Itikka

Pahempaa kuin yöperhoset: paperilampunvarjostimeeni lässähtää jokin, joka on olemukseltaan kuin kaksikymmenkertaiseksi turvonnut siivekäs kirppu. Ja tämä kymmentä minuuttia ennen nukkumaanmenoaikaa.

Sangen epämiellyttävää. Raidin esiinkaivaminen käy mielessä, mutta kun raidatussa huoneessa on mahdotonta nukkua. Paitsi jos pitää ikkunan auki, jolloin noita hyppylentokirppuja ponnahtelee takuulla sisään parikymmentä lisää ja kaikki myrkky leijuu ikkunasta ulos tainnuttamaan pieniä lapsia ja villieläimiä. Vanha tapa käyttöön, ajattelen, ja hapuilen esille kupin ja paperia.

Ötökkä nakottaa varjostimessa kuin siihen liimattu. Vahtaan sitä turvallisen välimatkan päästä. Se liikahtaa, imukärsä heilahtaa. Kiemurtelen ällöstä. Ei sitä tuosta saa pyydystettyä, varjostin on pyöreä. Ei tästä tule mitään, kun sitä ei oikein viitsi hätyyttää. Lentäisipä itsestään seinälle.
Käännyn sulkemaan ikkunan. Kun vilkaisen uudestaan varjostimeen, lentokirppu on kadonnut. Liikehdin nykivästi kohti valonkatkaisijaa. Nyt on kai mentävä nukkumaan.

Astun maton hapsuista muodostuneen möykyn päälle ja melkein kirkaisen. Vähän myöhemmin länttään varpaani lattialle karanneen muovihelmen päälle ja hysteerinen huuto on taas lähellä. Kieputan itseni tiiviisti peittoon niin että hyvä jos happi kulkee. Olen tuntevinani varpaissani epämääräistä liikehdintää ja yritän ajatella iloisia ajatuksia. Jättiläiskirpun paino painaa rintakehääni.


Lopulta nukahdan.
Tänä iltana tietokoneen vierelle on huomaavaisesti aseteltu purkki Raidia.

JV:n partaa etsimässä

Selasin pöydälläni lojunutta pikkulehtiötä kirjoittaakseni muistilapun. Tehtävää on paljon: hiukset kaipaavat trimmaamista, pitäisi ostaa piirrustusvihko ja pohjalliset. Pitää siis kirjoittaa kaikki ylös ennen kuin pääsee unohtumaan!
Tyhjää sivua etsiessäni törmäsin seuraavaan muistiinpanoon:

"Blogiin:
Kesälomasta"

Kesälomasta juu, senhän minä olen kirjoittanut, muistelin, ja siirsin katseeni alemmas. Olisikohan tässä jokin toinen hieno idea odottamassa kirjoittamistaan?

"JV:n parrasta, F-1 II"

Hä?
En minä tunne ketään JV:tä, saati parrakasta, ja inhoan Formula ykköstäkin! Tämä on taatusti tuntunut oikein hyvältä idealta aikanaan, mutta nyt... Ehkä F-1 voisi tarkoittaa Fani-ihmistä... Mutta JV:n parta?
Mietitäänpä.

Ei tosiaan kannata jättää kuukauden päähän sitä minkä voi tehdä nyt. Olen vakuuttunut, että oikeassa mielentilassa olisin saanut JV:n oletetusta parrasta revittyä vaikka mitä filosofisia mietelmiä ja huumoripitoisia kaskuja. Nyt yksikään näistä henkevistä sutkautuksista ei kuitenkaan pälkähdä päähäni. Olisi pitänyt raapia koko merkintä tuohon muistilehtiöön, eipä tarvitsisi tässä arvuutella!
Jean Valjean tulee ensimmäisenä mieleen parran omistajaa miettiessä. Les Misérablesin parrakas päähenkilö. Ikävää tosin, että minulla ei ole aavistustakaan, mitä niin merkittävää minulla saattoi tuosta parrasta olla sanottavana. Se on oikeastaan aika normaalinoloinen parta, eikä parran jatkekaan kuulu lempihahmojeni topkahteenkymppiin.

