Aamulla
Koulussa
Ruotsintunnilla
Äidinkielentunnilla
Liikuntatunnilla
Välitunnilla
Koulun jälkeen
maanantai 26. lokakuuta 2009
sunnuntai 18. lokakuuta 2009
Tanska III - Aistiharhoja
Viimeisestä kunnon Tanskanmatkastani on jo yli kaksi vuotta.
Sellaisesta matkasta, jonka alussa ajetaan autolla Ruotsin halki ja pysähdytään aina samassa tienvarsisyöttölässä. Jonka aikana autossa on aina liian kuumaa ja tunkkaista. Sellaisesta matkasta, jonka keskellä tapellaan äiskän kanssa siitä, mennäänkö kivirannalle etsimään kivettyneitä merisiilejä vai Legolandiin. Sellaisesta matkasta, jonka aikana ajetaan autolla iltaan asti ja löydetään juuri sopivan myöhään bed and breakfast, mielellään suloisilla eläimillä ja televisiolla varustettuna. Jonka aikana makuuhuoneen lattia on toisinaan kuopalla ja suihkukin saattaa tulvia.
Sellaisesta matkasta, jonka keskellä pääsee uimaan mereen, kaivamaan varpaita hiekkaan ja palamaan auringossa. Jonka ruoka-aikana syödään fiskefilet remulaatin kanssa jossakin satamassa. Jonka aikana kävellään läpi sata pientä kauppakatua ja miljoona vielä pienempää kauppaa, joista äiskä ei tahtoisi lähteä pois. Jonka aikana syödään tanskalaisia omituisia jäätelöpuikkoja, kuten sellainen, jonka sisällä on purukumia. Jonka aikana käydään paikallisissa nähtävyyksissä, jättimäisillä kirpputoreilla, ostamassa yllätyspusseja korukaupoista...
Kaukokaipuu on kova. Niin kova, että se leviää jo omituisiin mittoihin.
Koulumatkani varrella on pelto. Pellon yllä leijuva syksyn tuoksu muistuttaa minua Tanskan merenrannoista ja niiden merilevistä. Aitoon mereen on joitakin kymmeniä kilometrejä pellon keskeltä, mutta se ei tuoksua tai muistoa pysäytä...
Peltoa halkovaa tietä reunustaa myös jokin viemärikaasun poistoventtiili, joka toisinaan haisee aivan siltä miltä kuulostaakin. Sangen omituista kyllä myös sen haju tuo usein elävästi mieleeni Tanskan ja loman tarve jyskyttää taas takaraivossani. Loppumatkan poljen pyörääni lomatunnelmissa ja pää pilvissä.
Jääkaapissamme minua tuijottaa puolikas pullo päiväysvanhaa tanskalaista remulaatia.
Sellaisesta matkasta, jonka alussa ajetaan autolla Ruotsin halki ja pysähdytään aina samassa tienvarsisyöttölässä. Jonka aikana autossa on aina liian kuumaa ja tunkkaista. Sellaisesta matkasta, jonka keskellä tapellaan äiskän kanssa siitä, mennäänkö kivirannalle etsimään kivettyneitä merisiilejä vai Legolandiin. Sellaisesta matkasta, jonka aikana ajetaan autolla iltaan asti ja löydetään juuri sopivan myöhään bed and breakfast, mielellään suloisilla eläimillä ja televisiolla varustettuna. Jonka aikana makuuhuoneen lattia on toisinaan kuopalla ja suihkukin saattaa tulvia.
Sellaisesta matkasta, jonka keskellä pääsee uimaan mereen, kaivamaan varpaita hiekkaan ja palamaan auringossa. Jonka ruoka-aikana syödään fiskefilet remulaatin kanssa jossakin satamassa. Jonka aikana kävellään läpi sata pientä kauppakatua ja miljoona vielä pienempää kauppaa, joista äiskä ei tahtoisi lähteä pois. Jonka aikana syödään tanskalaisia omituisia jäätelöpuikkoja, kuten sellainen, jonka sisällä on purukumia. Jonka aikana käydään paikallisissa nähtävyyksissä, jättimäisillä kirpputoreilla, ostamassa yllätyspusseja korukaupoista...
