäkin huonosti. James Bond dubattuna ranskankielelle ei ainakaan kohenna mielialaa, se on varma. Eräänäkin iltana tuijotimme varmaan tunnin dokumenttia Bee Geesistä. Ei sillä, että aihe olisi kiinnostanut kumpaakaan, mutta kun se oli ainoa englanninkielinen ohjelma koko viikon aikana...

Kylpyhuone oli vielä eksoottisempi kokemus. Suihkukoppi oli kätevästi ylempänä kuin lattia, eikä lattiassa ollut yhtäkään viemäriä. Tietenkin paikka oli kuin tulvan vallassa jokaisen suihkun jälkeen, mitäs odotitte? Vielä parempaa oli toki, että kylppärissä oli iso ikkuna, kaikki verhot olivat läpinäkyviä ja vastapäisen talon ikkunassa oli säännöllisesti joka ilta hemmo tupakalla. Samaan aikaan kun joku halusi käyttää suihkua, siis. Pervo mikä pervo.

Aamiainen oli toinen nasta juttu. Portaat siihen suuntaan olivat, paitsi jyrkät ja kapeat, joistain kohdista aivan pehmeät ja kuopalla, kuin olisi kävellyt aukon päälle vedetyllä kokolattiamatolla. Lisäksi aamiaissali oli a) melkein yhtä pieni kuin huoneemme b) remontissa. Pölyä, muovikääröjä ja maalia kaikkialla. Lisäksi huoneeseen oli mätetty noin kolme kertaa enemmän pöytiä ja tuoleja kuin sinne sovulla olisi mahtunut. Ja kaikissa erimittaiset jalat.
Aamiainen sisälsi voisarvia, suklaapullia, voita, tuorejuustoa, hilloa, luirua appelsiinimehua ja kahvia. Ainakin se oli tismalleen matkaoppaan kuvauksen kaltainen. Suklaapullia voisin santsata vieläkin.

P.S. Pahoitteluni. Tämä kuvien määrä ei tule tavaksi. Mutta nämä olivat liian kuvaavia otoksia jättää käyttämättä (ja lisäksi, toisin kuin kuvat useimmista muista matkakertomusteni kohteista, pystyin vielä löytämään nämä). Kiitos äiskälle kameran takana heilumisesta!

Fani-ihminen, osa I: Burtonismi(n alku)

Päivän lopussa olet päivän vanhempi.
Kun tajuaa, että jostakin on kulunut kolme ja puoli vuotta, tajuaa itsensä samalla kolme ja puoli vuotta vanhemmaksi. Kolme ja puoli vuotta on kuitenkin jo kulunut eräästä erään elämän muuttaneesta sunnuntaipäivästä.

Tätä sunnuntaipäivää edelsi tv-mainosten alkusoitto, joka sai kaksitoistavuotiaan persoonani kääntymään äitiäni kohti ja pyytämään mahdollisuutta. Mahdollisuus suotiin ja autokyyti Tennispalatsiin taattiin. Siellä oli vähintään yhtä ankeanharmaata kuin aina muulloinkin, ehkä vielä vähän ankeampaakin.
Ulkona sentään paistoi aurinko ja kylmääkin oli.

Sisällä mieleni räjähti.
Mikään ei ole koskaan ennen tai koskaan sen jälkeen vaikuttanut minuun enempää kuin Tim Burtonin ohjaama Corpse Bride.
Tympeältähän se saattaa kuulostaa. Tunti ja viisitoista minuuttia nukkeja animoituna valkokankaalla. Pieni romanttinen hölmö tarina puhuvilla eläimillä ja laululla höystettynä. Ei mikään eeppinen kertomus à la Kummisetä, Taru sormusten herrasta tai edes Titanic.
Ei eeppinen kertomus, mutta merkitykseltään sitäkin tärkeämpi.

Itse katsomisesta muistan yhden ainoan asian. Ennen elokuvaa esitettiin Jalin ja suklaatehtaan traileri.

Kotimatkalla taisin olla tavallisten "no, tykkäsitkö, joo, niin mäki" -kommenttien jälkeen melko hiljaista tyttöä. Haudoin mielessäni sitä, minkä olin nähnyt, ja kaikki nämä ajatukset miltei ruumiillistuivat kivuksi. Kaunista, ja mikä tärkeämpää, täysin ennennäkemätöntä. Voidaanko tällaista tosiaan tehdä? Oliko se oikeaa? En ollut ikinä nähnyt mitään lähellekään tähän verrattavaa. Lievästi makaaberia ruumishuumoria, täysin erilainen ilme kuin missään ennennäkemässäni elokuvassa, värien ja maailmojen vahva kontrasti, musiikki... En tosiaan ollut tajunnut, että sellaista tehdään. Aika raju kokemus ihmiselle, jonka ainoa lempielokuva on siihen asti ollut Grease.
Kotona valtasin heti tietokoneen ja googletin joka ainoan tiedonmurusen, jota aiheesta saattoi saada irti. Pari minuuttia Wikipediaa selattuani minusta oli tullut täysiverinen Tim Burtonin ihailija.

