Ilkeitä ei ikävöidä

Tuossa kaksi päivää takaperin olimme juhlistamassa ystäväni Tiian syntymäpäivää (neljä kuukautta jälkikäteen, mutta mitäpä siitä) Helsingin kaupunginteatterin Wicked-musikaalin ensi-illassa.
Molemmat olivat sitä mieltä, että hyvässä musiikissa, upeissa laulajissa, kauniissa puvuissa ja lavasteissa löytyi, olipa mukana vähän hienoa tanssimistakin, ja kohtauksia hauskasta koskettavaan. Kaiken kaikkiaan ilta, joka osoitti olleensa odottamisen arvoinen!

Tänä aamuna kävellessäni postilaatikolle hakemaan Hesaria, odotin puoliksi kauhulla arvion lukemista. Mietiskelin, että Wicked tarjoaa jollekulle keski-ikäistyneen kyyniselle kriitikolle täydellisen temmellyskentän haukkua ja parjata.
Ikäväkseni olin oikeassa.
Kriitikko Suna Vuori ei selvästi ollut vakuuttunut, aloittihan hän arvostelunsa vertaamalla esitystä muovikuplaan ja jatkoi sitten eritellen kaikki sen huonot puolet: tarina on "höttöä - sotkuista ja nopeasti haihtuvaa", kertomus hyvästä, pahasta, erilaisuudesta ja ystävyydestä "maailman tavallisin", musiikkia vaivaa sama kuin "muitakin nykymusikaaleja: -- kuulijoilleen se on yhdentekevää, kertakäyttöistä", tanssiosuuksien koreografia on "pikaruokaa, itsestään selvää täytettä", teema on "lähtökohtaisesti epäselvä", kertomusta arvioidaan myös "puuroiseksi", hahmoista "katoaa hohto" kesken näytöksen ja lisäksi esitys on täynnä "kuolleita hetkiä."
Kriitikko Vuori ei myöskään unohda mainita arviotaan siitä, kuinka musikaali ei kuulemma avaudu edes kohderyhmälleen, eikä paheksua toisen näytöksen alussa olevaa Evita-viittausta. Ainoina hyvinä puolina hän mainitsee esiintyjät, etenkin pääosienesittäjät Maria Ylipään ja Anna-Maija Tuokon, sekä "lavastuksen taustaprojisoinnit, koristeelliset fondit ja näyttävät valot", jotka "pelastavat osan kuolleista hetkistä."
Vuori kruunaa lyttäyksensä ruotimalla kommentissaan juonen triviaalia epäloogisuutta ja mainitsemalla, että 11-vuotias lapsikin kyllästyi.

Lukiessani arviota verenpaineeni nousi takuulla useammalla kuin muutamalla asteella.
Juu, tottakai! Wicked ei ole tarinaltaan ihan niin vaikuttava kuin Jesus Christ Superstar tai Les Misérables!
Juu, tottakai! Wicked ei ole lauluiltaan ihan niin kovaa tasoa kuin Sweeney Todd!
Juu, tottakai! Wicked ei ole tanssiltaan ihan niin mahtava kuin, hemmetti, Joutsenlampi!
Jos sanomalehtikriitikoksi päätymiseen tarvitaan noin uskomatonta kyynisyyttä, toivottavasti minä en ikinä joudu sille uralle!

Myönnetään: Wicked ei ole erikoisemmin aivosoluja rasittava, suurilla ja hankalilla teemoilla pelaava vakava teatterikappale. Sen sivujuoni käsittelee synkempiä teemoja, mutta tärkeimmäksi juonikuvioksi nousee (ei mielestäni ollenkaan epäselvästi) Elphaban ja Glindan ystävyys ja heidän henkinen muutoksensa. Mutta tarvitseeko kaiken olla vakavaa? Uskon, että jos menee teatteriin odottaen joka kerta itkufestivaalia ja maailmantuskaa, saa pettyä enemmän kuin yhden kerran.
Wicked saattaa toki olla suomalaiselle, Ihmemaa Oz -kirjaa lukemattomalle ja -elokuvaa näkemättömälle yleisölle hiukan hankala ymmärtää. Elokuvan vuokraamalla tai vaikka juonen netistä lukemalla.ennen teatteriin menoa välttää kuitenkin kätevästi hämmennyksen teatterisalissa.

