Miksi äitini pitää juhlista niin paljon

Postilaatikosta kolahtaa kutsu häihin, syntymäpäiville tai ristiäisiin kuuden viikon päähän.
Sitä seuraavat viisi viikkoa, kuusi päivää ja kolmisen tuntia kuluvat taloudessamme liki taivaallisen rauhan vallitessa.
Sitten, puoli tuntia ennen lähtöä - poikkeuksetta - alkaa vihoviimeinen mekkala. Ovatko kammorattaat liikkeellä? Aukeaako maankuori? Vai terrorisoiko lentolisko sittenkin naapurustoa?

Vielä mitä.
Minä siinä vain keskustelen äitini kanssa juhlapukeutumisesta.

"Pistä nyt se vihreä pallomekko."
"Se vihreä on syvältä. Näytän siinä täysin luonnottomalta."
"Etkä näytä. Ole hyvä ja pue se."
"Kun en pue. Se on ruma, lörpöttää ja näyttää tukkani kanssa kammottavalta."
"Kun ei näytä. Se näyttää hyvältä. Ja nyt sinä otat sen."
"Se sopii vain pitkätukkaisille, minun pääni kanssa se näyttää väärältä!"
"Eikä näytä! Pane se päälle!"

Painun huoneeseeni raivosta kihisten, kaadan huolettomasti vaatekaappini sisällön lattialle ja raavin kasasta mielestäni tilanteeseen tuhat kertaa paremmin sopivia pukimia.

"Miten olisi tämä? Valkoinen toppi, musta liivi, mustat housut. Asialliset housut."
"Olisihan tuo muuten, mutta nuo housut ovat tällä säällä liioittelua. Vaihda ne siihen ruusuhameeseen."

Vaihdan.

"Tämä ei toimi yhtään. Katso nyt itse."
"Näyttäähän se vähän kornilta. Onko muita hameita?"
"Yksi musta."
"Vaihda se!"

Vaihdan.

"Tämä ei vieläkään oikein toimi."
"Ei tosiaan. Hame olisi pitänyt silittää."
"Ihan sama-"
"Onko muita hameita?"
"No se sininen kiiltävä..."
"Ai ihanaa, se sininen kiiltävä! Sehän on nätti! Vaihda se!"
"Enkä vaihda. Se on kaamea."
"Ei. Se on hieno. Vaihda siihen."
"En vaihda. Se on kaamea. Usko jo."
"Usko jo, että vaihdat."

Vaihdan, mutten siniseen kiiltävään vaan iloisenväriseen kesämekkoon.

"Entäs tämä?"
"Ei todellakaan! Aivan liian rantamekko, täysi hetale!"
Isäni, joka on viisaasti lymynnyt kylpyhuoneessa, työntää yllättäen päänsä ulos ovenraosta:
"Mikäs tuossa muka on vikana?"
"Kaikki. Nyt ei ole aikaa edes silittää sitä! Tuossa et mene yhtään mihinkään, vaan puet sen vihreäpallollisen. Se on ihan hyvä."
"Eikä ole! Se on kaamea!"
"Eikö se ole vähän liian pieni", isäni liittyy taas keskusteluun.
"Nyt lopetetaan tämä jankkaaminen. Pue se!"
"Saanhan edes laittaa tennarit jalkaan", pihisen viimeisenä epätoivonilmauksenani ja häviän sitten huoneesta äitini hampaidenkirskunan tahdittaessa omaa vihaista puhinaani.

Viittä minuuttia myöhemmin istumme koko perheen voimin autossamme matkalla kohti juhlapaikkaa. Kiemurtelen inhoten vihreän pallomekkoni sisällä ja korvistani nousevan savun voi miltei haistaa. Kitkerä hiljaisuus maustaa hiljakseen tunnelmaa muutamien liikennevalojen ohitse. Sitten isäni katkaisee sen:

"Miksi minun aina pitää pukeutua näihin pellevetimiin? Pitikö sinun pakottaa minulle tämä violetti paita? Katsokaa nyt, tollommalta ei voi näyttää! Se punainen olisi ollut paljon parempi..."