Selailen toisinaan blogini Google Analytics -tietoja. Tämä ohjelma selvittää kätevästi esimerkiksi sen, millä hakusanoilla lukijat ovat blogiini päätyneet.
Kiintoista tietoa onkin... Kymmenet ihmiset ovat lapanneet tänne hakemaan neuvoja niin "ihmisen anatomian piirtämiseen" kuin "automatkaan alpeille." Liekö blogini avuksi näissä pulmissa lienee sitten seuraavan haun aihe...
Jotkut hakusanat ovat kuitenkin liian hauskoja hukattavaksi, ja vastaamatta jättäminen olisi sydämetöntä.
onko titanicin tarina tosi
titanic elokuvan juoni
les miserables juoni
Tiivistettynä vastauksena kaikkiin kolmeen: Tässä osittain tositapahtumiin perustuvassa teoksessa kuolee läjäpäin henkilöitä.
cats musikaalin juoni
Hyvin tiiviinä vastauksena tähän: eihän siinä mitään tapahdu.
mitään, mutta rumuus on jv tänään
Kiitos tästä kauniista (ja hivenen kryptisestä) mietelauseesta, nimetön googlettaja!
hyviä syitä olla iloinen
1) Tuore lakritsa.
2) Kevät tulee, lumi on jo alkanut sulaa - vaikka sitä sataakin vielä välillä lisää.
3) Hyppypäästäisiä on olemassa!
merirosvolaulut
Tässä eräs päiväkotiajoista asti tunnettu klassikko. Sävelellä ei ole niin väliä, valitkaa se, joka hyvältä tuntuu. Kymmenen peikkoa arkulla vainaan, olkaa hyvä:
Kymmenen peikkoa arkulla vainaan!
Huh-hah-hei!
Ja rommia pullo!
k-18 elokuvat
syödään ihmisiä elokuva
Joka ikiselle K18-elokuvia etsivälle ihmiselle - ja näitä on ollut paljon - sekä tälle ihmistensyöntiviihteen etsijälle minulla on antaa yksi yhteinen suositus: Sweeney Todd. Ikäraja korkealla ja ihmisiä pistetään laulaen poskeen, luulisi kelpaavan joka makuun!
lontoo oopperan kummitus hyvät paikat
Tähän osaan antaa hyvän vinkin! Älkää ottako paikkoja takapermannolta! Osa tapahtumista sijoittuu ensimmäisen parven tasolle lavan yläpuolelle, joten riski on, että permannon takaosasta ei näe yhtään mitään. Suosittelisin paikkoja ensimmäisen parven eli Royal Circlen etuosasta.
Her Majesty's Theatren katsomon pohjapiirros
hyvä musikaali lontoossa
Päätellen siitä, että tämä lukija viipyi blogissani yli kymmenen minuuttia, hän löysi apua. Saanen silti suositella vielä kerran Les Misérablesia?
hotel baudelaire bastille kokemuksia
Tämä tiedonjanoinen sielu taas pakeni Google Analyticsin tietojen mukaan blogista alle nollan sekunnin. Harmi, sillä autenttisissa kokemuksissa olisi kyllä löytynyt... Mutta ehkä remontti on jo nyt ohi?
mistä saa mustaa makkaraa
Kioskilta. Kioskilta saa sitä mustaamakkaraa. Ja kioskia kannattanee etsiä Tampereelta.
sunnuntai 14. maaliskuuta 2010
lauantai 13. maaliskuuta 2010
Nyhjämarkut
Helsinki-Vantaan lentokentällä seisoimme isäni kanssa Finnairin jonossa. Reppu painoi selässä tonnin jo kymmenen minuutin seisoskelun jälkeen. Emme olisi New Yorkissa vielä kahteentoista tuntiin.
Jonossa kanssamme seisoskelivat esimerkiksi venäläinen pariskunta, tanskalainen hevibändi ja suomalainen perhe - meikattu ja huoliteltu rouva, audi-lippalakissa edustanut mies ja tyttö, joka näytti pillifarkuissaan ja ruskeassa polkkatukassaan juuri siltä kuin yläastetta käyvän suomalaistytön voisi kuvitella näyttävän.