Mutta mutta. Ei takerruta siihen Valjeaniin. JV:hän saattaakin olla joku toinen partaveikko? Entä jos partakin on vain lyhennys tai vertaus jostakin? Tai jos JV on vain kirjoitusvirhe ja tässä pitäisikin lukea vaikkapa JN? Tuo V on ehkä vähän suhruinen, kun sitä nyt syynää... Tai jos se onkin teräväksi lipsahtanut U? Tai J onkin U, joka on jäänyt puolitiehen? Tai jos olen tulkinnut sen F-1 II:kin väärin? Kyseessä voi olla melkein kuka tai mikä tahansa!
Tuokaa toki ehdotuksenne julki! Jos joku niistä on oikein erikoisen typerä, voin harkita sen toteuttamista!

Like a Hallmark card

Haastan lukijani pieneen ajatusleikkiin: miettikääpä nopeasti mielessänne kaikista otollisin kohderyhmä mille tahansa tuotteelle, jonka kannessa mällistää kuva Johnny Deppistä.

Miettikää sitten, mikä meni pieleen, kun kaikki läpikäymäni lontoolaiset onnnittelukorttihyllyt olivat täynnä tällaisia:

Kyllä birthday boytä nyt hemmotellaan.

Fani-ihminen, osa II - Grease(sta se alkoi)

Olen ollut musikaalin Grease ystävä sitten yhdeksännen ikävuoteni. Silloin eräänä iltana äitini huusi minulle, että telsusta tulee kiva leffa, kiinnostaisiko minua katsoa? No, tottahan pinkaisin telkkarin eteen, pällistelin Summer Lovingia kaksi minuuttia jonka jälkeen pemmastin kaikki olohuoneen laatikot maanisella tahdilla: pakko täällä jossain on tyhjä videokasetti olla!

Olihan siellä. Ainakin melkein: vain sen kaksi ensimmäistä tuntia oli käytetty Saturday Night Feverin taltioimiseen. Greaseakin oli kulunut vain ensimmäinen vartti ja kaksi ensimmäistä laulua siinä vaiheessa, kun nauhoitus saatiin käyntiin. Puolessavälissä kasetti tietenkin loppui kesken. Uusi äkkiä kehiin, tässä vaihdossa menetetty aika oli enää noin viisitoista sekuntia!

Tästä äänityksestä eteenpäin näitä kasetteja tuli katsottua. Jos olin koulusta poissa flunssan takia, mikään ei ollut parantavampaa kuin Greasen katsominen, vaikka kaksikin kertaa putkeen samana päivänä. Eikä se tietenkään rajoittunut siihen, vaan oikeastaan joka hetki oli oikea hetki Greaselle. Olkoonkin, että osa vitseistä liihotteli yli ymmärryksen monen vuoden ajan. Mutta eihän sellaista yleensä kaipaa mitä ei ole koskaan omistanut, ja koska en tajunnut joissain kohdissa vitsejä olleenkaan, niin miksipä se olisi katseluani haitannut?
Kun Ulla muutaman vuoden perästä tiedotti minulle, että Anttilassa oli saatavilla Greasen soundtrack, kiljaisin ilosta, herätin kiljunnallani äitini ja sain hänen suunnaltaan hyvin äkeitä katseita niskaani. Anttilaan siis, ja iloisesti, enhän ennen ollut tajunnut soundtrackeja olevan olemassakaan, tai ainakaan sijaitsevan samassa maassa kuin minä!

Kolmen vuoden kuluttua ensisilmäyksestä ja tuhansien muiden silmäysten jälkeen saimme tietokoneen, joka osasi ceedeiden käsittelyn lisäksi kieputtaa dvd-levyä ympäri. Anelin tietysti joululahjaksi Grease-dvd:tä, ja se kuoriutuikin myöhemmin paketista. Oli aika eksoottista nähdä ensimmäinen vartti ja vielä puuttuvat viisitoista sekuntia uudestaan kolmen vuoden perästä ja lisäksi koko homma ilman yhtäkään kasetinvaihtoa!
Vieläkin olen kyllä sitä mieltä, että Neloselta aikanaan äänitetyllä versiolla oli paremmat tekstitykset, deeveedeellä ei mainita "mallasjuomia" kertaakaan. Ja vieläkin osaan osoittaa tarkasti ne kohdat, joista äänitykseni alkoi ja joihin se keskeytyi, ja pienen aivovoimistelun jälkeen osaisin varmasti näyttää mainoskatkojenkin paikat.