Tästä sunnuntaista seuranneiksi pariksi, kolmeksi kuukaudeksi kävin sitten oikein erikoisen raivostuttavaksi riesaksi. Ottakaa ärsyttävin tapaamanne anteeksiolettekokuullutjeesuksesta-ihminen, kertokaa kolmella ja korvatkaa Jeesus Corpse Bridellä, niin teillä on suhteellisen selkeä kuva...
Minuun iski pakonomainen tarve levittää saamaani herätystä kaikkiin ihmisiin kuuloetäisyydellä. Koska en vielä ollut selvillä internetin elokuvahullujen englanninkielisistä foorumeista, eikä kielitaitokaan olisi kovin syvälliseen ajatustenvaihtoon vielä riittänyt, piinasin oikean elämäni ihmisiä sitä rankemmalla kädellä. Ei päivääkään, etten olisi maininnut Corpse Briden erinomaisuutta, eikä tuntiakaan, etten olisi painostanut jotakuta menemään katsomaan. No, eihän kukaan mennyt, sillä lähin sitä pyörittävä teatteri sijaitsi Helsingissä, eikä kuudesluokkalaisena sinne paljon ollut asiaa, ainakaan ilman valvovaa silmää... Ei hetkeäkään, etten olisi tuhertanut koulukirjojen kulmiin toinen toistaan vänkyrämpiä näkemyksiäni ruumismorsiosta. Ja suu kävi silloinkin koko ajan.
Ei tosin sillä, etten olisi saanut raivokkaan ennakkoluuloista en-kyllä-ikinä-katso-palautetta puolelta tahoista, joille elokuvan mahtavuutta mainostin. Ihme silti, että kestin puheväleissä senaikaisten luokkakaverieni kanssa tämän vaiheen ohi...

Aikanaan sain dvd:n. Toljotin silmät tapillaan pitkän aikaa vähintään kerran viikossa. Alkoihan se sitten lopulta juhannuksen tienoilla maistua puulta. Silloin, sopivasti, kuin kohtalon kouran siihen laskostamana, löysin Painajaisen ennen joulua Anttilan alelaarista. Lumipallo oli toki sysätty liikkeelle jo sinä aurinkoisena ja kylmänä sunnuntaina, mutta tästä eteenpäin sitä ei voinut enää pysäyttää.

Pitkän aikaa pelkkä sana burtonisti riitti määrittelemään sen, kuka olen ja mistä pidän, ja mainittu konsepti tekemään muutoksensa kaikkeen hiustyylistäni verhojeni väriin. Muu maailma kuitenkin luikerteli aikanaan tajuntaani, ja huomasin, että maailmassa on muutakin tutustumisen ja ehkäpä ihailemisen arvoista. Burtonismia hylkäämättä.

Jos tapaisin Timin, eikä minun tarvitsisi pelätä sitä, että vajoaisin saman tien tajuttomaan tilaan pelkästä hermostuksesta, voisin (tai vähintään haluaisin) kuvitella lausuvani vaikkapa seuraavaa:
1. Kiitos. Elokuvasi ovat naurattaneet minua, itkettäneet minua ja pistäneet minut valvomaan öitäni miettien. Lisäksi ne ovat osaltaan tehneet minusta sen, joka olen tänään. Olkoonkin, että nykyään ylläni näkee useammin Oopperan kummitus- kuin Corpse Bride -t-paidan, elokuvasi ovat kuitenkin aina erikoissijalla -klisee eli ei- sydämessäni.
2. Ja, tota... Saisinko mä nimmarin? Tai oikeastaan kaks- kol- pistäisitkö viisi? Siis mun kaveritki ihan takuulla haluis sun nimmarin... Kiitos! Kiitos! Kiitos ihan sairaan paljon!

Viisi syytä olla iloinen (tai hysteerinen)

Idea napattu The Hangman's Jokesta.

1. Kesäloma
Itsestäänselvyys, vai mitä? Mutta kun, mutta kun...
Ei läksyjä. Ei aikaista herätystä pimeään, räntäiseen maailmaan. Ei kirjojen raahaamista kouluun ja sieltä takaisin. Ei jatkuvaa kokeisiinlukua. Ei aikaista nukkumaanmenoa ja kokoaikaista väsymystä. Ei villapaitapakkoa! Lisäbonuksena ajantajun täydellinen katoaminen ("onko tänään maanantai? Hä? Torstai? Ei voi olla!").