Kaukokaipuu on kova. Niin kova, että se leviää jo omituisiin mittoihin.
Koulumatkani varrella on pelto. Pellon yllä leijuva syksyn tuoksu muistuttaa minua Tanskan merenrannoista ja niiden merilevistä. Aitoon mereen on joitakin kymmeniä kilometrejä pellon keskeltä, mutta se ei tuoksua tai muistoa pysäytä...
Peltoa halkovaa tietä reunustaa myös jokin viemärikaasun poistoventtiili, joka toisinaan haisee aivan siltä miltä kuulostaakin. Sangen omituista kyllä myös sen haju tuo usein elävästi mieleeni Tanskan ja loman tarve jyskyttää taas takaraivossani. Loppumatkan poljen pyörääni lomatunnelmissa ja pää pilvissä.
Jääkaapissamme minua tuijottaa puolikas pullo päiväysvanhaa tanskalaista remulaatia.
maanantai 12. lokakuuta 2009
Vesihuvipuisto
Vuosi 1999.
"Koska mennään Serenaan, isä?" kuusivuotias Siiri tiedusteli eräänä syyspäivänä.
"Ei ikinä", ajatteli isäni. "Se on niin täynnä ihmisiä, että kukaan metriä pidempi ei mahdu edes kääntymään altaassa. Alta metrinmittaisten kirkuna kimpoilee kaakeliseinistä ja tukkii korvat. Silmät punertuvat kloorivedestä, johon sadat pennut ovat pissineet päivän aikana. Hampaat irtoavat pienokaisten potkiessa kuntouimariraukan naamaa ohi polskiessaan. Eikä tuota penskaa edes uskalla päästää yksin hurjimpiin vesiliukumäkiin, joihin se kuitenkin hinkuu. Mutta en kyllä mene mukaankaan, se on varma, siitä kymmenien metrien kieppumisesta tulee niin huono olo. Ja kun tuon sinne kerran vie, niin se ei ikinä halua lähteä pois ja järjestää ties minkä esityksen kun yritän kangeta sitä sinihuulisena ylös altaasta. Ei, kiitos!"
"Sitten kun on sateinen syyspäivä, jolloin ei voi mennä ulkoilemaan", lupasi isä hövelisti. "Sitten mennään Serenaan! Mutta nyt on noin kaunis ilma, voisi lähteä mieluummin vaikka pyöräilemään..."
"E-pä-rei-lu-a!"
"Ei, tänään ei mennä. Mutta sitten sadepäivänä! Lupaan!"
Vuosi 2009.
Koulupäivä päättyy. Astun ulos. Tuuli viheltää pään lävitse, räntää sataa vaakasuoraan ja läiskähtelee naamaan. Tunto katoaa rännän kanssa kosketuksiin joutuvasta ihosta ennen kuin ehdin pyöräni luokse lukkoa avaamaan. Lämpötila on miltei kaksi astetta. Pyöräilen kotiin hampaitani kiristellen, räntä lävistää hupparini ja villapaitani. Sisään tullessani valun kylmää vettä ja jäähileitä.
"Isä hei! Lieköhän tämä päivä jo olisi tarpeeksi sateinen kylpyläreissuun?" huutaa katkera kuusivuotias sisältäni.
"Koska mennään Serenaan, isä?" kuusivuotias Siiri tiedusteli eräänä syyspäivänä.
