Aikamatkakertomus, epilogi

Titanic-tapaus unohtui melko nopeasti. Seuraalla viikolla Kaarina, Jaana ja Raivo suunnittelivat jo uusia aikamatkoja.
Pian Jaana houkutteli ystävänsä iltalukion historiankurssille. Tavallisimmat aikamatkakohteet, kuten Bastiljin valtaus, Lady Gagan konsertit ja - omituista kyllä - Ruotsin vuoden 2010 prinsessahäät, olivat jatkuvasti niin täynnä väkeä, ettei ympärilleen nähnyt. Historiankurssilta oppisi ehkä uusista kiinnostavista paikoista, joissa voisi nähdä historiaa ilman suoranaisia turistimassoja.

Muutaman viikon kurssinkäymisen jälkeen Kaarinan puhelin soi.
"Kaarina Itiö."
"Ääliö!"
"Anteeksi?"
"Minä tiedän mitä sinä teet!"
"Kuka siellä on? Minä suljen tämän puhelimen kohta!"
"Sinun äitisi kummitäti soitti minulle ja kertoi, että oli nähnyt sinut spoilaamassa minua viikinkiajasta muinaisessa Pompeijissa!"
Ylipytään mummo. Mutta mistä ihmeestä hän puhui? Viikinkiaika olisi vuorossa vasta ensi perjantaina eikä Kaarina ollut ajatellutkaan muinaista Pompeijia.
"Nyt sitä ei voi enää edes välttää! Voi itku, pilasit koko matkan! Minä olin odottanut viikinkinkiajan kokemista kuusitoistakesäisestä asti! Ja nyt sinä spoilasit sen minulta, tai tulet ainakin spoilaamaan. Opettele pitämään suu soukemmalla, tyttö! Nyt minä en voi enää edes jättää viikinkiaikaa käymättä, aika-avaruusjatkumon sotkeminen ei sovi tyyliini..."
"Oletko varma, että, öö, näit minut spoilaamassa sinua viikinkiajasta Pompeijissa?"
"En minä nähnyt, minä lähden Pompeijiin vasta huomenna. Mutta äitisi kummitäti kävi siellä tänään ja soitti heti minulle. Olen tuntenut sen naisen seitsemänkymmentä vuotta, hän ei todellakaan valehtele! Sinä spoilasit minua!"
"Öh... Anteeksi."
"Sietääkin olla pahoillaan!"

Kesken Yläpytään mummon ripitystä Kaarinan tietokoneen näyttöön piirtyi uusi viesti. Jaanalta:
"Miten olisi Pompeiji ensi sunnuntaille? Luin justiinsa iltahistorian läksyjä etukäteen, se vaikuttaa aika parhaalta?"

Kaarina sulki puhelimensa enää vain lievästi hämmentyneenä.

Eräästä pizzakeskiviikosta

Kun heräsin eilen, ensimmäinen ajatukseni oli "jääkaapissa on pizzaa."
Kipitin kylmiöön tarkastamaan, pitikö luuloni kutinsa. Kyllä, keskihyllyllä komeili kahden pizzan paketti. Eikä mitä tahansa roiskeläppää vaan oikein mukaitalialaisella nimellä ja yhdellä oliivilla varustettua herkkua! Aijai, tänään herkutellaan, mietiskelin.

Koulun jälkeen polkaisin pelkän pizza-henkisen ajatuksen voimin vastatuulen halki kotiin. Kirmasin kaapille, kuorin toisen pizzan paketista, väänsin uuniin hönkää ja kiskoin peltiä esille. Ihanaa, kullanruskeaa juustoa ja maukasta, sopivan suolaista kinkkua mukavan rapsakalla pohjalla, tomaattikastikkeella ja sipulilla kruunattuna...
Kyllä kelpaa sellaista pistellä kiljuvaan nälkään!