2. Lontoo
Aurinkoinen Englanti odottaa kahden viikon kuluttua. Ja ihan kuin siinä ei olisi jo tarpeeksi...

3. Les Misérables
Odottaa myös kahden viikon kuluttua. Tässä on jo vähän syytä hysteriaankin, nähdä nyt lempimusikaalinsa livenä! Asiaan perehtymättömille hiukan maistiaista tässä:

Kirjakin, siis Kurjat, on ihan mielenkiintoinen luettava. Kunhan muistaa lukea Asterixin tai pari joka neljäskymmenes sivu.

4. Toimiva tietokone
Lopultakin minulla on sellainen. Kaksi edellistä vuotta kitkutin laitteella, jonka 37 gigan kovalevy ahtautui täyteen harva se päivä ja joka ei jaksanut pyörittää kunnolla kuin ennen vuotta 1995 julkaistuja pelejä. Vaan hahaa, nyt voin istua Sims kolmosta pelaten vaikka koko päivän, eikä mikään pysäytä minua! Ei niin mikään! Hahaha!

5. Hernekeittopäivä
Torstaina syödään perinteisesti hernesoppaa, ja tänään minäkin pääsen siitä osalliseksi. Trivianystäville tiedoksi, että se on eräs ehdottomista lempiruuistani. Sinapilla!

Maailman ärsyttävin biisi - Pariisi, osa II

Onko mitään raivostuttavampaa kuin se, että jokin mahtava asia yhdistetään maailman ärsyttävimpään asiaan, eikä näitä kahta voi mitenkään erottaa toisistaan?

Tämä on tilanne Disneymaan Pirates of the Caribbean -laitteessa, jota pääsin kunnioittamaan läsnäolollani vuosi sitten.
Leffanystäviä saattaa harmittaa, että Pariisin vekotin on maailman ainoa Karibianpiraattiajelu, jota ei ole remontoitu vastaamaan elokuvia, mutta minua, joka oli tuolloin nähnyt leffoista yhteensä kymmenisen minuuttia, ei se vaivannut.
Joku muu sen sijaan vaivasi.

Aurinko paistoi, kerrankin, ja laiteeseen oli pihan puolella noin puolen kilometrin jono. Olin kuullut niin paljon kehua tästä maanmainiosta laitteesta, että sinne oli päästävä. Hypähtelemällä ja varpailleen nousemalla ja pitkin aitoja kiipimällä sain selville, että jonon päässä odotti iso, musta oviaukko. Sieltä se varmaan lähtisi, ajattelin toivorikkaana, ja tyydyin osaani jonossa. Puolen tunnin jonottaminen tuotti jo tulosta, ja haaveilin pääseväni kohta lepuuttamaan puutuneita jalkojani vaunuun.
Ja mitä vielä. Ovenpielessä oli taulu, jossa seisoi "50 minutes to the ride." Siitä aukesi ikuinen, kiemurteleva jono pitkin pimeää käytävää. Aluksi sisällä jonottaminen jaksoi kyllä viihdyttää, sillä matkan varrella oli muutama rauhoittava näkymä luurangoista erilaisissa tilanteissa, kuten roikkumassa kattokruunusta ikuisen pudotuksen yllä.
Kymmenen minuutin jälkeen se jokin alkoi kuitenkin kummasti kaikertaa takaraivossa.

Aluksi tajuntaani luikerteli muutama matala torventöräys. Niitä seurasi kaksi sekuntia outoa kilinää.
Sitten sisäistin huilulurituksen. Äänen laatu oli kuin sellaisen videokasetin, jota on raavittu hiekkapaperilla, ääniraidalla. Huilua seurasi omitunen mutina ja paria oktaavia iloisempia torvia kuin äsken. Sitten nämä äänet hukkuivat muiden jonottajien jutteluun.
Päästyäni tekopalmuilla ja mukatähtitaivaalla koristeltuun lentokonehallin kokoiseen viimeiseen odotushalliin, missä viimeinen kilometri jonoa kiemurteli, taustaraita alkoi laulaa.

Yo ho yo ho a pirate's life for me! We mbl and mblmblmblblbl drink up me hearties yo ho!
We ppllhbl mbl mbl mmhnh drink up me hearties yo ho!