Myönnetään: Wickedin teemoja käsittelee joka toinen muukin musikaali: West Side Story - erilaisuus, Sweeney Todd - paha, Les Misérables - hyvä, paha, Oopperan kummitus - erilaisuus, RENT - erilaisuus, ystävyys... Mutta miksi näiden universaalien teemojen toistuvuus on juuri Wickedissä huono juttu? Vai pitäisikö meidän inhota kaikkia taideteoksia, jotka käsittelevät samoja yleisiä teemoja?
Ainakaan erilaisuutta ei ole tässä maassa käsitelty tarpeeksi ennen kuin vähemmistöt hyväksytään kakistelematta ja lehtien yleisönosastoilla jatkuvasti turhanpäiväistä peistä vääntämättä!

Musiikin turhanpäiväisyyttä ja kertakäyttöisyyttä en kykene allekirjoittamaan. Okei, tässä ei nyt ehkä olla täysin esimerkiksi Stephen Sondheimin taiteellisella tasolla, mutta mielestäni Wicked on täynnä meneviä, tarttuvia ja tunnerikkaita pop-henkisiä biisejä, joita soittaa sopivan mielialan tullen vaikka tusinan kertaa putkeen!
Tanssiosuuksien ikävyydestä voin todeta vain seuraavaa: tanssikohtauksessa sekä minä että Tiia olimme niin Fiyeron (Tuukka Leppänen) tanssin lumoissa, että molemmilta meni eräs tärkeä tapahtuma täysin ohi.

Myönnettäköön, että eläinten oikeudet -teemassa on tiettyä epäselvyyttä. Musikaali ei vietä sivujuonessa tarpeeksi aikaa syventääkseen sitä kunnolla. Muissa teemoissa en kuitenkaan näe samanlaista kiirettä. Vahvistan mielelläni oikeiksi kriitikko Vuoren arvailut siitä, että tarinan opetuksella saattaisi kenties olla jotain tekemistä sen kanssa, että "ihmisistä tulee sellaisia minä heitä pidetään." Tosielämän esimerkkejä tästä metkasta ilmiöstä saamme nähdä esimerkiksi koulukiusattujen keskuudessa.
Myönnän senkin, että Ozin Velhon rinnastaminen Staliniin oli ohjaajalta jokseensakin omituinen veto, mutta en ole ihan niin pöyristynyt, että ohjaajan käsitys historiasta suorastaan "tyrmäisi minut typeryydellään."

Hahmojen tylsistymisessä tarinan puuroisissa käänteissä ei ole mielestäni perää. Ensinkin, tarina ei ole puuroinen. Toisekseen, en halua paljastaa loppuratkaisua, sanonpahan vaan, että mielestäni hahmoissa on nähtävissä kiinnostavaa henkistä kasvua tai muutosta puolin ja toisin. Ja jos hahmot eivät olisi muuttuneet kuten muuttuvat, olen varma, että kritiikissä ruodittaisiin nyt henkiseen kasvuun kykenemättömiä henkilöitä...

Kuolleita tai edes tajuttomia hetkiä en havainnut yhtäkään. Ja mietteet siitä mihin Evita-viittausta nuorille katsojille suunnatussa musikaalissa tarvitaan... Olisiko mitään, että ne nuoret, jotka ovat Evitan nähneet, ilahtuvat tajutessaan mihin viitataan, ne nuoret, jotka eivät ole (kuten minä), eivät huomaa mitään eivätkä täten häiriinny, ja ainoastaan ne kriitikot, joita kaikki mahdollinen ärsyttää, ottavat itseensä?

Olen sitä mieltä, että jollei ennen teatteriin menoa nielase pussillista sitruunoita ja päätä vihata kaikkea seuraavien kolmen tunnin aikana tapahtuvaa, on esityksesti liki mahdoton olla nauttimatta. Tarjolla on tarttuvaa musiikkia todella taidokkaiden laulajien esittämänä, ajoittain miltei hysteerisen hauskoja kuten myös herkkiä hetkiä sekä silmänruokaa hienoissa lavasteissa ja upeissa tehosteissa.
Jos asenne ei ole jo valmiiksi kuin myrkyn ottanut, uskon, että tylsää hetkeä ei ole tiedossa ja että musiikki soi päässä vielä seuraavalla viikollakin!