Joululahjani jälkeen rehasin tietysti kaikki kynnelle kykenevät Greasea katsomaan. Jotkut jopa ymmärsivät jotain leffan päälle, mutta vieraistani kohtelian makasi selällään lattialla ja tuijotti kattoa koko filmin ajan. Jälkikäteen kysyttäessä elokuva oli kuulemma huono. Siitä huolimatta värväsin hänetkin videokamera-telkkarin-päällä-tuotantooni Greasesta. Neljän tyttölapsen miehitys lauloi soundtrackin päälle. Garderoobina toimi oma vaatekaappini ja minä sain itseoikeutetusti miespääosan esitettäväkseni: olinhan ainoa, joka omisti nahkatakin (maitokahvinvärinen, vuorissa kauniita ruusuja)!
Lauluja saatiin purkkiin kaksi ja puoli kappaletta, sitten luovuus loppui: mistä saisimme auton tuunattavaksi produktiotamme varten, ja vielä sellaisen auton, että se mahtuisi olohuoneeseemme? Produktioon ei koskaan palattu.

Nelisen vuotta myöhemmin Grease sai kunnian olla ensimmäinen aitolontoolainen West End -musikaalini. Nyt, viisi kuukautta ja viisi West End -musikaalia myöhemmin voin sanoa vain että...

...mitä uskomatonta roskaa.

Saavuimme isäni kanssa teatterille hyvissä ajoin. Ei ei herra, emme voi luovuttaa lippujanne vielä, vaikka ne onkin varattu. Palatkaa puoltatoista viiva puolta tuntia ennen esitystä, kiitos. Kiertelimme Piccadilly Circusta vaaditun ajan, palasimme ja saimme lippumme. Ostin matkamuistoksi vinyylilevyn kokoisen shown tekemistä ruotivan vihkosen. Sitten odottelimme.
Aulan lattiapinta-ala oli noin kymmenen neliömetriä ja siihen tilaan tuuppaasi noin kaksisataa ihmistä ennen sisäovien avaamista. Muuallakin oli ahdasta: vessat olivat pieniä ja ahtaita, katsomon penkit olivat ahtaita ja pieniä. Silti yleistunne oli miellyttävä: Grease on hauska ja täynnä hyvää musiikkia, mikä siis nyt voisi mennä pieleen?

Mikäpä tosiaan. Show alkoi ja kaksi minuuttia ehdin ajatella, että olisivatpa kaikki muutkin tuntemani Greasenystävät täällä, tämä on hienoa... Mutta sitten korvissa alkoi soida. Musiikki oli niin kovalla, että lyriikat hukkuivat siihen. Bändi koostuikin noin neljästä eri soittimesta, mutta ei se mitään, kuten sanontakin kuuluu: volyymi korvaa sekä määrän että laadun!
Kaikki parhaat vitsit leffasta oli poistettu (tai sanotaanko lisätty leffaan, olihan musikaali kuitenkin olemassa ennen elokuvaa), puvustus ja lavastus olivat jokseensakin tasapaksua tavaraa, lava oli niin pieni, ettei siinä olisi mahtunut esittämään sen kummempia tanssikuvioita, olettaen, että kunnianhimoa olisi riittänyt sellaisiin...
Greasea ei kukaan voi väittää moraaliltaan mitenkään ylentäväksi tarinaksi. Mutta silti... Oliko se Eugene pakko esittää kaikkien maailman nörttiennakkoluulojen yhteensulautumana, mitä? Ärsyttävissä pikkuasioissa tosiaan löytyi nyppimistä, ainakin pitkäaikaiselle fanille: Miksi Frenchien tukka oli alusta alkaen purukuminpinkki? Missä on elmukelmu Greased Lightningistä? Miksi sydänsuruaan kuvaavat näyttelijät nostavat kädet vatsansa päälle? Miksi kaikkien on pakko puhua nenäänsä? Miten on mahdollista, että ala-asteen joulujuhlassakin kohtaa sulavampaa esiintymistä ja lavacharmia? Mikä meni pieleen?