Ja sitten se alkoi alusta.
Se soi koko jonotuksen ajan, joka tietenkin tuntui puolta pidemmältä nyt, kun taustamusiikki oli ylittänyt ärsytyskynnyksen. Ja aivan kuin siinä ei olisi ollut jo tarpeeksi, sama renkutus jatkui laiteajelunkin ajan. Itse laite oli tosin upea, tuijotin joka puolella lymyäviä piraatteja suu auki ja ulos tultuani revin äitini (Minä en mene mihinkään vuoristorataan! Tämä on takuulla vuoristorata! Muka vain kaksi puolentoista metrin pudotusta! Takuulla on enemmän, valehtelet kuitenkin!) mukaan ja marssin uudestaan jononjatkoksi.
Biisiä en sitten saanutkaan päästäni seuraaviin kolmeen viikkoon.

Pariisi, osa I

Olen ollut eläessäni Pariisin alueella kaksi kertaa, ja seuraava kertomus käsittelee sitä ensimmäistä kertaa.

Avainsana on alueella. Tämä tarina nimittäin tulee sijoittumaan kokonaan jonnekin aivan muualle kuin Notre Damen edustalle tai Eiffel-tornin huipulle, niiden aika on myöhemmin. Tässä tarinassa ei käydä moikkaamassa Mona Lisaa. Tämä tarina sijoittuu sinne, mihin jokainen Disney-videokasetteja skidinä katsellut on alun mainosten aikana huoaten haaveillut pääsevänsä.
Nii-in.
Disneyland Pariisiin.

Eräs äitini ystävistä asuu Luxemburgissa, siispä olemme olleet siellä kerran jos toisenkin kesälomalla. Eräänä kesänä äitini, vuoristoratojen vihaaja, tuli kuitenkin tehneeksi kummallisen päätöksen: Pariisi on lähellä, meillä on auto, ajetaanpa siis Disneylandiin! Kahta oudompaa siksi, että omistamani Disney-leffat voi laskea yhden käden sormilla: Lumikki (en tykännyt siitä), Prinsessa Ruusunen (parasta ikinä), Kaunotar ja kulkuri II (ykköstä en ollut nähnyt koskaan) ja Dumbo (vaaleanpunaisten elefanttien tanssi on melkoisen mielenkiintoinen kohtaus).
Pääsyliput ja hotelli kuitenkin varattiin, ja aikanaan lähdön päivä koitti. Aluksi oleilimme viikon verran Luxemburgissa, josta äitini sitten ajoi meidät Pariisia kohti ja unelmapuiston alueelle.

Ensimmäisestä päivästä alkaen satoi. Kaatamalla. Emme lannistuneet, vaan sullouduimme keltaisiin Disneylandin sadeviittoihin ja pistimme menoksi.
Ykkösohjelmanumerona oli Disneyhahmojen paraati. Aikas vänkää, vaikken suurinta osaa leffoista ollutkaan nähnyt. Sihtasin silti zoomittomalla filmikameranruppanallani joka suuntaan, ja kuvat ovat sen mukaisia. Kakkostapahtuma oli äitini vaatima ajelu Lumikki-radalla. Pimeä luola täynnä kaameita kohtauksia kuten noidan kidutuskammio luurankoineen. Lievän traumaattinen kokemus pelokkaalle yhdeksänvuotiaalle (myöhemmin vedin äitini tilille tekosistaan. Puolustuksen puheenvuoro: "En mä huomannu sitä ei alle kymmenenvuotialle tai herkille ihmisille -merkkiä! Ihan tosi en huomannu!"). Sen jälkeen ilta sisälsi miellyttäviä ajeluita Dumbokarusellissa ja Liisan ihmemaalabyrintissa (äiskän mukaan viivyin siellä niin pitkään, että hän jo pelkäsi minun hävinneen kokonaan).
Seuraava järkytys koitti vasta hotellilla, villin lännen mukaan mallatun mökkimajoituspisteen pihalla: joku vitsiveikko Disneyinsinööri oli asentanut erään parin huoneen rivitalon ikkunaan kaiuttimen, joka naureskeli aavemaisesti omia aikojaan. Siinä sai sydänlihas harjoitusta pyrkiessään järkytyksestä ulos rinnasta. Huoneen ikkunasta sentään näki citykaneja einehtimässä ruohoa takapihalla. Ja yhä satoi.

Huoneessa äitini halusi ottaa kaiken irti Disneyn infotelevisiokanavasta. Paha kyllä info, joka yksinkertaisesti esitteli puiston parhaita atraksuuneja, näytettiin ranskaksi kolmasti ja englanniksi kerran. Siinä riitti odottelemista. Ja joka infossa esiintyi kummitustalo, jossa lattian läpi nousi luurankoja. Järkytyskiintiö alkoi olla täynnä siinä vaiheessa, kun käännyin pahaa aavistamatta telkkaria kohti ja kuvaruudulla olleen viattomannäköisen lattian läpi kohosi yhtäkkiä karmiva epäkuollut, ranskankielisen pajatuksen säestämänä toki. Plussana äitini vielä yritti taivutella minua mainittuun kauhukabinettiin, vaikka vapisin jo kuvaruudunkin edessä. Alta kymmenkesäistä hän kun ei voinut jättää yksinkään ulos kuljeskelemaan... Kieltäydyin kuin muuri, eikä äiskä päässyt kummitusajelulle.