"Ei ikinä", ajatteli isäni. "Se on niin täynnä ihmisiä, että kukaan metriä pidempi ei mahdu edes kääntymään altaassa. Alta metrinmittaisten kirkuna kimpoilee kaakeliseinistä ja tukkii korvat. Silmät punertuvat kloorivedestä, johon sadat pennut ovat pissineet päivän aikana. Hampaat irtoavat pienokaisten potkiessa kuntouimariraukan naamaa ohi polskiessaan. Eikä tuota penskaa edes uskalla päästää yksin hurjimpiin vesiliukumäkiin, joihin se kuitenkin hinkuu. Mutta en kyllä mene mukaankaan, se on varma, siitä kymmenien metrien kieppumisesta tulee niin huono olo. Ja kun tuon sinne kerran vie, niin se ei ikinä halua lähteä pois ja järjestää ties minkä esityksen kun yritän kangeta sitä sinihuulisena ylös altaasta. Ei, kiitos!"
"Sitten kun on sateinen syyspäivä, jolloin ei voi mennä ulkoilemaan", lupasi isä hövelisti. "Sitten mennään Serenaan! Mutta nyt on noin kaunis ilma, voisi lähteä mieluummin vaikka pyöräilemään..."
"E-pä-rei-lu-a!"
"Ei, tänään ei mennä. Mutta sitten sadepäivänä! Lupaan!"
Vuosi 2009.
Koulupäivä päättyy. Astun ulos. Tuuli viheltää pään lävitse, räntää sataa vaakasuoraan ja läiskähtelee naamaan. Tunto katoaa rännän kanssa kosketuksiin joutuvasta ihosta ennen kuin ehdin pyöräni luokse lukkoa avaamaan. Lämpötila on miltei kaksi astetta. Pyöräilen kotiin hampaitani kiristellen, räntä lävistää hupparini ja villapaitani. Sisään tullessani valun kylmää vettä ja jäähileitä.
"Isä hei! Lieköhän tämä päivä jo olisi tarpeeksi sateinen kylpyläreissuun?" huutaa katkera kuusivuotias sisältäni.
tiistai 6. lokakuuta 2009
Piirtäminen - Erään piirroksen anatomia
Viimeistelin juuri mestariteoksen.
Tai siis paljon puhutun teoksen.
No, minä olen puhunut paljon.
Tarkennetaan, minua on ollut vaikea hiljentää.
Teoksesta lienee puhuttu minuuteissa tuplasti se aika, mitä sen tekemiseen on käytetty. Siis taiteilija on hölöttäen tuhlannut hyvää työaikaa.
Olen piirtänyt vaahtosammuttimen kokoisena kokemistani taidepäiväkotiajoista asti ja jatkuvasti. Koulutuntien aikana täytän Cansonin oransseja XL A5 -luonnosvihkoja tahtia vihko per jakso. Paitsi että piirtäminen on mielestäni hauskaa, se myös auttaa tunneilla keskittymistä. On helpompaa kuunnella opettajaa ja antaa käsille tekemistä raapustelun ja kumittamisen merkeissä kuin yrittää vain istua pulpetissa ja keskittyä kansankynttilän viisasteluun.
deviantART-galleriassani minulla on esillä roppakaupalla kuvia. Koulupiirroksia niistä on kuitenkin murto-osa. Toki piirtelen kotonakin, mitä nyt dataamiselta ja lukemiselta ehdin... Piirrän mieluiten hahmoja elokuvien, musikaalien ja vastaavien muiden ihmisten luomusten pohjalta. Mielenkiintoisten omien hahmojen tekeminen on minulle aikamoinen kauhistus, eikä asetelmapiirrustelu jaksa houkuttaa kuin toisinaan tarmonpuuskassa, äärimmäisen tylsyyden puuskassa tai kuvataidekoulun puitteissa.
Ylpeilen mielessäni virtuaalisen galleriani kruunuilla, mielestäni eniten aikaa ja vaivaa nielleillä kuvilla. Nimitän niitä Suuriksi Projekteiksi.
Viime viikonloppuna, kuten saatoin tulla maininneeksi, viimeistelin tämän syksyn Suuren Projektin.