Plussana katsomosta saattoi bongata muutaman noin kahdeksankesäisen tyttösen kulmakarvoihin asti levinneessä luomivärissä ja seitsemän sentin koroissa. On se kaunista, nuorna vitsa väännettävä ja niin edespäin. Isäni vieressä istunut naishenkilö sentään korotti tunnelmia hoilaamalla äänekkäästi shown aikana. Tai niin isäni väittää. Lavan suunnasta raikunut musiikki kun oli niin kovalla, etten kuullut säveltäkään mistään muusta suunnasta. Poistuessa kuulin vieläpä suomenkielistä polotusta ympäriltäni. Voi armas isänmaa, eikö sinusta saa taukoa edes lomansa ajaksi?

Lapsuudenunelmat siinä vain murskautuivat. Tästäkö oli maksettu? Tätäkö olin odottanut? Tällainenko on kuuluisa lontoolainen musikaali?
Vastauksen voivat terävimmät päätellä, mutta aion tarinoida siitä joku päivä kuitenkin.

When the gutters run with stars

Siiri astuu ulos junasta Victorian asemalla Lontoossa:

Puolta tuntia myöhemmin Siiri astuu metroon Victorian asemalla Lontoossa:

Tässähän ei sinänsä ole mitään erikoista. Jouduinpa vain sellaisen tavallislaatuisen ja jokapäiväisen kohtauksen kuin Lontoon viemäriverkoston tulvimisen kohteeksi.

Varttia ennen tätä tulvimista odottelin aseman katoksen alla äitini ostaessa metrokortteja. Siinä odotellessani ehdin mietiskellä seuraavaa: mitä on tuo outo kohina, joka tuntuu hukuttavan kaikki muut äänet? Istuuko päälläni pulu, vai miksi päähäni napsahtelee märkiä länttejä? Mikäs valkoinen peukalonpäänkokoinen tuohon napsahti?
Eihän se ollut kuin kolmen kuukauden keskimääräinen sademäärä kahden tunnin aikana, rakeiden säestämänä. Sehän siellä vähän napsahteli ja kohisi. Ja tulvi aseman katoksesta läpi. Ja muutti sadevesiviemärin, jonka vieressä seisoin, suihkulähteeksi, josta nousi puoli metriä korkeita vesipatsaita.

Hiukan myöhemmin pakenimme sadetta metrokäytävään ja pysähdyimme tasanteelle laiturin yläpuolelle lukemaan metrokarttaa. Seuraava keskustelu käytiin:
"Paddington?"
"Ei Paddington! Odota nyt hetki, katson tästä kartasta..."
"Katso alas!"
Alas katsoin. Yllättäen äsken niin kuivalla lattialla oli kunnon lammikko rusehtavaa vettä. En ehtinyt reagoida edes varvasta nostamalla, kun takanani ollut ovi aukeni ja ulos pursahti litratolkulla lisää ruskeaa lientä. Ja kun sanon "ulos", tarkoitan, että "pitkin nilkkojani ja kenkiäni."
Pakenin alas pitkin portaita. Takaa kuului huuto:
"Siiri! Hameenhelma!"
Hitto. Minullahan oli hame päällä. Hame, jonka olin unohtanut laahaamaan likavettä tulvivia portaita pitkin. Nostin helmani ja laskeuduin portaat rivakalla otteella. Kahta askelmaa jäljessäni laiturille laskeutui Lontoon viemäriverkoston sisus. Pakenimme junaan.

Tennarit eivät (raikkaalla vedellä jälkikäteen huuhdottuna) kuivuneet seuraaviin kolmeen päivään.