Seuraavasta päivästä en muista kuin sateen, kaksi järkytystä ja kaksi vähemmän järkyttävää kokemusta. Järkytykset satunnaisessa järjestyksessä: jättivalas, joka nielaisi vaunut Pinokkio-laitteessa ja 3D-elokuvan leijona, joka hyökkäsi silmille kuin paraskin kauhuleffatehoste karjunnan saattelemana. Ei-järkytykset taas olivat viidenkymmenen minuutin jonotus Peter Pan -laitteeseen, joka olikin sitten niin kiva, että sinne piti päästä uudelleen, ja se, kun ranskantaidottomina pyrimme äitini kanssa laitteeseen sen uloskäynnin kautta. Sadetta ei kai kauheasti tarvitse selitellä.

Kolmantena päivänä ei satanut niin paljoa, paistoipa hetkittäin aurinkokin. Ja jonot tuntuivat heti pidemmiltä. Eivät ne tosin olleet, samat viisikymmentä minuuttia matkan ensimmäiseen ja viimeiseen vuoristorataan, joka vielä silloin tuntui mahdottoman hurjalta.
Kello neljältä lähti auto takaisin kohti Luxemburgia.

Lupasin itselleni palata. Ja kuuden vuoden kuluttua minulle tarjottiin tilaisuus siihen. Siitä enemmän seuraavassa postauksessa.

Vesillä, osa II

Oikeat ruotsinlaivat ovatkin sitten ihan toinen juttu.

Pienenä en parempaa tiennytkään kuin ruotsinlaivat. Siellä oli lasten leikkihuone (pallomerestä en piitannut, ja tapani käännellä pleikkarin ohjainta kuin auton rattia Mario Kartia pelatessani aiheutti lievää huvittuneisuutta muissa lapsissa), jonka limbokisassa en pärjännyt mutta jonka kaikki voittaa -värityskisasta sain ilmaisen Ville Viking -drinkin. Siellä oli niitä ihania kouralaitteita, joiden rautalankakädellä hamusin pehmoleluja, jotka solahtivat sormien välistä aina viime hetkellä. Niitä kahdenkymmenen sentin merirosvopajatsoja, joihin syydin kolikkoni ja voitin ehkä euron arvosta kaksikymmentäsenttisiä. Ja arvatkaa, minne ne kaksikymmentäsenttiset menivät...

Ja mikä parasta, ruotsinlaivoilla oli seisova pöytä.
Graavia lohta! Kypsää lohta! Pieniä, keitettyjä perunoita! Muussia! Paistia! Pikkulihapullia! Pikkunakkeja! Suklaamoussea! Jäätelöä! Dominokeksejä! Herranjestas, nyt on niin paha olo, että tekisi mieli mennä hyttiin oksentamaan!
Joo-o. Kaikkea (paitsi mätiä, rapuja ja silakoita) piti maistaa ja kaikkea vähänkin syömisen arvoista piti santsata lautasellinen. Siinä sitten meni kolme seuraavaa tuntia pahoinvoiden. Ja aina seuraavalla kerralla odotin puffettia kuin hullu puuroa. Olkoonkin, että sitä viimeistä suklaamoussekupillista oli aina aivan kamalaa tahkota alas.

Myöhemmin ruotsinlaivainnostukseni hiipui.
Entistä ja parasta uskonnonopettajaani lainatakseni, lapsille on ruotsinlaivalla pallomeri ja aikuisille pullomeri. Mutta mitä tulee vastaan, kun olet liian iso viemään Mario Kart -ohjaimen kakaran käsistä (toisekseen ne hirttämättömät vekarat nauravat yhä ohjaimenkääntelylleni. Minkäs minä sille teen, ettei minulla ikinä ole ollut pleikkaria ja siksi kohtelen sellaisen ohjainta samalla logiikalla kuin polkupyörän tankoa mutkan tullessa vastaan?), mutta liian pieni sukeltaaksesi pullomereen?

