Puutostauti

Yksitoista vuotta sitten ja niillä paikkeilla omistamieni Disney-leffojen laskemiseen riittivät hyvin kahden käden sormet. Hyllystäni löytyivät seuraavat:
Lumikki ja seitsemän kääpiötä (katselin tämän kerran hyvin pienenä, kärsin pelkotiloista koko leffan ajan enkä koskenutkaan kasettiin seuraaviin kymmeneen vuoteen), Bambi (piraattikasetti), Viidakkokirja (piraattikasetti myöskin. En muuten katsonut kumpaakaan melkein koskaan), Prinsessa Ruusunen (ehdoton suosikkini neljävuotiaasta eteenpäin), Dumbo (ihan mukava), Kaunotar ja kulkuri II (ykköstä en ollut nähnyt, mutta ei se sataakahtatoista katselukertaa häirinnyt) ja Keisarin uudet kuviot (myönnettäköön, tarkastin vanhan videolaatikkoni tätä juttua varten ja Keisarin uusien kuvioiden löytyminen oli täysi yllätys. Ei ilmeisesti kuulunut ykkössuosikkeihini).

Tästä onnettomasta seitsemän elokuvan valikoimasta johtuen lapsuuteni oli hyvin Disneytöntä aikaa. Eihän se silloin haitannut. Muumit, Asterixit ja Maailman mahtavin mönjä upposivat siinä kuin maailman legendaarisimman animaatiotalon tuotoksetkin.
Mutta nyt, muutamia vuosia myöhemmin, tästä on muodostunut pienimuotoinen ongelma.

Minulla on nimittäin omituinen, kalvava tunne siitä, että minulta on riistetty jotain.
Kun Nyt-liite ensi viikon elokuvatiedoissaan tiedottaa jonkin Disney-elokuvan tulevan televisiosta, kirvoittaa pelkkä ilmoitus jo muutamia "voi, miten ihana leffa se on, katsoin sitä aina pienenä" -muistumia. Ja jos puhe joskus livahtaa oikein todella lapsuuden lempielokuvien puolelle ei minulla ole mitään sanottavaa muiden muistellessa Leijonakuninkaan ihanuutta - paitsi ehkä "enhän minä ole nähnyt sitä, hemmetti!"

Viime aikoina tämä trauma on lähtenyt purkautumaan. Olen yrittänyt ottaa takaisin katselemalla Disney-elokuvia Tuhkimosta Notre Damen kellonsoittajaan ja jopa istunut talvella Prinsessan ja sammakon suomenkielisessä ennakkonäytöksessä estäen jonkun onnettoman vaahtosammuttimen näkymän kankaalle.
Silti tuntuu siltä, että menetystä on mahdoton korjata täysin.
Leijonakuningas ei enää mene selkäytimeen samalla tavalla kuin se olisi mennyt nappulana, kun saman leffan saattoi katsoa viisikymmentäkin kertaa kyllästymättä ja kun internetin houkutukset ja hukuttava koulutyö eivät vielä olleet vetämässä mielenkiintoa televisioruudulta. Voin toki katsoa Leijonakuninkaan nyt, mutta se ei koskaan herätä minussa samanlaista nostalgista iloa kuin onnekkaammissa ystävissäni.

Kuitenkin...
Tänään selasin digiboksiimme tallennettuja pätkiä ajastettuani sinne vahingossa tuhatkolmesataa minuuttia satunnaisia ohjelmia Yle Teemalta. Jotain pitäisi poistaa. Titanicin viime hetket, osat yksi ja kaksi. Pois vain! Kolmen minuutin pätkä puoli yhdeksän uutisia, poispois. Dokumentti Titanicin hylyn löytämisestä... Äääh, ehkä tuo tulee vielä katsottua.
Lauantain Perheleffa? Mikäs tämä...

"Tänne on äänitetty Pocahontas! Mä olen äänittänyt tänne Pocahontaksen! Haaaaa-"
"Siiri, hiljaa."
"aaa ha ha jess, tämä on kuin saisi lahjan itseltään! Ha-"
"Siiri, hiljaa!"
"ha ha ha hhhhh-"
"Siiri, minä yritän oikolukea tätä lehteä. Että turpa kiinni!"
"hhah!"

Ehkä vielä ei olekaan liian myöhäistä?