Ensimmäinen neljäsosa oli mainio. Ei kovin rapsakka pohja, ehkä suorastaan hiukan vetelä, mutta kullanruskeassa juustossa löytyi.
Neljäsosan loppuvaiheilla iskin kiinni ensimmäiseen jauhelihakohtaan. Lihaa oli keskimääräisen isovarpaan kokoinen möykky, ja möykyn keskeltä löytyi suuren herneen kokoinen klunssi. Sylkäisin klunssin hienostuneesti lautasen reunalle ja keskityin herkkuun.

Puolikkaan pizzan jälkeen silmät alkoivat jo harittaa kahtaalle. Taistelin urheasti eteenpäin, onhan se kuitenkin melko hyvää...
Kolmen neljäsosan kohdalla törmäsin uuteen klunssiin. Sen lisäksi narskuttelin epämääräisiä pikkumöykkyjä. Valkosipuliako? En välittänyt harkita vaihtoehtoja.

Viimeiset palaset menivät alas enemmänkin sisun ja äidin lautanen on syötävä tyhjäksi -oppien kuin maun tai edes nälän voimin. Tuijotin tyhjää lautasta epäuskoisena: miten jotain noin kammottavaa voi edes päästää markkinoille? Miten ihmeessä kukaan voisi syödä sen jälkeenjääneen pizzan? Miksi?

Muutaman tunnin kuluttua sain raastavia vatsanväänteitä.

Päivän pirtein puolituntinen

Kaikkea on kokeiltu, Multitabseista yhdeksän tunnin yöuniin. Tämän vuorokausirytmin muuttaminen ei taida olla mahdollista.

Virallinen musikaalituntija?

Tässä välissä, ennen hurjan ja kaikkia ennakko-oletuksia pakenevan aikamatkakertomuksen finaalia, haluan osoittaa muutaman sanan kaikille Suomen Wicked-faneille (ja muille asiasta kiinnostuneille):

Wicked on hyvä musikaali, siinä olemme samaa mieltä!
Se on minusta niin hyvä, että olen poiminut blogini nimen sen lyriikan seasta. Myönnän kyllä, että se ei ole musiikillisesti yhtä nerokas kuin vaikkapa Sweeney Todd eikä juonellisesti yhtä haastava kuin esimerkiksi Les Misérables. Mutta se on täynnä kerran toisensa jälkeen kuunneltavaa musiikkia, silmänruokaa ja hauskoja ja koskettavia hetkiä. Kaiken kaikkiaan hyvin viihdyttävä kolmituntinen - kunhan muistaa katsella Ihmemaa Oz -elokuvan ennen musikaalin katsastamista, näyttämön remellyksessä on silloin paljon enemmän järkeä.
Siispä... Niitä lippuja Helsingin kaupunginteatterin ensi syksyn megamusikaaliin voi ostaa täältä. Minulla ei ole asian kanssa loppujen lopuksi sen enempää tekemistä kuin se, että ajattelen ensi-iltalippuani harva se päivä hellin tuntein ja mietiskelen toisinaan mielessäni kenkävaihtoehtoja, joilla voin mainittuun ensi-iltaan astella.

Edelliseen purkaukseen on johtanut se, että blogiini on Google Kävijöidenkyttääjän mukaan päätynyt talven aikana kymmeniä ihmisiä hakusanoilla "wicked helsinki musikaali", "wicked musikaali helsinki", "wicked musikaali", "wicked musikaali suomeen", "helsingin kaupunginteatteri+wicked", "musikaali wicked helsinki" ja "wicked kaupunginteatteri."
Viime viikkoina luvut ovat vain nousseet.

Melko vänkää, että vaikka musikaalista ei ollutkaan liikkeellä kuin epämääräisiä huhuja pitkin talvea, kymmenittäin musikaaliteatterin ystäviä on kääntynyt minun puoleeni tiedonjanossaan... Vaikkei blogistani mitään apua ollutkaan.
Tilannetta ei auttanut yhtään, että kun aikaisemmin luonnostelin tätä kirjoitusta, sohaisin väärää nappia ja edellä lueteltu hakusanakokoelma päätyi blogiin noin kolmeksi neljäsosaminuutiksi. Ja jumiutui Googlen välimuistiin ilmeisesti ikiajaksi. Hakujen määrä tietenkin triplaantui, eikä minulla vieläkään ollut sanoa asiasta mitään hyödyllistä - tai itse asiassa minulla ei ollut asiasta mitään sanottavaa.