Turvatarkastuksesta päästyämme isä huomautti minulle:
"Niillä meidän edellä olleilla tyypeillä oli joku tosi hauska sukunimi, näin niiden liput. Jotain sinnepäin kuin Nyhjämarkku, muttei kuitenkaan se... Miksi minä muuten aina piippaan turvatarkastuksessa, vaikkei minulla ole mitään taskuissa? Liikaa metallipaikkoja hampaissa?"
Lento oli myöhässä ja puuduttava. Silti heräsimme seuraavana päivänä hotellihuoneestamme miltei Empire State Buildingin kupeesta. Siksipä aloitimme turistivelvollisuutemme nousemalla kuuluisalle näköalatasanteelle.
Olo oli epätodellinen, alhaalta käsin rakennusten kokoa ja määrää ei ollut vielä ehtinyt edes käsittää, ja nyt koko Manhattan näkyi satoja metrejä alempana kuin legopalikoista kasattuna... Vaihtaessamme puolta ihaillaksemme vaihteeksi pohjoisia näkymiä havaitsin jotain lievästi kiinnostavaa itse tasanteella.
"Hei isä... Ovatko nuo ne sieltä lentokoneesta?"
"Joo... Ne, joilla oli se outo nimi... Joku Nyhjämarkku tai sinnepäin."
Tämän jälkeen vaikenimme umpimielisesti, kuten jokaisen hyvän suomalaisturistin tulee vaieta ohittaessaan maanmiehiään kuuloetäisyydeltä ulkomailla.
Juostuamme Empire State Buildingin lisäksi läpi Times Squaren, Titanicista nostettuja esineitä esitelleen näyttelyn ja aitoamerikkalaisen delin siirryimme aidon Broadway-teatterin hellään huomaan. Näytöksen alkua odotellessa:
"Nyhjämarkkuja ei näy, vai?"
"Ei näy, outo juttu... Mutta mennäänhän me muinakin päivinä teatteriin, ehkä ne onkin vaikka West Side Storyssä?"
"Tai ehkä niillä on paikat permannolla, ei täältä piippuhyllyltä näe sinne asti."
"Heh, joo... Ehkä me nähdään ne ovella ulos mennessä!"
Valot sammuivat, aikaerorasitus iski. In the Heightsissä tapahtuneet asiat saivat myös jäädä sinne, näytös surahti ohi silmien kiinni luppaamista vastaan taistellessa. Jos Nyhjämarkut olivatkin samassa teatterissa, me emme heitä huomanneet.
Tiistai oli sateinen. Päätimme siirtää matkan Vapaudenpatsaalle keskiviikkoon, eihän tässä säässä jaksaisi värjötellä tuntikaupalla laivalla ja ties missä ulkotiloissa.
Keskiviikkona sää ei ollut juuri yhtään parempi, mutta minkäs teet, Vapaudenpatsas oli nähtävä.
Kansallismonumentin nähdäkseen piti käydä läpi turvatarkastus ennen laivaan pääsyä. Jono kiemurteli kylmässä ja kosteassa teltassa eikä tuntunut liikkuvan lainkaan.
"Nyhjämarkkuja ei näy täälläkään. Mites tässä nyt näin, melkein tulee jo ikävä..."
Kansallismonumentin jalustassa vieraillakseen oli taas alistuttava turvatarkastukseen. Jonossa, joka kiemurteli kosteassa ja kylmässä teltassa, ei voinut olla juuri kuin niitä edellisellä laivalla saapuneita ihmisiä, mutta se tuntui liikkuvan hitaammin ja tahmeammin.
Yhtäkkiä:
"Isä... Tuolla taitaa olla tuttuja..."
Audilippis, aistikkaasti kiharretut hiukset ja pillifarkut olivat uppoutuneet keskusteluun jonossa kymmenisen metriä perässämme.
Isän kasvoja nyki. Minä taas repesin kammottavaan, hyeenamaiseen nauruun. Muut turistit luultavasti kuvittelivat minun saaneen hermokohtauksen. Paljoa hysteerisestä krampista ei puuttunutkaan, jokainen vilkaisu taaksepäin sysäsi minut uuden puuskan kouriin.
