Fani-ihminen IV - Vallankumoukselliset

Yläpuolisessa teoksessa vierailevana hahmona Ulla, joka ei ikävä kyllä muuten liity tähän tarinaan.

Turistien muodostama jono liikkuu hitaasti eteenpäin Lontoossa Leicester Squarella harmaana ja koleana helmikuun aamuna yhdentoista maissa vuoden 2009 alkupuolella.

Siirin isä: No yritä nyt päättää! Mikä musikaali mennään katsomaan?
Siiri: Ääähh... Nnnnoo... On vähän hankalaa...
Isä: Näköjään.
Siiri: Hei! Ihan tosi, mä yritän miettiä! No, mä olen nähny Catsin ja Oopperan kummituksen, ne oli Lloyd Webberin, ja ne oli ihan parhaita, ja toi Sunset Boulevardhan taitaa olla Webberin kanssa. Millanenkohan se olis?
Isä: Sinne siis?
Siiri: Eeeei! Pitää vielä miettiä! Kun siellä yhdellä nettifoorumilla on sellanen amerikkalainen tyyppi, joka on koulun teatterikerhossa, ja ne tekee Les Misérablesia. Se vois kanssa olla...
Isä: No kumpaan mennään? Mulle kelpaa kaikki!
Siiri: No mennään... Kun mä en tiedä kummastakaan mitään, niin on melko vaikeaa päättää! Mennään... Mennään... No, mennään sinne Les Misérablesiin! Se on kai aika suosittu, niin pakko sen on olla edes ookoo. Ja onhan se ihan kiva nähdä, millasessa jutussa se tyyppi esiintyy. Mutta jos sinne ei ole enää lippuja, sitten Sunset Boulevardiin!

Jono on edennyt puolihintaisten lippujen luukulle asti.
Isä: Two tickets to Lös Mis-ö-reibls, please.
Myyjä: Ehm... Ah! Two tickets Le Miz, right?
Isä: Öö... Yes!

Myöhemmin illalla istumme isän kanssa viikon neljännen lontoolaisteatterin katsomossa. Ei siellä sen erikoisempaa ole kuin niissä muissakaan. Mitä nyt paikat ovat permannolla niin takana, että parvi peittää puolet näyttämöstä. Mitä voi puolen hinnan lipuilta toisaalta odottaa? Tavailen käsiohjelman juonikuviota, joka paitsi vilisee vaikeita sanoja niin vaikuttaa muuten vain käsittämättömältä. Vieressäni istuva herrasmies syö kovia hedelmäkarkkeja, ja valot pimenevät. Mahtipontinen alkusoitto lähtee käyntiin.

Väliajalla tavailen taas pikku käsiohjelmaa. En saa hommaan mielessäni mitään järkeä. Se pojan, rikkaan tytön ja köyhän tytön kolmiodraama on ainoa asia, missä on jotain tolkkua, muu on pelkkää mössöä. Kysyn isältä, josko hän tajuaisi jotain.
"En mä tuota sen enempää ymmärrä... Mutta sillä yhdellä miehellä oli tosi komee ääni."
"Joo... Sillä, joka lauloi niistä tähdistä..."
Valot himmenevät taas, ja hedelmäkarkkiherran rouva myöhästyy toisen näytöksen alusta juututtuaan puuterihuoneen pitkään jonoon.

Näytöksen jälkeen koko permanto ponnahtaa seisomaan käsiään takoen.
Ulos päästyäni en ryntää matkamuistotiskille ostamaan levyä ja teepaitaa. En hihkuu riemusta saati tursu kyyneliä. Katselen vain seinällä riippuvaa Maan Rakastetuin Musikaali -palkintoa hieman silmiäni pyöritellen: Oopperan kummitus oli parempi.

Kaksi kuukautta näytöksen jälkeen ostan levyn.