Lopulta, kuten tiedetään, Wicked osoitti olevansa totta eikä pelkkää huhua.

Ja kruunasi samalla ensi syksyn. Tulossa on paras musikaalisyksy ikinä, tai ainakin tähän mennessä. Elokuussa tässä jutussa jo tarpeeksi moneen otteeseen mainittuun fantasiamusikaaliin, syyskuussa ihailemaan elokuvanakin tuttua Chicagoa Tampereelle. Ja viimeisenä paras: lokakuussa katsomaan Les Misérablesia Turun ruotsalaiseen teatteriin! Toinen kotimainen on minulla vielä melko pienissä kengissä, mutta muistan myös aikaisemmin uhonneeni, että jos joku teatteri Reykjavikiä lähempänä vain... Ja kuuntelenhan minä musikaalia Kurjista hollanniksikin, ja sitä ymmärrän tasan kahden sanan verran.
Laatumusikaalia laatumusikaalin perään siis.
Eikä putki katkea vuodenvaihteeseen: ensi tammikuussa A Little Night Music Turun kaupunginteatteriin!

Kyllä meitä nyt hemmotellaan.

Aikamatkakertomus, osa 3

Kului tunteja. Tytöt tutkivat laivan jokaisen kolkan, ostivat auringon laskiessa muutaman hodarin aikamatkamuonittajalta - nämä yritteliäät ihmiset lähtevät aina aamuisin johonkin suosittuun aikamatkakohteeseen käärimään voittoja ruokakärrynsä kanssa, kaikki yleisimmät pankkikortit kelpaavat ja yleisimmät allergiat ja ruokavaliot on otettu huomioon - ja istahtivat sitten kannelle pelaamaan pelejä aikakoneillaan kohtalokasta törmäystä odotellessaan.

Pimeni. Kello yhdentoista maissa kantta valaisivat tuhansien aikakoneiden siniset näytöt. Enää neljäkymmentä minuuttia törmäykseen!
Laivan ikkunoista ei tihkunut paljon valoa ulospäin, sillä jokainen pieninkin aukko oli täyttynyt kauhistuneista 1900-luvun alun kasvoista. Suurin osa laivan oikeista matkustajista oli paennut aikamatkustajia hyttiensä tai muiden lukittavien sisätilojen suojiin ahdistuneina ja vakuuttuneina siitä, että kyseessä on joko ulkoavaruuden petojen hyökkäys tai viimeinen tuomio. Uteliaisuus kuitenkin pakotti nämä pelästyneet ihmiset tuijottamaan pimeässä hohtavia hirvittäviä monstereita ja/tai tuhon enkeleitä pullottavin silmin.

Kello löi puoli kaksitoista. Näyttöjen valot sammuivat yksi kerrallaan ja jännittynyt hiljaisuus virisi kannella. Kymmenen minuuttia!
Kello löi kahtakymmentäviittä vaille kaksitoista. Hiljaisuus lähenteli aavemaista. Ainoat pimeydessä kaikuvat äänet olivat laivasta itsestään lähtöisin. Alusta kansoittavat ihmiset vaikenivat tiiviisti muutamaa järkyttynyttä nyyhkytystä lukuunottamatta.
Kello löi kahtakymmentä vaille kaksitoista. Jännitys oli niin tiivistä, ettei siihen olisi purrut kirveskään. Aikamatkailijat tönivät toinen toisiaan nähdäkseen törmäyksen mahdollisimman hyvin. Millä hetkellä hyvänsä jäävuoren tulisi siintää kaukaisuudessa ja noiden kaameiden sanojen, "jäävuori suoraan edessä", pitäisi rikkoa ilta.

Kello löi varttia vaille kaksitoista.