"Yritä nyt edes rauhoittua. Tässä jonossa tulee kohta mutka, ne huomaa jos sinä naurat ihan hulluna kävellessäsi niitä vastaan!"
Vastauksena oli vain uusi sarja hirvittäviä naurunulvahduksia. Yritin ajatella synkkiä ajatuksia ja onnistuin lopulta siinä mitassa, että naurunkyyneleet eivät enää noruneet silmistäni Nyhjämarkkuja ohittaessa. En kuitenkaan uskaltanut edes vilkaista heidän suuntaansa... Selviydyimme jonosta jotenkuten ja onnistuimme välttelemään kotimaamme kansalaisia patsaan jalustaa kiertäessämme.
"Missähän seuraavaksi... Tulevatkohan Nyhjämarkut Tim Burton -näyttelyynkin?"
"Tai ehkä me nähdään ne Keskuspuistossa?"
"Entä jos ne ovatkin huomenna syömässä aamiaista meidän hotellin alakerrassa?"
Keskiviikko jäi kuitenkin viimeiseksi kohtaamiseksi meidän ja Nyhjämarkkujen välillä. Toisaalta, ehkä hyvä niin. Vältyimme ainakin useammilta naurukohtauksilta.
Millaistakohan läppää he muuten heittivät meistä?
"Ei hyvä ihme, tuolla nuo kaksi taas ovat! Niillä oli joku outo nimi... Jotain siihen suuntaan kuin Itiö..."
Lopuksi pieni sananen eräästä aiemminkin käsitellystä aiheesta:
Ei suinkaan pettymys, tämä Liisa ihmemaassa, ainakaan minulle! En kuitenkaan sano enempää vielä nyt - käväiskäähän ostamassa lippunne ja katsokaa itse!
Kuvista iso kiitos isälleni.
Jonossa kanssamme seisoskelivat esimerkiksi venäläinen pariskunta, tanskalainen hevibändi ja suomalainen perhe - meikattu ja huoliteltu rouva, audi-lippalakissa edustanut mies ja tyttö, joka näytti pillifarkuissaan ja ruskeassa polkkatukassaan juuri siltä kuin yläastetta käyvän suomalaistytön voisi kuvitella näyttävän.
Turvatarkastuksesta päästyämme isä huomautti minulle:
"Niillä meidän edellä olleilla tyypeillä oli joku tosi hauska sukunimi, näin niiden liput. Jotain sinnepäin kuin Nyhjämarkku, muttei kuitenkaan se... Miksi minä muuten aina piippaan turvatarkastuksessa, vaikkei minulla ole mitään taskuissa? Liikaa metallipaikkoja hampaissa?"
Lento oli myöhässä ja puuduttava. Silti heräsimme seuraavana päivänä hotellihuoneestamme miltei Empire State Buildingin kupeesta. Siksipä aloitimme turistivelvollisuutemme nousemalla kuuluisalle näköalatasanteelle.
Olo oli epätodellinen, alhaalta käsin rakennusten kokoa ja määrää ei ollut vielä ehtinyt edes käsittää, ja nyt koko Manhattan näkyi satoja metrejä alempana kuin legopalikoista kasattuna... Vaihtaessamme puolta ihaillaksemme vaihteeksi pohjoisia näkymiä havaitsin jotain lievästi kiinnostavaa itse tasanteella.
"Hei isä... Ovatko nuo ne sieltä lentokoneesta?"
"Joo... Ne, joilla oli se outo nimi... Joku Nyhjämarkku tai sinnepäin."
Tämän jälkeen vaikenimme umpimielisesti, kuten jokaisen hyvän suomalaisturistin tulee vaieta ohittaessaan maanmiehiään kuuloetäisyydeltä ulkomailla.
Juostuamme Empire State Buildingin lisäksi läpi Times Squaren, Titanicista nostettuja esineitä esitelleen näyttelyn ja aitoamerikkalaisen delin siirryimme aidon Broadway-teatterin hellään huomaan. Näytöksen alkua odotellessa:
"Nyhjämarkkuja ei näy, vai?"
"Ei näy, outo juttu... Mutta mennäänhän me muinakin päivinä teatteriin, ehkä ne onkin vaikka West Side Storyssä?"
