Kyllästymiskynnys

Tämän viikon alkupuolella se kauhea asia, jota olen pitkään aavistellut, viimein iski.
Yritin napsauttaa Les Misérablesin At the End of the Dayn soimaan iTunesista ja istahtaa nautiskelemaan sävelistä.
Mutta vielä mitä! Ensimmäiset viisi tahtia tuntuivat jo siltä, kuin korvastani olisi survottu sisään halkoa. Eikä mitä tahansa puunkappaletta vaan vieläpä sellaista palikkaa, jonka pinnanmuodostuksen, värin ja koostumuksen olen tutkinut hyvin tarkkaan ja useaan kertaan ennen survomisen alkua.
Antakaa armoa! Ei tällaista kestä!

Vaihdoin soittolistalle jonkin reippaan Disney-soundtrackin ja istahdin murehtimaan asiaintilaa puoleksi minuutiksi.
Tässäkö se nyt on? Grease, Cats, Oopperan kummitus, Mamma Mia! ja lukemattomat muut musikaalit ja cd-levyt ovat menneet jo samaan tapaan ja jääneet telineeseen pölyä keräämään. Nytkö tämä kauhea kohtalo on tullut Les Misérablesinkin kohtaloksi? Onko äärimmäinen fanitukseni ja täydellinen kohtuullisuudenpuutteeni kuuntelussa lopulta kääntynyt siitä mutkasta, josta ei voi palata, taittuen äärimmäiseksi kyllästymiseksi tai jopa inhoksi?
Tärisin tuolissani hienoisesta kauhusta, väänsin reippaan Disney-musiikin volyymia kovemmalle ja unohdin koko asian.

Tätä jatkui hyvän osan kulunutta viikkoa. Les Mis -kappaleen osuessa iTunes-sekoitukseeni ohitin sen epämääräisen "voi turpa kiinni nyt" -jupinan säestämänä.
Päivien edetessä sama jupina alkoi kuitenkin uhata Disney-soundtrackien reippaita säveliä yhä kasvavassa mitassa.
Ja tällä hetkellä menossa on tämän päivän Les Misérables -kuunteluputkeni toinen albumi ja kokoelmani uusin hankinta: tanskankieliset versiot kyseisen musikaalin huippukohdista.
Vaara ohi, ainakin hetkellisesti!

Oopperan kummituksen voinee pelastaa kuuntelukuntoon enää vain ensi luokan ihme, toisaalta.