Hämmästynyt sihinä täytti hiljalleen korvat. Pettyeitä murahduksia kimpoili sieltä täältä hiljaisuuteen. Muutama raivostunut karjahdus halkoi pimeyttä. Kaarina tunsi itsensä - vaihteeksi - kyvyttömäksi ymmärtämään tapahtunutta. Eivätkö Jaana ja Raivo olleet tolkuttaneet ainakin seitsemäntoista kertaa, että kahtakymmentä vailla kaksitoista rysähtää?
Samassa:
"Joku ääliö on mennyt muuttamaan historiaa! Voi hitto, menköön leikkimään mikroaaltouuniin! Idiootti!"
"Kuka hemmetti voi olla niin tyhmä että meni kertomaan niille?"
"Mitä?" oli kaikki, jota Kaarinan oli mahdollista puristaa ulos suustaan.
"Katsos ystäväiseni", Raivo aloitti kalvennein kasvoin, "joku on mennyt avaamaan läskin päänsä ja kertonut jollekulle oikealle historian ihmiselle, että tänä iltana törmätään! Mikään normaali, niin kuin rupattelu tai vahingossa tönäiseminen ei vielä yleensä muuta historiaa, mutta jos joku tahallaan kertoo, se muuttaa tapahtumat ja pilaa kaikkien matkan-"

Raivon monologi keskeytyi siihen, että Kaarinan havaittiin taittuneen keskeltä kahtia epätoivon ilme kasvoillaan. Taittumisen aiheutti tytön selkää takova käsi. Käden jatkeena oli valkohiuksinen nainen kirkkaanoranssissa raitapaidassa ja farkuissa. Nainen hymyili leveästi:
"Kaarina kulta, sinäkö siinä? Miten sattuikin, ihana nähdä! Eikö täällä ole pahuksen komeaa, mitä?"
"Äh", kuului Kaarinan älykäs ja nokkela vastaus. "Ylipytään mu-"
"Tietenkin täällä on komeaa! Näin iso laiva! Ja pysyi pinnallakin tällä kertaa!"
"Öh!"
"Ja siitä, jos nyt saa hiukan kehaista itseään, voitte kiittää minua!"
Meteli väheni äkisti. Joka ainoa suomea puhuva ihminen, joka oli kuullut sanankaan tästä tunnustuksesta, löi syyttävän katseen naiseen. Muutama erikoisen reipas yksilö tulkkasi täyttä häkää naisen sanoja sille suurelle enemmistölle, joka ei kyennyt ymmärtämään pohjoisen omituista kieltä.

"Juu-u", Ylipytään mummo jatkoi polleana, "minä vähän juttelin aamusella niille mukaville pojille tuolla ohjaamohytissä. Eivät voineet, poikaparat, ollenkaan ymmärtää, miksi kansi on aivan täynnä uutta väkeä omituisissa vaatteissa ja miten minäkin siihen olin ilmestynyt. Minä sitten heille kertoilin että tulevaisuudestahan tässä ollaan tulossa. Hiukan epäuskoisilta nuo näyttivät, mutta kun ei niillä ollut parempaakaan tarjota, niin tyytyivät sitten minun selitykseeni."
Tulkkaus ja kuiskinta levisi hurjasti ympäri kantta ja yhä useammat katseet upposivat tarinankertojan persoonaan.
"Nii-in, ja sitten minä kerroin, arvatkaas mitä! Sanoin, että me tulevaisuudessa tiedämme tämän laivan kohtalon. Jotenkin omituisesti ne poikaparat minua tuijottivat, vähän kuin olisin joku ylimaallinen olento. Minä sitten selvensin, että tänä iltana upotaan. Aika järkyttyneitähän he sitten olivat, mutta minä annoin muutaman vinkin. Että kun kääntävät kurssia heti reippaasti etelään ja hidastavat vauhtia, niin tästä pitäisi selvitä ehjin nahoin. Pojat kiittelivät kovasti ja käänsivät! Melkein tuntuu kuin olisin henkiä pelastanut, vaikkei tämä tietenkään oikeaa historiaa muutakaan.
Vaan mitä sinä olet puuhaillut, Kaarina pieni?"