Ratkaisuja on kolme.
Yksi: Kuuntele humalaista karaokea. Ei jaksa viihdyttää kauan. Bonuksena äärimmäisen kamala sovitus jostain kotiviiniä käsittelevästä renkutuksesta soi päässäsi koko yön ja puolet seuraavaa päivää. Voisi ehkä olla hauskaa, jos omaisi itse rohkeutta astella estradille. Vaan harvapa sitä rohkeutta omaa, ja vielä harvempi hakematta ensin tukea sieltä edellä mainitusta pullomerestä.
Kaksi: Etsi tekemistä laivan nuorisohuoneesta. Joka kumisee tyhjyyttään lukuunottamatta kahta yksitoistakesäistä, jotka omivat Nintendo Wiin itselleen. Muuten huoneessa ei virikkeitä olekaan, sillä en tosiaan laske virikkeiksi maksullisia tietokoneita, joilla pääsee ainoastaan Suomen Habbo Hotellin sivulle. Eikö tätä koppia voisi suosiolla nimittää Lastenhuone kakkoseksi?
Kolme: Mene elokuviin. Melkein menin katsomaan The Simpsons Movien, mutta en viitsinyt kuitenkaan. Ensinkin aulassa haisi siltä, että lauma niitä humalaisia karaokesankareita on käynyt helpottamassa siellä painetta rakossaan. Ja toisekseen olin nähnyt Simpsonit-leffan jo. Kahdesti.

Tähän kaikkeen pohjaa myös Seawind-nostalgiani. Kutsukaa minua syntymävanhaksi tylsimykseksi, mutta siellä voi ainakin rauhassa lukea kirjaa. Yläkannella oli ehkä baari, mutta örvellystä ei käytävältä puolenyön jälkeen kuulunut. Eikä yhdellä uuniperunalla saanut syötyä itseään ähkyyn.

Vesillä, osa I

Arvatkaas, mistä tunnisti alkavan loman?
Täpötäydestä laivan kafeteriasta, jossa oli kuitenkin kyynärpäätaktiikalla onnistunut majoittumaan aivan eteen niin, että näki tutkahäkkyrän pyörivän, auringon laskevan sen takana ja laivan irtoavan Turun satamasta, edessä Tukholma ja sitä edempänä automatka Ruotsin halki kohti Tanskaa.

Mutta miksi kaikki tämä imperfektissä? Onko loman olemus muuttunut tai peräti kadonnut kokonaan?
Ei. Mutta eräs toinen olennainen tekijä on muuttunut suuresti ja suorastaan kadonnut tavallisen kansan ulottuvilta. Seawind Line.

Nykyisin Seawind Linen ainoa alus, M/S Sea Wind, kuljettaa Tukholmaan vain suuria autoja täynnä rahtia ja näiden autojen kuljettajia. Toista oli ennen. Silloin oli tavallisella siviilipulliaisellakin mahdollisuus päästä nauttimaan tämän erikoislaatuisen laivan olemuksesta. Ja nautittavaahan siinä riitti.
Keulassa oli se edellä mainittu kaffila, joka oli aina kuin nuijalla lyöty, ja jonka tiskiltä sai tilattua esimerkiksi uuniperunoita. Sen kyljessä sijaitsi pieni, mutta myös yleensä melko autio leikkihuone ja muutama auto- ja hedelmäpeli, joihin vanhemmilta ei koskaan herunut rahaa. Kantta ylempänä oli maailman pienin tax-free-myymälä, josta sai keskimäärin pahanmakuisia karkkeja, joita oli kuitenkin aina ostettava. Vaikka kuuden neliömetrin myymälässä olikin vaikea kääntyä ja hengittää ja vaikka jono täytti kaiken olemassaolleen lattiapinta-alan.

Tekemistä ei siis tosiaan paljon ollut. Ei karaokea. Ei seisovaa pöytää. Ei lasten leikkihuoneen limbokisaa. Televisio sentään oli, mutta sieltä tuli aina uutisia tai maikkarin kesälauantai-illan yhdeksänjälkeistä huttua, jonka ääni hävisi meteliin. Paras Seawind-reissu oli, kun ollessani kaksitoistavuotias teimme matkaa erään toisen perheen kanssa. Sai sentään läiskiä korttia ikätoverien kanssa. Muuten sai tyytyä uuniperunan särpimiseen tai kirjan lukemiseen. Hytissä sentään oli enemmän tilaa kuin muiden ruotsinlaivojen vastaavissa. Aamiaisryysis sen sijaan oli täysin vastaava ja jonon vilkaisukin riitti tappamaan kaikki santsimishalut.

Seawindissä oli silti yksi mainittava etu (vanhempani sanoisivat varmaan, että kaksi, toisen ollessa hinta): ei harmittanut sitten pätkääkään, että laivaan pääsi vasta puoli kymmeneltä ja nukkumaan oli mentävä tunnin päästä. Millä tahansa muulla paatilla olisi harmittanut, ettei pääse nauttimaan seisovan pöydän antimista ja Ville Viking -drinkeistä ja ties mistä. Mutta Seawindillä meni nukkumaan oikeastaan ihan mielellään.