Yhdeksän kuukautta näytöksen jälkeen olen nähnyt shown toistamiseen ja omistan kolme eri levyä aiheesta. Lisäksi olen rääkännyt lähimmäisiäni lähestulkoon hengiltä mitä rasittavimmalla fanituksella (Se on niin mun lempimusikaali! Sun pitäs niin nähä se! Hitto ku se ei mee Suomessa, sä niin tykkäisit siitä!), oudolla teoretisoinnilla (Les Misin Marius ja Sweeney Toddin Anthony ja Oopperan kummituksen Raoul on pohjimmiltaan ihan sama hahmo?) ja muuten vain omituisella koheltamisella (Sillä Javertilla, minkä mä näin, oli tosi tyylikkäät pulsarit!).

Yhdestä sun toisesta asiasta sanotaan, että sen on mentävä pahemmaksi ennen kuin se paranee.
Seuraavaksi ajattelin ostaa toisen ranskankielisen - tai miksei vaikka islannin? - äänityksen. Harkitsen myös, että voisin luppoaikani kuluksi opetella laulamaan jonkin biisin en français. Ja ans katsoa vaan, jos joku Reykjavikia lähempi teatteri pistää näytöksen pysyyn!

Parempaa odotellessa taitaa kestää vielä pienoinen hetki.

Sananen sarjakuvista

Avoin kirje Helsingin Sanomien sarjakuvasivusta vastaavalle/vastaaville ihmisille, lähetetty toimitukseen nettisivujen palautelaatikon kautta 22/11/2009.

Hei.

Olen nyt viikon ihmetellyt uusittua sarjakuvasivuanne. Uudet sarjakuvat vaikuttavat hauskoilta ja mielenkiintoisilta valinnoilta.
Sen sijaan en näe mitään logiikkaa siinä, mitkä sarjakuvat poistitte niiden tieltä.

Väärä johtopäätös oli usein hyvin hauska ja lisäksi huolellisesti ja omaperäisellä tyylillä piirretty, ehdottomasti Hesarin sarjakuvien parhaimmistoa. Valtiaatkin oli täysin lukukelpoinen.
Silti ne saivat lähteä ja lehden sivuille jäivät loisimaan Masi, Harald Hirmuinen ja Kamut.

Jälkeenjääneistä sarjoista ensimmäinen on kierrättänyt samoja väsähtäneitä, tympeitä vitsejä viimeistet parikymmentä vuotta. Sen menneisyyteen juuttuneet hahmot näyttävät vetelästi leikatulla sabluunalla laiskasti piirretyiltä.
Harald Hirmuinen jauhaa myöskin samoja vanhoja vitsejään stripistä toiseen käyden päivä päivältä tylsemmäksi.
Kamujenkin taso on viime aikoina lähtenyt laskemaan: ennen hauska ja suloinen sarja on ei ole jaksanut naurattaa pitkään aikaan. Korkeintaan se onnistuu ympäristön tuhoamisesta ja eläinten kaltoinkohtelusta jatkuvasti moralisoivilla hahmoillaan herättämään aamiaispöydässä syyllisyyttä ja maailmantuskaa.

Seuraava sarjakuvamuutos tapahtunee vasta vuosien päästä.
Toivottavasti luette sillä kertaa omia sarjakuvasivujanne hiukan tarkemmin ennen poistettavien sarjojen valintaa.

Siiri L.

Miesasia, naisasia

Otteita Marja Malisen kolumnista Siskoa ei jätetä, Kotiliesi 22/09:
"Kolme poikaani saivat koulutiensä päätökseen ilman, että kuulin luokkatovereista tarinan tarinaa. Vasta tyttären mentyä yläasteelle sain tietää, millaisia taakkoja nuorillekin harteille voi kasaantua ja millaista tukea lapsina pitämäni tytöt voivat toisilleen antaa."
"Puhuminen ja kuunteleminen ovat naisten suojautumiskeinoja. Jo pienestä tytöstä naisille jaettu ilo on kaksinkertainen ja jaettu suru vain puolikas. Juoruiluhan on elämän suola."