Tiivistelmä tästä puheenvuorosta oli levinnyt hetkessä kaikille aikamatkustajille. Hetkeen kukaan ei kyennyt rikkomaan hurjistunutta tuijotustaan. Sitten eräs nuorimies takertui Ylipytään mummon iloisenvärisen paidan kaulukseen ja karjui tälle pitkät pätkät raivosta miltei mahdottomaksi sekoittunutta ruotsia.
"Sven! Lugna dig! Vi alla hatar den där kärringen! Men döda henne inte!"
Sven ei osoittanut pienintäkään rauhoittumisen merkkiä.
"No hyvä ihme. Minä ajattelin, että kaikkia kiinnostaisi nähdä, millainen onnellinen loppu tällä tarinalla olisi voinut olla. Vaan ei kai sitten."
Sven oli jo muuttunut raivosta violetiksi.
"Kai minun on parasta poistua nyt. Tulen joskus turistisesongin jälkeen takaisin katsomaan tämän jutun loppuun. Nähdään, Kaarina!"

Ylipytään mummo survaisi aikakoneensa näyttöä ja yhtäkkiä Sven karjui olemattomille korville ja ravisteli pelkkää ilmaa.

Aikamatkakertomus, osa 2

Kaarina ei osannut selittää, miltä ajan halki sinkoutuminen tuntui.

Edellisenä hetkenä hän istui sängyllään puristaen aikakoneen kahvoja nyrkkeihinsä ja painaen peukaloillaan ruudun keskellä loistanutta lähtö-tekstiä. Ja nyt, aivan kuin aikaa ei olisi kulunut sekuntiakaan, hän räpytteli silmiään auringossa, tungokseen täynnä olevalla laivan kannella.
Muutama nuori tyttö farkuissa ja nahkatakeissa loikoili kansituoleissa ja kymmenen vähintään yhdeksänkymppisen papparaisen retkue oli törmätä Kaarinan kumoon tämän pöllähtäessä aikojen halki keskelle heidän kiertokävelyään ympäri laivaa. Ukkojen ohitse vaelsi muutama vähintäänkin hämmentyneen oloinen nainen pitkissä mekoissa ja hedelmätarhoilla koristetuissa hatuissa.

Kaarina oli hädin tuskin ehtinyt taitella aikakoneen taskuunsa kun hän jo tunsi käsien tarttuvan kumpaankin käsivarteensa.

"Kaa-rina! Mitä tuli tehtyä, mitä tuli tehtyä? Tuliko ylpeiltyä sillä, että sinähän et aikakonetta ikinä hanki, mitä, tuliko?"
"Ei kun ihan parasta, että lopulta ostit sen! Nyt sinäkin pääset mukaan meidän juttuihin! Eikö tämä Titanic ole ihan paras tai jotain?"
"Joo, me keksittiin tämä sieltä elokuvakurssilta! Mutta mitäs tuli sanottua, nolottaako nyt hiukan, mitä?"

Kaarinan silmät pyörivät villisti päässä oikealta vasemmalle. Jaana ja Raivo! Koulukaverien tapaaminen entisen laivan kannella ei todellakaan ollut käynyt Kaarinan päässä. Maailmassa on miljoonia aikoja ja paikkoja, miten he saattoivat olla siinä...

"Näytät kuule aika pökertyneeltä. Onhan se aikamoista aikamatkustaa ensimmäistä kertaa, joo."
"Et tietenkään lukenut manuaalia."
"En..."
"No siinä on se hauska toiminto, tiedätkö! Että kaikki, jotka tässä kuussa vaikka lähtevät Titanicille neljänneksitoista päiväksi vuotta 1912, saavat jakaa saman aika-avaruusjatkumon silmukan! Me tultiin tänne vasta vartti sitten, aika hyvää tuuria että tulit näin pian meidän jälkeen!"

Kaarina yritti repiä aivojaan soveltumaan näihin faktoihin ja luovutti nopeasti.