Pari tuntia myöhemmin Leicester Squarella (vaihtokengissä) todistimme seuraavaa näkyä:


Todistakoon tämä kuva siis minun olleen alle sadan metrin päässä sellaisista tähdistä kuin J.K.Rowling, Alan Rickman ja Helena Bonham Carter! Sadan metrin päässä ja ainoastaan paksun seinän, turvamiesmuurin ja metalliristikon erottamana! Totuushan kyllä on, että olimme vielä jumissa tulvivassa metrossa siinä vaiheessa, kun julkimot patseerasivat punaisella matolla, kaatosateessa vieläpä. Aika ei yksinkertaisesti riittänyt siihen, että olisimme ehtineet täpötäydelle aukiolle tunkemaan muiden uteliaiden sekaan tapahtumien vielä ollessa käynnissä.

Mutta näinpä ainakin, kun punaista mattoa rullattiin pois. Eräs yritteliäs nuorimies jonotti purkutyömaan vieressä, vastaanotti työmieheltä pienen rullallisen maailmankuulujen jalkojen koskettamaa mattoa ja lausui sitten seuraavat koskettavat sanat:
"This is so going to eBay!"

Kesäsyyllisyys kaupungissa

Eilen illalla puolenyön aikoihin astelin takapihalle saadakseni hiukan raikasta ilmaa ennen nukkumaanmenoa. Kesäilta tuoksui samalta kuin auringonlasku tanskalaisella rannalla - lievästi mädäntyneeltä...

Kesäloma on vänkä juttu. Vaikkei haluaisi, sitä tulee kuitenkin koko ajan laskeneeksi, montako viikkoa on jäljellä, ja miettineeksi, mitä on saanut aikaan ja onko käyttänyt päivänsä hyvin. Tätä on vain kymmenen viikkoa vuodessa, nautinko nyt tarpeeksi?
Toisinaan syyllisyys kalvaa, jos takoo sisällä Sims kolmosta ja jättää ulkona vallitsevan kolmenkymmenen asteen helteen omaan arvoonsa. Olkoonkin, että helteessä on tukalaa, iho palaa kahdessa minuutissa, ulkotiloja hallitsevat naapurien kirkuvat kakarat ja kaiken tämän päälle simien hyppyyttäminen on vielä paljon kivempaa kuin ulkona hikoilu. Omantunnon ääni piipittää kuitenkin aina. Kesälllä pitäisi ulkoilla enemmän, kiittämätön kakara!
Jos tämä ahdistus ei vielä riitä, lisäsyyllisyyttä voi kehittää vaikkapa siitä, ettei itse ole vieläkään mökkeillyt tai edes erikoisemmin koti- saati ulkomaanmatkaillut tänä kesänä. Saati että olisin yrittänyt hankkia kesätöitä. Voi, kuinka tympeää! Haaskaat kesäsi, tyttöseni!

Ehkä ainoa keino lomasyyllisyydestä irroittautumiseen on luova ajattelu. Ensi viikolla lentokone lähtee Lontoota kohti. Viikossa voin hyvin suunnittelemalla kokea kaikki pakolliset lomakokemukset: kulttuurin (katson niin monta musikaalia kuin vain mitenkään ehdin katsoa), sivistyksen (johonkin museoon mennään kumminkin), luovuuden (voin piirtää pieniä kuvia postikortteihin, jos aikaa jää), luonnon (onhan siellä niitä puistoja?), rannan (käymme kääntymässä Eastbournen kalkkikiviä katsomassa), rentoutumisen (hotellissa nukkuu mukavasti muutaman tunnin ennen seuraavan päivän äksöniä), herkuttelun (nälkä on tappava eikä missään näy kuin Mäkkäri, Burger King ja Starbucks!) ja vielä auringonotonkin (palan kuitenkin, ihan sama paljonko aurinkorasvaa laitan).

Sitä odotellessa voin siis palata simieni pariin ainakin vähän puhtaammalla omallatunnolla. Tiedättekös, lempisimini poika löysi juuri itselleen iholtaan vihreän morsiamen. Niin, vihreän! Tuskin maltan odottaa jälkikasvun syntymistä, kiinnostavaa virtuaalista geenisekoittelua tiedossa...