Se lähti tästä.
Ihan kiva, mietitte ehkä. Mutta kovin tuhruinen. Ja jotenkin vino. Ovatkos nuo Tim Burtonin elokuvien hahmoja, hoksaavat tarkkasilmäiset.
Piirros on vuosimallia 2007, silloisen kevään Suuri Projekti. Aikanaan paljon puhuttu - siis minä jäkätin - ja yllätyksekseni myös paljon pidetty.
Mutta kehitys kehittyy, ja tämän päivän Siirin silmissä kahden ja pian puolen vuoden takaisen Siirin suuri ylpeydenaihe on vain aakolmosellinen korjaamattomia virheitä. Eikö se menneisyyden Siiri ole hallinnut edes Photoshopin alkeita? Mikä tumpelo! Puolen tunnin tarkastuksella olisi jo saanut sudittua piiloon monet kaksoisviivat ja muut tuhrut. Mutta kärsivällisyyttä ei sellaiseen hommaan riittänyt, ja miksi toisaalta olisi riittänytkään, irtosihan tälläkin esityksellä jo satakaksikymmentä favea (asiaa tuntemattomille tiedoksi: fave = suosikki = joku ihminen pitää työstäsi niin paljon, että laittaa sen esille suosikkitaideteostensa kansioon).
Iloitsin suosiosta aikani.
Vuoden 2009 puolella alkoi kuitenkin tuntua hölmöltä, että tämä räikeitä virheitä loimottava kahdessa osassa skannattu tekele antoi vieläkin miltei viikoittain aihetta tiedotukseen uudesta suosikkilisäyksestä eli favetuksesta. Aina toisinaan joku Burton-fani vieläpä kommentoi kuvan ylenpalttista mahtavuutta. Mitä kummaa?
Mielessäni virisi kovin epämääräinen idea. Josko pistäisi tuon kuvan uusiksi. Vanha suosittu piirros, sen uusintahan toisi minulle roppakaupalla helppoa mainet- sen uusintahan kehittäisi taitojani kummasti ja näyttäisi maailmalle, miten paljon olenkaan piirtämisen taidossa kehittynyt!
Puhalsin pölyt piirtotabletiltani ja avasin Photoshop kuuspistenollan. Tuunailin vanhaa kuvaa aikani, alensin aikaisemman ylpeyteni pahaisen luonnoksen tasolle. Levitin sohvaa väkivalloin ja istutin sille uusia henkilöitä. Viritin kameran ajastimeen muutaman sekunnin enemmän kuin viime kerralla niin, että asiat ehtivät kahden otoksen välillä hiukan muuttua. Mikä tärkeintä, tarkastin sohvan suoruuden vatupassin kanssa.
Suurilla Projekteilla on aina tapana syntyä epäedullisiin aikoihin. Niin tämäkin: kesälomaa oli jäljellä viitisen päivää ja lukio hönki jo niskaan. Mutta se ei minua pysäyttänyt. Hommiin!
Kahdeksan ja puoli ensimmäistä hahmoa syntyivät miltei vailla valitusta, mitä nyt erään punertavan mekon noin kuuteen kertaan piirrettyjen raitojen kataluudesta irtosi voihketta parin päivän tarpeiksi. Sitten koulu koputti olkapäälleni ja muistutti olemassaolostaan: läksyjä, väsy, yleinen kyllästys. Laiskuus. Piirtämiseen syntyi rytmi: ennen koulun alkua tuunasin vartin tai puolen tunnin verran kiusallisia virheitä, kuten liian varjoisaa nenää tai liian tummia silmäripsiä. Illalla muistin tai vaivauduin muistamaan kuvan olemassaolon liian myöhään ja tein sen eteen ehkä puolen tunnin verran jotain, jos tein. Viikonloppuna urakoin uusia hahmoja kahden tai korkeintaan kolmen kappaleen erissä.
