Dinosaurus

En olekaan tainnut vielä toitottaa sitä, kuinka kävin viime viikonloppuna katsomassa Suomen parhaan teatteriesityksen. Toistamiseen.
Omituista minulta.

Ketä huvittaa lukea Åbo Svenska Teaterin Les Misérablesista kaikki kiinnostava ja lisäksi puolenkymmentä tällä-ei-ole-väliä-kuin-kuudelle-maailman-suurimmalle-fanille -tyypin faktaa, käyköön tähän osoitteeseen hiomaan englannintaitojaan kirjoittamani selostuksen parissa.

Teille normaalimmille (aion, sivumennen sanoen, palata normaaliuden käsitteeseen tämäntyyppisissä harrastusasioissa myöhemmin, odottakaapas!) riittänee seuraava kasku kuvaamaan esityksen tasoa:


Juttelin eilen illalla vanhempieni kanssa minun ja isäni matkasta Turkuun.

"Se oli aivan upea, mahtava! Loistava! Pakko päästä kolmannen kerran! Ja neljännen! Pakkopakkopakko!"
Äitini katsoo minua kyllästyneenä.
"Kuultu."
"Se oli loistava! Aivan loistava! Paitsi että isä nukahti ensimmäisen näytöksen aikana."
"Ei se siitä johtunut, ettei se olisi ollut hyvä, se nimittäin oli tosi hieno. Mutta kun me oltiin juuri syöty, ja syöminen usein alkaa nukuttaa..."

Ilta ei ole enää niin nuori kuin vielä pari tuntia sitten, ja isäni näyttää nytkin hiukan uniselta.
Itse asiassa, hän näyttää siltä kuin olisi valmis vetämään verhot, sammuttamaan lamput ja kääriytymään peittoon sillä minuutilla. Ainoastaan minun puhetulvani estää häntä toteuttamasta aikeitaan heti paikalla.

"Vai tosi hieno! No, mikä siinä sitten oli parasta? Siis lukuunottamatta niitä kohtia, joiden aikana nukuit, tietenkin", penään.

Isäni miettii hetken.
"No, sitten minä piristyin kun tuli se vallankumouskohtaus. Se laulu oli niin komea. Se tuli sieltä niin kuin, hmm, niin kuin, tavallaan..."
Isäni miettii vielä toisen hetken.

"Niin kuin dinosaurus."

Hiljaisen kikatuksen täyttämän hetken jälkeen isäni toteaa rauhallisella äänellä:
"Hyvää yötä molemmille!"