"Tai ehkä niillä on paikat permannolla, ei täältä piippuhyllyltä näe sinne asti."
"Heh, joo... Ehkä me nähdään ne ovella ulos mennessä!"
Valot sammuivat, aikaerorasitus iski. In the Heightsissä tapahtuneet asiat saivat myös jäädä sinne, näytös surahti ohi silmien kiinni luppaamista vastaan taistellessa. Jos Nyhjämarkut olivatkin samassa teatterissa, me emme heitä huomanneet.
Tiistai oli sateinen. Päätimme siirtää matkan Vapaudenpatsaalle keskiviikkoon, eihän tässä säässä jaksaisi värjötellä tuntikaupalla laivalla ja ties missä ulkotiloissa.
Keskiviikkona sää ei ollut juuri yhtään parempi, mutta minkäs teet, Vapaudenpatsas oli nähtävä.
Kansallismonumentin nähdäkseen piti käydä läpi turvatarkastus ennen laivaan pääsyä. Jono kiemurteli kylmässä ja kosteassa teltassa eikä tuntunut liikkuvan lainkaan.
"Nyhjämarkkuja ei näy täälläkään. Mites tässä nyt näin, melkein tulee jo ikävä..."
Kansallismonumentin jalustassa vieraillakseen oli taas alistuttava turvatarkastukseen. Jonossa, joka kiemurteli kosteassa ja kylmässä teltassa, ei voinut olla juuri kuin niitä edellisellä laivalla saapuneita ihmisiä, mutta se tuntui liikkuvan hitaammin ja tahmeammin.
Yhtäkkiä:
"Isä... Tuolla taitaa olla tuttuja..."
Audilippis, aistikkaasti kiharretut hiukset ja pillifarkut olivat uppoutuneet keskusteluun jonossa kymmenisen metriä perässämme.
Isän kasvoja nyki. Minä taas repesin kammottavaan, hyeenamaiseen nauruun. Muut turistit luultavasti kuvittelivat minun saaneen hermokohtauksen. Paljoa hysteerisestä krampista ei puuttunutkaan, jokainen vilkaisu taaksepäin sysäsi minut uuden puuskan kouriin.
"Yritä nyt edes rauhoittua. Tässä jonossa tulee kohta mutka, ne huomaa jos sinä naurat ihan hulluna kävellessäsi niitä vastaan!"
Vastauksena oli vain uusi sarja hirvittäviä naurunulvahduksia. Yritin ajatella synkkiä ajatuksia ja onnistuin lopulta siinä mitassa, että naurunkyyneleet eivät enää noruneet silmistäni Nyhjämarkkuja ohittaessa. En kuitenkaan uskaltanut edes vilkaista heidän suuntaansa... Selviydyimme jonosta jotenkuten ja onnistuimme välttelemään kotimaamme kansalaisia patsaan jalustaa kiertäessämme.
"Missähän seuraavaksi... Tulevatkohan Nyhjämarkut Tim Burton -näyttelyynkin?"
"Tai ehkä me nähdään ne Keskuspuistossa?"
"Entä jos ne ovatkin huomenna syömässä aamiaista meidän hotellin alakerrassa?"
Keskiviikko jäi kuitenkin viimeiseksi kohtaamiseksi meidän ja Nyhjämarkkujen välillä. Toisaalta, ehkä hyvä niin. Vältyimme ainakin useammilta naurukohtauksilta.
Millaistakohan läppää he muuten heittivät meistä?
"Ei hyvä ihme, tuolla nuo kaksi taas ovat! Niillä oli joku outo nimi... Jotain siihen suuntaan kuin Itiö..."
Lopuksi pieni sananen eräästä aiemminkin käsitellystä aiheesta:
Ei suinkaan pettymys, tämä Liisa ihmemaassa, ainakaan minulle! En kuitenkaan sano enempää vielä nyt - käväiskäähän ostamassa lippunne ja katsokaa itse!
Kuvista iso kiitos isälleni.
maanantai 8. maaliskuuta 2010
lauantai 6. maaliskuuta 2010
Heittelee
New Yorkin -kuulumiset saavat odottaa vielä pienen hetken, nyt on saatava pois alta eräs toinen tärkeä asia.