Otteita Siirin ja äitinsä Tavallisesta koti-illasta, kotona milloin tahansa 2000-luvulla.
 Ovi lyödään kiinni.
 "Moi Siiri."
"Ynh."
"Miten koulu meni?"
"Iha ookoo."
"Mitä siellä oli?"
"Lihapullia."
"Äh! Meinaan että mitä siellä tapahtu?"
"Emmä muista. Ei mitään mainittavaa."
"Oliko siellä edes kivaa?"
"Iha tavallista. Kai."
"Mitä kavereille kuuluu?"
"Ihan hyvää."
"Mitä sulle sitte kuuluu?"
"Ei mitää erikoista."
"Onko kaikki hyvin?"
"Joo."
"Sä oot aivan mahoton, uskomattoman rasittava!"
"Nii-i."
Hiljaisuus.
"Mä meen mun huoneeseen."
Kaikkoavien askelten ääni. Ovi lyödään kiinni.

Marraskuun vitsaus

Hiljaa mutta varoittamatta tähdenmuotoiset tuikut syttyvät kaupungin keskustaan.
Hiukan suuremmalla metelillä postilaatikkoon valahtaa lahjakataloogien ja koriste-esitteiden paraati.
Yhtäkkinen joululaulun jollotus tunkeutuu tajuntaan.
JOULUN AVAJAISET, JOULUPUKKI PAIKALLA, kirkuu aamun lehti nyrkinkokoisin kirjaimin.

Ei se vielä yhtään haittaa, jos puhuskelee hiukan siitä, minkä lahjan ostaisikaan äitikullalle. Ei sekään mitään, jos pikkuisen ikävöi lanttulaatikon muikeaa makua. Kaksi kuukautta etukäteen sytytetyt jouluvalotkaan eivät vielä ärsytä liikaa.
Mutta kaksi päivää ensimmäisen ulkoledin sytytyksen jälkeen alkava loputon joulun pakkosyöttö kyllä riipii sisuksia. Paitsi että kouluun kävellessä huomaa, että kaupunginisät koristavat kunnan joulupuuta kirjaston edessä, on myös postilaatikko heti marraskuun alussa täynnä joulua. Mainoksissa - Eikö leluliitteessä julkaistu lahjalista (tilaa kahdellekymmenellekahdeksalle lelulle) riitä sinulle? Hae liikkeestämme jättikokoinen lista! - tietysti löytyy niin, että niillä paketoisi vaikka koko Afrikan, mutta suurinta kammoa herättävät eräiden hameväelle suunnattujen julkaisujen otsikot: Joulukorttikoulu alkaa! Joulun tunnelmaa sisustukseen! Joululahjaekstra! Joulustressi uhkaa, mikä avuksi!

Eilisessä Nyt-liitteessä (46/09) Väärät mielipiteet -jutussa ajatukseni puettiin sanoiksi: "Joulu ei ole tunnelmallinen ja lämmittävä hetki vaan rasittava ja alati venyvä vuodenaika." Täyttä totta joka tavu. Tuskin halloween on saatu pois alta, kun joululla mälväys jo alkaa. Ehkä tällä talven suurimmalla stressipesällä on joskus ollut jokin kaunis sanoma, mutta se tuskin muistuu niiden mieleen, jotka vyöräyttävät joulukoristeet kauppojen hyllyille jo ennen marraskuun alkua... Sitäkään en ymmärrä, miten kaupoissa työskentelevät säilyttävät mielenterveytensä joulun alla, itsellä tekee tiukkaa siellä joululaulunlurituksessa jo vartin jälkeen. Pahimmassa tapauksessä raivostuttavan soundtrackin kruunaa käytävillä hyllyvien joulupukkien pakoilu syöksähtämällä milloin minkäkin tarjoustelineen taakse. Ja joulustressinpuhujat ne vasta jouluverenpainetta kohottavatkin!