Ja lisäksi siinä oli selittämätöntä todellisen loman tunnelmaa.

Tosielämän ammatinharjoittaja

Olen pienen ikäni aikana kokeillut vakavalla mielellä muutamia ammatteja tet-jaksojen aikana ja niiden ulkopuolella. Kokemukseni epämääräisessä järjestyksessä:

1. Arkistomestari

Olin tuossa viime vuonna äitini työpaikalla tetissä. Olin kiertänyt sitä ennen kirjaston (ei me oteta tettiläisiä), Prisman (meillä on jo tettiläisiä), Anttilan (meillä on jo tettiläisiä), Citymarketin (eivät ikinä vastanneet), isäni (ei meillä oo sulle mitään tekemistä) ja läheisen päiväkodin (skidit kirkuivat niin lujaa, että käännyin kannoillani ja palasin kotiin). Ja mitäkö äitikultani, viimeinen oljenkorteni, minut toimistossa pistää tekemään?

Hän heittää minut arkistoon ja käskee raahaamaan tuhansia lehtiä viisi kerrosta alaspäin paperinkeräykseen.

Kolmen päivän kuluttua kaikki kynteni ovat kuluneet nysiksi ja jokaista lihasta särkee. Kokeilkaapa itse nostaa laatikkoa, joka sisältää sata kappaletta aikakauslehteä! Kunnon habaharjoitusta, tosiaan!

2. Kirjastosankari

Toisella viime vuoden tet-jaksolla pääsin sitten kirjastoon. Se ei vaatinut muuta kuin tet-jakson vaihtamista eli kaverien seurasta luopumista ja odotetusta Halloween-pukukilpailusta pois jättäytymistä. Vaan pääsinpä silti, parempi paikka kuin ei paikkaa...

Kirjastossakin minut laitettiin taitojeni mukaiseen työhön: repimään kirjoja palasiksi. Varsinkin metallilankakierteellä yhteen sidotut lehdykät riemastuttivat päivääni ja saivat sormeni miltei vuotamaan verta... Seuraavalla viikolla minut ylennettiin mikrofilmien listaajaksi. Satojen pienten päivämäärien syynäämistä, niiden tarkistamista ja virheiden korjaamista uudelleen ja uudelleen. Unelmatyö.

3. Toimittaja

Skidinä toimittelin kahtakin lehteä. Ensimmäinen oli noin viiden tilaajan levikillä hartaasti kirjailtu Pilaile, joka keskittyi vitseihin, jotka aukesivat vain kirjoittajalleen, ja vinkkeihin käytännön piloista, joita en kuitenkaan kilttinä tyttönä uskaltanut muuttaa teoriasta todeksi.

Toinen lehteni oli lievästi tilaajarikkaampi Startist M, kokonaisten kahden numeron verran ilmestynyt lukujymäys. Tätä vuonna 2005 ilmestynyttä lehteä koristivat monet säännölliset palstat ja yksiosaiseksi jäänyt jatkotarina Maailman laidalla. Vastaavanniminen elokuva Karibianmeren piraateistahan ilmestyi vasta kahta vuotta myöhemmin, voin siis huoletta haastaa Disneyn oikeuteen plagiaatista ja ostaa korvauksilla itselleni vaikka sen herrasmieskartanon!
Muutama sana senaikaista toimittajantaitoani, kirjoitusvirheet säästetty:

"Ensimmäiset kotisivuni olivat nimeltään Supersivut, osoite on www.expage.com/superitonparas. (Pisteet eivät kuulu osoitteisiin.) Nämä sivut olivat minun ja Ellin yhteiset. Sivut elivät pitkähkön ja kukoistavan elämän.Supersivujen taru loppui siihen, kun eräänä päivänä huomasimme, että joku oli tuhonnut eusivun."

(Verratkaapas tässä blogissa ilmestyneeseen nettisivuhistoriikkiini, kehityksen havinan kuulee korvissaan... Www-sivuni kautta aikojen.)

4. Elokuvaohjaaja

Ilmiselvä kutsumusammatti, sillä tällä on pitkät perinteet. Jossain vaiheessa, vuosia sitten, paikansin nimittäin vanhan videokameran asuntomme syövereistä. Videokameran yhdellä, lyhyellä kasetilla.