"Siis... Te lähditte tänne lauantaina niin kuin minäkin?"
"Minä lauantaina?"
"No kahdeksas päivä! Neljättä! Seiskytkolme!"
"Eeei... Me lähdettiin tänne viidestoista päivä."

Kaarina hiljeni taas hetkeksi ja hieroi ohimoitaan villisti.

"Siis. Me tullaan takaisin täältä. Ja mennään takaisin lauantaihin, minä kahdeksanteen ja te viidenteentoista. Ja sitten minä tiedän tästä meidän keskustelusta ja täällä tapahtuneista asioista koko sen viikon, viidenteentoista päivään asti, ennen kuin te lähdette? Ja teillä ei ole tästä tietoakaan?"
"No niin niin! Sinä et kyllä ole yhtään kuunnellut mitä me ollaan puhuttu koulussa, ethän! Jos olisit kuunnellut, tietäisit, että kahdeksantena me oltiin menossa Beatlesin konserttiin ja että Halmari oli aikeissa katsastamaan-"
"Ei sillä ole väliä, kunhan et sitten viitsi spoilata meitä omalla ensi viikollasi! Jos sinä mainitset meille, että me oltiin täällä, se vääntää aikajatkumoa joskus hiukan vaarallisestikin - eikä meidän matka enää ole yhtään hauska tai yllättävä tai mitään!"
"Mutta muistettaisiinhan me, jos Kaarina olisi spoilannut, vai, Raivo?"
"No joo, muistettaisiinhan me, niin kuin silloin kun Niilo spoilasi meiltä koko muinaisen Egyptin."
"Joo, silloin ketutti ihan hemmetisti!"
Kaarina tuijotti ystäviään pullottavin silmin. Olisi selvästi pitänyt keskittyä heidän juttuihinsa viime kuukausien aikana - tai oikeastaan, Kaarina mietiskeli antaessaan katseensa vaeltaa täyteen tungettua laivan kantta pitkin, 161 vuotta myöhemmin.

"Mutta hei, hetkinen... Siinä leffassahan se laiva- hitto! Tämä laiva! Niin, tämä laiva upposi, ja oli hirveä paniikki ja kaikkea. Kaikilla oli vanhanaikaiset vaatteet. Siellä ei ollut ketään nykyaikaista ihmistä. Mistä se johtui? Oliko se vain tyylikeino? Ohjaaja halusi esittää tämän tapahtuman alkuperäisenä eikä täynnä aikamatkailijoita?"
"Manuaali, manuaali! Sehän tässä on ideana! Aikakoneeseen voi säätää korkeintaan viikon oleskelun menneisyydessä, ja kun viikko on ohi, kaikki vuoden seiskakolme huhtikuun aikana Titanic-neljätoista-neljä-yksysikaksistoista-aikasilmukkaan siirtyneet, niin kuin me, lähtevät. Sitten silmukka tuhoutuu. Toukokuuta varten luodaan uusi silmukka. Eli me ollaan tavallaan historian kopiossa, me ei muuteta oikeaa historiaa yhtään! Nerokasta, mitä?"

Kaarina pyöritti päätään ja vannoi itselleen tarttuvansa, miten se olikaan, tämän aikasilmukan tuhouduttua manuaaliin ja lukevansa sen kannesta kanteen. Kahdesti.