Sain nimittäin liput Liisaan ihmemaassa viime tiistaina.
Sitä edeltävänä maanantaina Ulla, jonka olin nakittanut lippuvahtiin lomani ajaksi (ei sieltä varmaan mitään ennakkoa tai poikkeusta tule, luultavasti ne liput tulevat myyntiin ihan tavalliseen aikaan! Mutta ole nyt kiltti ja tarkasta ne joka päivä tai en saa New Yorkissa yöllä unta, pelkään vaan, että missaan ensi-illan!), lähetti minulle tekstiviestin:
"Liisaan sais liput! Onko jo varattu vai varaanko mä?"
Sisukseni nousivat riemusta kaksikymmentä senttiä. Olin aamulla palannut lomaltani ja yhdeksältä illalla jet lag alkoi jo raapia silmäluomia, mutta nyt annoin sille palttua. Vastasin, että otan homman omaan hoitooni ja avasin koneen niin ripein ottein kuin mahdollista. Minulta oli aikanaan viety Sweeney Toddin ensi-ilta, Liisasta minua ei pitäisi poissa kuin reipas vesikauhu!
Ilmeni, että liput olisivat myynnissä seuraavasta puolipäivästä. Onneksi isää ei tarvinnut taivutella juuri lainkaan ostamaan keskipäivän tienoilla liput minulle ja viidelle kaverille, ja tiistai-iltana pulitin tarvitut kolmetoista ja puoli euroa ja puristin sitten ensi-iltalippuani onnellisena kädessäni.
Puolentoista viikon päässä odottavasta perjantaista tulisi ihana.
Jos lukijani on tehnyt saman vakaan päätöksen kuin minä aikanani, nimittäin päätöksen välttää kaikkia arvosteluja ja muita faktoja Liisasta ennen sen näkemistä, en voi kuin kehottaa häntä lopettamaan lukeamisen tähän. Isoja spoilereita ei ole tulossa, mutta teitä on varoitettu.
Tunteitani nimittäin nosti ennestään seuraamassani leffablogi The Hangman's Jokessa julkaistu arvostelu Liisasta. Kuten sanottua, olen päättänyt, että vältän kaikkia arvosteluja ja muita faktoja kuin ruttoa. Otsikossa loistelleita viittä tähteä ei kuitenkaan voinut olla näkemättä. Sisukseni nousivat iloisesti vielä kymmenen senttiä ja yhtäkkiä perjantai tuntui olevan vuosien odotuksen, olkoonkin että iloisen odotuksen, päässä.
Kunnes rysähti.
deviantARTissa kohtasin erään toisen bloggarin. Ehdin lukea tämän yritteliään sielun kirjoitelmasta vain kaksi ensimmäistä lausetta, ja ne kaksi sanoivat aivan tarpeeksi rysäyttääkseen onnellisesti heliumissa leijuvat sisuskaluni voimalla niiden oikealle paikalle tai oikeammin kymmenen senttiä sen alapuolelle:
"Tim Burtonin Liisa on kasa sitä itseään. Tim, odotin niin paljon parempaa sinulta!"
Äkkiä unohdin kaiken paitsi lukemastani ylistävästä arviosta niin myös normaalista järjestäni. Nopeassa tahdissa veivasin mielessäni tuskaisesti aiheita "Voi itku, se onkin surkea, onko minun pitänyt kailottaa joka paikassa miten sitä odotan?", "Olen haaskannut odottaessa tuntitolkulla kallista elämääni!", "Burton, mitä tuli tehtyä?" ja "Mitä kaveritkin nyt sanovat, kun olen ylipuhunut heidät sellaista onnetonta räpellystä katsomaan?"
Myöhemmin keräsin hajonneet palaseni ja ajattelin asiaa järkevästi.
Pahimmassa tapauksessa leffa on huono, parhaassa minunkin mielestäni jokaisen viiden tähden arvoinen. Mutta mitä luultavimmin totuus sijaitsee jossakin näiden kahden mielipiteen välimaastossa. Toivottavasti ylempänä kuin alempana.
Totuus punnitaan ensi perjantaina.
Kertaavaa lukemista:
Sweeney Toddin tapaus
Liisan odottamisesta
Sain nimittäin liput Liisaan ihmemaassa viime tiistaina.