Miten olisi kompromissi?
Jouluvaloja saisi yhä sytytellä pitkin marraskuuta ja kuusiakin saisi pystyttää vaikka torin joka kulmaan.
Mutta avattaisiinko ne joulukadut vasta ensimmäisen adventin aikoihin?
Väännettäisiinkö radioissa ja kaupoissa sitä joululaulunappulaa niin, ettei kuuntelijan ole pakko kärsiä petteripunakuonosta haluamattaan? Levyjä saa kaupasta, joulumusiikista nauttivat voisivat ostaa omansa sieltä ja fiilistellä kaikessa rauhassa kotonaan vaikka vuoden ympäri.
Mainontaa ei kukaan suostu hillitsemään, ihan sama miten kauniisti siitä puhuu, joten annetaan sen tällä kertaa olla.
Mutta kielletään ainakin kaikki muut joulupukit kuin se Korvatunturin ainoa oikea!

Jouluvalitus ohi.

Polkupyörä

Polkupyöräni tuijottaa minua.
Syyllistää joka ohikulkumatkalla.
"Hylkäsit varastoon talven ajaksi, kiittämätön rontti!"
Kuulen sen moitteet
ja ensimmäisenä kevätpäivänä se kamppaa minut.

Fani-ihminen, osa III: Kissojen vuosi

Yleensä en ikinä jotain fiktiivistä teosta tarkkaillessani unohda, että näkemäni ei ole todellista. Tiedostan istuvani penkissä ja seuraavani jonkun ovelan kirjoittajan päästä alunperin lähtenyttä tarinaa, joka on taidokkaastikin toteutettuna kuitenkin vain tarkasti koreografioitu esitys tapahtumattomista tapahtumista.
Poikkeuksia tähän, kuten miltei kaikkeen muuhunkin, on tietysti olemassa. Eräästä poikkeuksesta on nyt kaksi päivää vaille vuosi.

Äitini oli vaivannut minua keväästä asti varioimalla lausetta "on se nyt jo häpeä, että noin iso ihminen ei ole vielä oikeaa teatteriesitystä käynyt katsomassa! Pitäisihän sinun, tuohon ikään mennessä, olla teatterissa käynyt!" Ilmeisesti lastenteatteria tai mitään Hjalliksen hallissa esitettyä ei laskettu oikeaksi. Nielin mietteeni siitä, miksei äiskä itse ole vienyt minua näytelmää toljottamaan. Sen sijaan tiedustelin häneltä, että koskas sitten mennään nauttimaan kulttuurista ja runsaista väliaikatarjoiluista, minulle käy vaikka heti paikalla. Paradoksaalista kyllä vastaus kiertyi yleensä sanojen "kysy kuule isältä" ympärille.
Äitini ajaessa autoa Lahden läpi eräänä lauantaina huomioni kiinnittyi jättikokoiseen julisteeseen teatterin seinällä ja pienempiin mainostolppiin sen lähistöllä. Mietiskelin teatterisyytöksiä ja päädyin lopulta siihen tulokseen, että tähän on saatava loppu ja se teatterinäytös on nähtävä.
"Miten olisi tuo Cats, äiskä hei? Kun sinä aina valitat siitä, etten minä ole ollut teatterissa. Sehän olisi sitä itseään! Joko mennään?"
"Kysy kuule isältä!"