Täydellisen uuvahtamisen pysäytti selkeä mielikuvani: tästä tulee vielä hieno! Kalkkiviivoilla ei hyydytä, paukutin jääräpäiseen kallooni väsymyksen hetkillä. Tämä näyttää vielä upeammalta valmiina, tästä tykkää sitten koko maailma!
Piirrostekniikasta sanon sanasen: Pen Tool.
Tämän tekniikan hienous selkenee, jos kerron, että pienimmänkin väriläntin (kai huomasitte, kuvassa ei ole ääriviivoja!) luominen vaatii ainakin Photari kuutosessa seuraavaa: 1) värialueen ääriviivojen vetäminen - näistä viivoista 75% menee heti alkuunsa vinoon. 2) Oikean värin valitseminen tai tarkastaminen. 3) Tablettikynän nappulasta tai hiiren oikealta puolelta yksi napaus: valikko auki. Fill Path. 4) Ääriviivantäyttöikkuna aukeaa, nopea napaus: OK. 5) Näyttääkö hyvältä? Jos ei näytä (ainakin 50% yrityksistä menee pieleen tässä vaiheessa), kumoa, kumoa, kumoa. Jos näyttää, 6) Valikko auki, delete path.
Ja tämä kuuden kohdan mänööveri toistui tuhansia kertoja! Layereita eli tasoja kertyi yli kuudenkymmenen.
Kahden kuukauden aikana käytin pienokaiseeni lukemattomia tunteja, miljoonia klikkauksia ja tuhansia hammastenkiristyksiä. Olin, ja olen, silti tyytyväinen aikaansaannokseeni. Pitkä matka on vielä edes lähes täydelliseen, mutta olen minä kehittynyt!
Haaveet sadoista kehuvista kommenteista, monista ajatuksella kirjoitetuista ja suurimmaksi osaksi positiivisista kritiikeistä ja lukemattomista suosikkilisäyksistä täyttivät pääni kun suljin Photoshopin ennen iltapalaa ja nukkumaanmenoa.
Viime viikonloppuna läsäytin virtuaaliselle kankaalle lopulta viimeiset väriläntit ja kiirehdin lataamaan aikaansaannokseni internetiin koko maailman pällisteltäväksi.
Kuinka kävi?
Mainetta ja kunniaa? Minua ylistäviä ihmismassoja lähettämässä minulle kehuja, virtuaalisia ruusuja, kosintoja ja kutsuja yliopistonsa kunniatohtoriksi?
Nnn-nnooo...
Ensimmäinen päivä: 8 favea.
Toinen päivä: 8 favea lisää.
Kolmas päivä: 7 favea lisää.
Kommentteja 34, joista puolet omia vastauksiani ja neljäsosa päätöntä jorinaa.
Tällä tahdilla olen tavoittelemallani maineen polulla (500 favea! Ainakin 200! No 100 irtoaa ihan kevyesti!) ehkä joskus ensi vuoden puolella!
Vuoden 2007 piirros dARTissa
Vuoden 2009 piirros dARTissa
Tai siis paljon puhutun teoksen.
No, minä olen puhunut paljon.
Tarkennetaan, minua on ollut vaikea hiljentää.
Teoksesta lienee puhuttu minuuteissa tuplasti se aika, mitä sen tekemiseen on käytetty. Siis taiteilija on hölöttäen tuhlannut hyvää työaikaa.