Siitä eteenpäin kuvasin kymmeniä kunnianhimoisia produktioita (keskimäärin yksi näyttelijä ja tutisevaa käsivarakuvausta takapihan pusikossa). Joitain käsikirjoituksia on jäljellä tänäkin päivänä, suosikkini on noin 50-osaiseksi tv-sarjaksi suunniteltu Isän veri ja äidin sydän, jossa seikkailee noin kymmenen kertaa enemmän ihmisiä kuin olen elämäni aikana tuntenut, ja he kaikki ovat vieläpä sukua toisilleen! Jos produktio ei käsitellyt sekavia sukulaissuhteita (yhdessä käsikirjoitusasteelle jääneessä episodissa kiittämättömät pojanserkuntyttäret tai ties mitkä juottivat esiäidilleen säilöntäainetta päästäkseen kiinni perintöön, mutta siitäkös mummo vain virkistyi: säilöntäaine takasikin juojalleen ikuisen elämän!), se oli todennäköisesti tosi-tv:tä. Minulla on vieläkin videolaatikossani materiaalia, jolla voisin kiristää muutamaa nykyistä kovanaamaa, niin suloisilta he näyttävät laulaessaan tai lausuessaan kaikkitallentavan kamerani edessä... Aiheeksi kelpasi mikä tahansa marsustani koulun vappujuhlaan, ja parhaita pätkiä keräännyttiin toisinaan joukolla katsomaan.
Yrittelin myös muovailuvaha-animaatiota a la Wallace & Gromit, joskus yksin ja joskus ystävän avustamana. Kaiken tämän kuvaamisen johdosta jokaisen uudemman tuotannon alussa vilahti viiden sekunnin aikana pieni pätkä kaikista edellisistä, kasettiparka ei enää pyyhkiytynyt tyhjiin...

Ala-asteen jälkeen ohjaajantyöni hiipui. Parin vuoden päästä sain yllättäen taas hommasta kiinni. Päätimme Ullan ja Tiian kanssa toteuttaa animaation äidinkielentunnin elokuvatyönä. Sanoista tekoihin ja piirtämään. Oma osuuteni animaattorina jäi vähäiseksi, mutta sen korvasin skannaamalla jokaisen kuudestasadastaviidestäkymmenestä ruudusta jo silloin hitaalla ja kaatuilevalla koneellani, puhdistamalla ruudut photarin näpsillä työkaluilla oudoista tahroista, latomalla ruudut peräkkäin animaatioksi, päättämällä kuvien määrän sekunnissa ja vielä lisäämällä taustamusiikin ja lopputekstit. Ohessa muistin tietenkin nalkuttaa työryhmälleni heidän työnsä virheistä ja pauhata siitä, että ruutuja on liian vähän ja niitä on täydellä vauhdilla saatava paljon enemmän. Rentouttavaa aikaa kaikille, eikä vähiten minulle, kolme minuuttia ja kolmekymmentäkolme sekuntia pitkän animaation (lopputeksteillä) tuottamiseksi sain istua koneella lopulta sellaiset kymmenen tuntia päivässä skannaten, kiroten ja hermonjämiäni huoneen nurkista siivoten.

Ja totta kai tekisin sen uudestaan!

Jälkikirjoitus: Saisitte toki nähdä Pudotus-animaatiomme, jollei Youtube olisi sitä poistanut (copyright-rikkomus muka, juupa juu, musiikista oli kyllä maininta lopputeksteissä!) ja jollei kaikki vähänkin animaation viittaava kieltäytyisi itsepäisesti latautumasta yhdellekään internet-sivulle. Ehkä voi olla parempikin jättää se mielikuvituksen varaan, siellä se näyttää varmaan paremmalta... Kuvitelkaa pallopäinen ukko putoamaan pilvenpiirtäjän katolta kolme minuuttia ja syömään laskuvarjohyppääjältä varastamansa sämpylän sillä välillä.

Kioskilta saa sitä mustaamakkaraa

Satuinpa kaksi kesää sitten viettämään iloista kesäpäivää Tampereella. Mieltäni kaikersi kuitenkin yksi huoli: cd-hyllyssäni ei tosiaan ollut tarpeeksi täytettä!

Isäni, tuhansien albumien ylpeä omistaja, neuvoi minulle tien oikein kunnon vanhanajan tamperelaiseen levykauppaan, josta kuulemma voisi löytyä vähän harvinaisempaakin musiikkia.
Avasin oven ja astelin ripein ottein suoraan tiskille.

"Olisikohan teillä täällä sellaista bändiä kuin Oingo Boingo?"
"Joo, tilattiin ainaki kaksisataa älpeetä"
Älpeetä? No, onhan isällä vinyylisoitin!
"tuossa kahdeksankymmentäluvun puolella. Ja eihän niitä kukaan ostanut."

Poistuin lievästi hämmentyneenä.