"Entä jos meitä tulee tänne niin paljon, että koko laiva uppoaa ihan meidän painosta?"
"Ei voi tulla. Joka aikasilmukkaan on rajoitus, kohteesta riippuen tuhannesta ihmisestä aina viiteensataantuhanteen. Tämä silmukka on takuulla pienimmästä päästä, meitä lykästi että mahduttiin mukaan!"
"Entä jos täällä vaikka kuolee? Jos joku meistä hukkuu?"
"Onhan sitäkin sattunut. Mutta jos pitää koko ajan aikakoneensa ehjänä ja lähellä, se aistii suurimman osan hengenvaaroista, liian kylmän veden ja liian lämmön ja sähkön, säteilyn ja ammukset, ja vie sinut takaisin meidän aikaan."
"Joo. Mutta onhan esimerkiksi toinen maailmansota melkein kokonaan blokattua aluetta, ettei käy hassusti. Estoa yritetään koko ajan purkaa, mutta kukaan ei vielä ole onnistunut."
"Voisinko minä jäädä tänne 1900-luvulle ikuisiksi ajoiksi?"
"En suosittele! Kun tämä silmukka tuhotaan, tuhoudut mukana, jos jäät! Sen vuoksi kaikissa aikakoneissa on hätävalinta jopa kymmenelle ihmiselle. Jos kaverilta häviää tai hajoaa kone, me voidaan ottaa se omallamme mukaan kotiin."

Kaarinan hiljaisuus ilmaisi hänen aivojensa olevan liian täynnä. Äänettömyys hukkui kannella vaeltavan pappaköörin kollektiiviseen ihasteluun ja kansituoleissa makaavien tyttöjen kovaääniseen huuteluun laivan oikeille matkustajille.

"No... Lähdetäänkö nyt katsomaan tätä paattia, kun kuulumiset on vaihdettu?"

Aikamatkakertomus, osa 1

Kaarina A. Itiö oli ollut kyllästynyt jo pitkään.
Milloin joku oli viimeksi puhunut jostain muusta kuin aikamatkoista?

Siitä lähtien kun ensimmäiset huhut aikakoneista olivat ilmestyneet - milloin ne ylipäätään olivat ilmestyneet? Joskus kuusikymmentäluvun alkupuolella kai, mutta Kaarina ei tosiaankaan pystynyt muistamaan aikaa tarkemmin, olihan hän ollut aika pienikin silloin - joku oli ottanut aikamatkailun puheeksi vähintään kerran viikossa.
Ihmiset olivat spekuloineet pitkään ja hartaasti sillä, olisiko aikamatkailu oikeasti edes mahdollista. Ensimmäiset onnistuneet kokeilut otettiin hurraten vastaan, ja erään epäonnistuneen testin aiheuttama aika-avaruusjatkumon häiriö ja sitä seurannut tyrannosauruksen ja kolmen velociraptorin vierailu Turun keskustorilla tarjosivat ihmisille keskusteltavaa kokonaisen vuoden ajaksi.

Pari vuotta sitten oli lopulta varmistunut, että aikakoneita, mullistavalla Aikamatkailijajohteisten Aikajatkumon Repeämien Peruutustoiminnolla™ varustettuna, voisi niiden tullessa markkinoille ostaa kuka tahansa.
Siitä oli alkanut uskomaton innostus. Ei päivääkään, ettei joku olisi pohdiskellut, mitä hän voisi tehdä saadakseen tarpeeksi rahaa aikakoneeseen. Kaikilla välitunneilla punottiin suunnitelmia siitä, mihin aikakoneella voisi ensimmäiseksi matkustaa. Koulujen historiankurssit pursuivat opiskelijoita ja Maailmanhistoria Ihmiskunnan Alusta oli sinkounut uskomattomalla kahden miljardin elektronisen kopion ja kolmen tuhannen perinteisen kirjan myynnillä kaikkien maanosien bestsellerlistoille.
Ja kun aikakoneet olivat lopulta viime vuoden syksyllä tulleet kauppoihin, ei kukaan todellakaan ollut tehnyt vapaa-aikanaan muuta kuin aikamatkaillut eikä koulussa muuta kuin puhunut aikamatkoistaan. Historianopettajien liitto oli jo tehnyt hallitukselle ehdotuksen budjettilisäyksestä, jolla aikakoneita hankittaisiin jokaiseen Suomen kouluun. Erään koulun historianryhmä oli jopa onnistuneesti toteuttanut aikamatkakurssin antiikin Roomaan periaatteella "oma aikakone mukaan."