Olen piirtänyt vaahtosammuttimen kokoisena kokemistani taidepäiväkotiajoista asti ja jatkuvasti. Koulutuntien aikana täytän Cansonin oransseja XL A5 -luonnosvihkoja tahtia vihko per jakso. Paitsi että piirtäminen on mielestäni hauskaa, se myös auttaa tunneilla keskittymistä. On helpompaa kuunnella opettajaa ja antaa käsille tekemistä raapustelun ja kumittamisen merkeissä kuin yrittää vain istua pulpetissa ja keskittyä kansankynttilän viisasteluun.
deviantART-galleriassani minulla on esillä roppakaupalla kuvia. Koulupiirroksia niistä on kuitenkin murto-osa. Toki piirtelen kotonakin, mitä nyt dataamiselta ja lukemiselta ehdin... Piirrän mieluiten hahmoja elokuvien, musikaalien ja vastaavien muiden ihmisten luomusten pohjalta. Mielenkiintoisten omien hahmojen tekeminen on minulle aikamoinen kauhistus, eikä asetelmapiirrustelu jaksa houkuttaa kuin toisinaan tarmonpuuskassa, äärimmäisen tylsyyden puuskassa tai kuvataidekoulun puitteissa.
Ylpeilen mielessäni virtuaalisen galleriani kruunuilla, mielestäni eniten aikaa ja vaivaa nielleillä kuvilla. Nimitän niitä Suuriksi Projekteiksi.
Viime viikonloppuna, kuten saatoin tulla maininneeksi, viimeistelin tämän syksyn Suuren Projektin.
Se lähti tästä.
Piirros on vuosimallia 2007, silloisen kevään Suuri Projekti. Aikanaan paljon puhuttu - siis minä jäkätin - ja yllätyksekseni myös paljon pidetty.
Mutta kehitys kehittyy, ja tämän päivän Siirin silmissä kahden ja pian puolen vuoden takaisen Siirin suuri ylpeydenaihe on vain aakolmosellinen korjaamattomia virheitä. Eikö se menneisyyden Siiri ole hallinnut edes Photoshopin alkeita? Mikä tumpelo! Puolen tunnin tarkastuksella olisi jo saanut sudittua piiloon monet kaksoisviivat ja muut tuhrut. Mutta kärsivällisyyttä ei sellaiseen hommaan riittänyt, ja miksi toisaalta olisi riittänytkään, irtosihan tälläkin esityksellä jo satakaksikymmentä favea (asiaa tuntemattomille tiedoksi: fave = suosikki = joku ihminen pitää työstäsi niin paljon, että laittaa sen esille suosikkitaideteostensa kansioon).
Iloitsin suosiosta aikani.
Vuoden 2009 puolella alkoi kuitenkin tuntua hölmöltä, että tämä räikeitä virheitä loimottava kahdessa osassa skannattu tekele antoi vieläkin miltei viikoittain aihetta tiedotukseen uudesta suosikkilisäyksestä eli favetuksesta. Aina toisinaan joku Burton-fani vieläpä kommentoi kuvan ylenpalttista mahtavuutta. Mitä kummaa?
Mielessäni virisi kovin epämääräinen idea. Josko pistäisi tuon kuvan uusiksi. Vanha suosittu piirros, sen uusintahan toisi minulle roppakaupalla helppoa mainet- sen uusintahan kehittäisi taitojani kummasti ja näyttäisi maailmalle, miten paljon olenkaan piirtämisen taidossa kehittynyt!
Puhalsin pölyt piirtotabletiltani ja avasin Photoshop kuuspistenollan. Tuunailin vanhaa kuvaa aikani, alensin aikaisemman ylpeyteni pahaisen luonnoksen tasolle. Levitin sohvaa väkivalloin ja istutin sille uusia henkilöitä. Viritin kameran ajastimeen muutaman sekunnin enemmän kuin viime kerralla niin, että asiat ehtivät kahden otoksen välillä hiukan muuttua. Mikä tärkeintä, tarkastin sohvan suoruuden vatupassin kanssa.
Suurilla Projekteilla on aina tapana syntyä epäedullisiin aikoihin. Niin tämäkin: kesälomaa oli jäljellä viitisen päivää ja lukio hönki jo niskaan. Mutta se ei minua pysäyttänyt. Hommiin!