Kolmisen kuukautta myöhemmin istuin hyytävän pimeässä illassa isän ohjaamassa, lievästi pölyntuoksuisessa pakettiautossa matkalla kohti Lahtea ja laskin tähtiä tuulilasin yläosasta. "Ehkä se ei olisi hyvä, ehkä se olisi", mietin, "mutta tässä ei häviä mitään. Ja loppuupa se äiskän teatteriruikutus!"
Tunnin päästä laskeskelu alkoi tuottaa tulosta ja kaupungin valot pimensivät tähdet. Kurvasimme teatterin ohi parkkipaikalle. Kuutiomainen kulttuurin kehto oli ruma ulkoa ja vielä rumempi sisältä, ainakin suurista ja tähmäisistä ikkunoista tarkasteltuna. Omituisia betonista tehtyjä reikämuodostelmia, kummallisia sohvasyvennyksiä ja niissä mauttoman värisiä sohvia. Ulkona oli jäätävää, ja jo muutaman kymmenen metrin matka autolta ovelle jäädytti mustissa sukkahousuissa kituneet jalkani. Jätimme takkimme narikkaan ja tilasimme väliajalle pari donitsia. Isä osti minulle ohjelman. Tapoimme aikaa tuijottelemalla teatterin seinien susirumia moderneja taideteoksia.
Ovet avattiin. "Musikaali Cats alkaa Juhani-näyttämöllä kymmenen minuutin kuluttua."

Paikka permannolta, istahdus alas. Valot pois. Ajattelu pois. Ainoat mietteet, joiden muistan aivoihini ensimmäisen näytöksen aikana murtautuneen olivat "hei, pitääkö tässäkin olla typerää homohuumoria" ja "tämä taitaa olla viimeinen biisi ennen väliaikaa. Hitto! Jo puolet ohi!"
Ja siinä, viisi minuuttia ennen väliaikaa tajusin ensimmäisen kerran tuntiin istuvani teatterin katsomossa, viidennellä rivillä.

Väliajalla söin kaksi kolmasosaa tahmeasta, vaaleanpunaisesta donitsista ja tiputin loput kämäiselle kokolattiamatolle. Tiirasin musikaalin traileria pitkin seinustoja ripotelluista televisioista ja yritin bongata kohtia, joita ei vielä ollut esitetty.
Kakkosnäytöksessä muistan ajatusteni askarrelleen muutaman tylsimmän minuutin aikana sellaisen kysymyksen kuin "miten en ekassa näytöksessä tajunnut, miten hyvä tanssija/laulaja/ylipäätään loistava tuokin oli?" Viimeinen laulu aiheutti taas pettyneen huokauksen. Tämä ei voi jäädä tähän!

Näytöksen jälkeen pää humisi vähän, muttei vielä paljoa. Palasin kuitenkin maan pinnalle melko nopeasti. Meidän piti paikantaa ulkovaatteemme. Kaikki muut katsojat kaarsivat oikealle isomman naulakon eteen tungeksimaan. Meidän narikassamme roikkui kaksi yksinäistä takkia ja myssyä kutova nainen.  "Ison näyttämön katsojien takit pitää jättää ison näyttämön narikkaan! No, ei se mitään... Tätä tapahtuu melko usein, kerran kuussa... Mutta pienen näyttämön esitys loppui jo melkein tunti sitten, että teitä minä tässä olen odotellut... Mutta ei se mitään... Tapahtuuhan tätä, siksi minä otin tämän myssyn mukaan... Että on jotain, millä taistella tylsyyttä vastaan..."
Isäni punertui kasvoistaan ja mukelteli anteeksipyyntöjä. Autossa lämmittelin kylmenneitä sääriäni ja tyrskähtelin naurusta.

Annoin kissojen hautua mielessäni yön yli.

Seuraavana aamuna paikansin itseni viettämästä perjantaita kirjaston hyllyjä järjestellen. Kunnon työelämääntutustujan tulisi varmasti ajatella tekemäänsä työtä ahkerasti, mutta sillä kertaa mietteeni askartelivat koko ajan paljon polttavampien pulmien kimpussa:
"Minä en näe sitä enää ikinä uudelleen... Minä en näe sitä enää ikinä... En kai minä voi pyytää että pääsisin sinne uudestaan? Enhän? En varmasti voi. En takuulla. Ihan tyhmää se olisi, ei kukaan tee niin. Mutta minä en näe sitä enää ikinä uudestaan... Saisipa nähdä sen vielä kerran... Saisipa vain nähdä... Mutta eihän samaa teatteriesitystä käy kukaan kahdesti katsomassa? Eihän?"

Eihän?