Sitä edeltävänä maanantaina Ulla, jonka olin nakittanut lippuvahtiin lomani ajaksi (ei sieltä varmaan mitään ennakkoa tai poikkeusta tule, luultavasti ne liput tulevat myyntiin ihan tavalliseen aikaan! Mutta ole nyt kiltti ja tarkasta ne joka päivä tai en saa New Yorkissa yöllä unta, pelkään vaan, että missaan ensi-illan!), lähetti minulle tekstiviestin:
"Liisaan sais liput! Onko jo varattu vai varaanko mä?"
Sisukseni nousivat riemusta kaksikymmentä senttiä. Olin aamulla palannut lomaltani ja yhdeksältä illalla jet lag alkoi jo raapia silmäluomia, mutta nyt annoin sille palttua. Vastasin, että otan homman omaan hoitooni ja avasin koneen niin ripein ottein kuin mahdollista. Minulta oli aikanaan viety Sweeney Toddin ensi-ilta, Liisasta minua ei pitäisi poissa kuin reipas vesikauhu!
Ilmeni, että liput olisivat myynnissä seuraavasta puolipäivästä. Onneksi isää ei tarvinnut taivutella juuri lainkaan ostamaan keskipäivän tienoilla liput minulle ja viidelle kaverille, ja tiistai-iltana pulitin tarvitut kolmetoista ja puoli euroa ja puristin sitten ensi-iltalippuani onnellisena kädessäni.
Puolentoista viikon päässä odottavasta perjantaista tulisi ihana.
Jos lukijani on tehnyt saman vakaan päätöksen kuin minä aikanani, nimittäin päätöksen välttää kaikkia arvosteluja ja muita faktoja Liisasta ennen sen näkemistä, en voi kuin kehottaa häntä lopettamaan lukeamisen tähän. Isoja spoilereita ei ole tulossa, mutta teitä on varoitettu.
Tunteitani nimittäin nosti ennestään seuraamassani leffablogi The Hangman's Jokessa julkaistu arvostelu Liisasta. Kuten sanottua, olen päättänyt, että vältän kaikkia arvosteluja ja muita faktoja kuin ruttoa. Otsikossa loistelleita viittä tähteä ei kuitenkaan voinut olla näkemättä. Sisukseni nousivat iloisesti vielä kymmenen senttiä ja yhtäkkiä perjantai tuntui olevan vuosien odotuksen, olkoonkin että iloisen odotuksen, päässä.
Kunnes rysähti.
deviantARTissa kohtasin erään toisen bloggarin. Ehdin lukea tämän yritteliään sielun kirjoitelmasta vain kaksi ensimmäistä lausetta, ja ne kaksi sanoivat aivan tarpeeksi rysäyttääkseen onnellisesti heliumissa leijuvat sisuskaluni voimalla niiden oikealle paikalle tai oikeammin kymmenen senttiä sen alapuolelle:
"Tim Burtonin Liisa on kasa sitä itseään. Tim, odotin niin paljon parempaa sinulta!"
Äkkiä unohdin kaiken paitsi lukemastani ylistävästä arviosta niin myös normaalista järjestäni. Nopeassa tahdissa veivasin mielessäni tuskaisesti aiheita "Voi itku, se onkin surkea, onko minun pitänyt kailottaa joka paikassa miten sitä odotan?", "Olen haaskannut odottaessa tuntitolkulla kallista elämääni!", "Burton, mitä tuli tehtyä?" ja "Mitä kaveritkin nyt sanovat, kun olen ylipuhunut heidät sellaista onnetonta räpellystä katsomaan?"
Myöhemmin keräsin hajonneet palaseni ja ajattelin asiaa järkevästi.
Pahimmassa tapauksessa leffa on huono, parhaassa minunkin mielestäni jokaisen viiden tähden arvoinen. Mutta mitä luultavimmin totuus sijaitsee jossakin näiden kahden mielipiteen välimaastossa. Toivottavasti ylempänä kuin alempana.
Totuus punnitaan ensi perjantaina.
Kertaavaa lukemista:
Sweeney Toddin tapaus
Liisan odottamisesta
tiistai 2. maaliskuuta 2010
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)