Kahdeksan ja puoli ensimmäistä hahmoa syntyivät miltei vailla valitusta, mitä nyt erään punertavan mekon noin kuuteen kertaan piirrettyjen raitojen kataluudesta irtosi voihketta parin päivän tarpeiksi. Sitten koulu koputti olkapäälleni ja muistutti olemassaolostaan: läksyjä, väsy, yleinen kyllästys. Laiskuus. Piirtämiseen syntyi rytmi: ennen koulun alkua tuunasin vartin tai puolen tunnin verran kiusallisia virheitä, kuten liian varjoisaa nenää tai liian tummia silmäripsiä. Illalla muistin tai vaivauduin muistamaan kuvan olemassaolon liian myöhään ja tein sen eteen ehkä puolen tunnin verran jotain, jos tein. Viikonloppuna urakoin uusia hahmoja kahden tai korkeintaan kolmen kappaleen erissä.
Täydellisen uuvahtamisen pysäytti selkeä mielikuvani: tästä tulee vielä hieno! Kalkkiviivoilla ei hyydytä, paukutin jääräpäiseen kallooni väsymyksen hetkillä. Tämä näyttää vielä upeammalta valmiina, tästä tykkää sitten koko maailma!
Piirrostekniikasta sanon sanasen: Pen Tool.
Tämän tekniikan hienous selkenee, jos kerron, että pienimmänkin väriläntin (kai huomasitte, kuvassa ei ole ääriviivoja!) luominen vaatii ainakin Photari kuutosessa seuraavaa: 1) värialueen ääriviivojen vetäminen - näistä viivoista 75% menee heti alkuunsa vinoon. 2) Oikean värin valitseminen tai tarkastaminen. 3) Tablettikynän nappulasta tai hiiren oikealta puolelta yksi napaus: valikko auki. Fill Path. 4) Ääriviivantäyttöikkuna aukeaa, nopea napaus: OK. 5) Näyttääkö hyvältä? Jos ei näytä (ainakin 50% yrityksistä menee pieleen tässä vaiheessa), kumoa, kumoa, kumoa. Jos näyttää, 6) Valikko auki, delete path.
Ja tämä kuuden kohdan mänööveri toistui tuhansia kertoja! Layereita eli tasoja kertyi yli kuudenkymmenen.
Kahden kuukauden aikana käytin pienokaiseeni lukemattomia tunteja, miljoonia klikkauksia ja tuhansia hammastenkiristyksiä. Olin, ja olen, silti tyytyväinen aikaansaannokseeni. Pitkä matka on vielä edes lähes täydelliseen, mutta olen minä kehittynyt!
Haaveet sadoista kehuvista kommenteista, monista ajatuksella kirjoitetuista ja suurimmaksi osaksi positiivisista kritiikeistä ja lukemattomista suosikkilisäyksistä täyttivät pääni kun suljin Photoshopin ennen iltapalaa ja nukkumaanmenoa.
Viime viikonloppuna läsäytin virtuaaliselle kankaalle lopulta viimeiset väriläntit ja kiirehdin lataamaan aikaansaannokseni internetiin koko maailman pällisteltäväksi.
Kuinka kävi?
Mainetta ja kunniaa? Minua ylistäviä ihmismassoja lähettämässä minulle kehuja, virtuaalisia ruusuja, kosintoja ja kutsuja yliopistonsa kunniatohtoriksi?
Nnn-nnooo...
Ensimmäinen päivä: 8 favea.
Toinen päivä: 8 favea lisää.
Kolmas päivä: 7 favea lisää.
Kommentteja 34, joista puolet omia vastauksiani ja neljäsosa päätöntä jorinaa.
Tällä tahdilla olen tavoittelemallani maineen polulla (500 favea! Ainakin 200! No 100 irtoaa ihan kevyesti!) ehkä joskus ensi vuoden puolella!
Vuoden 2007 piirros dARTissa
Vuoden 2009 piirros dARTissa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)