Kaarina oli ollut alussa melkein yhtä innoissaan kuin muutkin. Jossain vaiheessa ennen odotettua aikakonekaupan aukeamista hänen innostuksensa oli kuitenkin laantunut. Hän oli käyttänyt aikakonekassansa uusiin farkkuihin ja tuijottanut tyhjin katsein ruokalan vastakkaiselle seinälle kaverien jauhaessa aikamatkoistaan. Kyllä se innostus menee ohi, hän oli ajatellut.
Heikkoina hetkinä hänen tajuntaansa oli luikerrellut pienenpieni ääni, joka oli hiljaa kuiskaillut aikakoneen ostamisen ja omistamisen autuudesta ja siitä, miten typerää hänen jääräpäinen kielteisyytensä oli, mutta hän oli hiljentänyt sen nopeasti. Hänhän ei aikakonetta hankkisi! Onhan paljon parempaa kuvitella historia mieleisekseen kuin todella mennä sinne sähläämään! Ei, Kaarinan rahat eivät kuluisi aikakoneeseen. Muidenkin innostus laantuisi kyllä, ja sitten he voisivat mennä taas kaverien kanssa leffaan sen sijaan, että kaikki hajaantuivat viikonloppuna historian eri kausille.

Toisin kävi. Aikamatkailuinnostus ei aikakoneen julkaisun jälkeisten seitsemän kuukauden aikana hälvennyt lainkaan. Ja lopulta, eräänä lauantaiaamuna, Ylipytään mummon lähestyttyä Kaarinaa kännykän kautta kysellen ensin tämän kuulumisia puolellatoista sanalla ja syöksyen sitten pitkään ja hartaaseen aikakoneen ylistykseen ("Minä juuri hankin tämän aikapömpelin, teillä nuorillahan on ollut näitä jo pidemmän aikaa... Mutta on tämä kyllä vänkä peli, juuri tulin takaisin 1600-luvun Karibialta merirosvoamasta, niin hauskaa ei ole ollut pitkään aikaan! Me niitä merirosvoelokuvia katselimme paljonkin kun minä olin nuori - ja voi että, kyllä se Johnny Depp oli meidän mielestä ihana silloin - mutta oli siellä oikealla Karibialla vielä hauskempaa, ihan kuin olisin ollut nuori tyttö taas!"), Kaarinan vastarinta murtui.
Hän nappasi pankkikorttinsa ja päätti pistää viime kevään stipendirahat haisemaan.

Neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua Kaarina istui taas omalla sängyllään tuoretta aikakonettaan silmäillen. Hän oli hiukan ymmällään. Kaverit olivat totta kai valuttaneet hänen tajuntaansa jatkuvaa aikamatkailupuhettaan, mutta nyt, kun hän todella oli valmis lähtemään ajan halki, hänen mielensä oli aivan tyhjä. Hän ei muistanut sanaakaan heidän jutuistaan, vielä vähemmän historiantunneilta. Hän ei keksinyt yhtäkään paikkaa, jonne voisi matkustaa.
Viiden minuutin ankaran pähkäilyn jälkeen vastaus iskeytyi äkkiä Kaarinan aivoihin. Hänen mieleensä muistui koulun klassikkoelokuvien kurssilla katseltu filmi suuresta uppoavasta laivasta. Pätkä oli tietenkin ollut kammottavan vanhanaikainen eikä edes kolmiulotteinen, mutta silti Kaarinasta omituisen kiehtova. Ja mikä parasta, tunnin lopussa kurssin opettaja oli kertonut, käsiteltyään ensin pitkään niitä päiviä, kun elokuvissa vielä käytettiin oikeita ihmisiä avustajina, että elokuva oli perustunut tositapahtumiin.

"No, ennen tosiaan matkustettiin kummallisilla häkkyröillä... Sitä voisi mennä vilkaisemaan", Kaarina mietiskeli. Kauan pidätelty jännitys ja innostus kierähtivät hänen vatsassaan hänen naputellessaan aikakoneensa kosketusnäyttöön paikaksi "RMS Titanic" ja ajaksi, tarkastettuaan sen ensin nopeasti internetistä, "14.4.1912."

Ähky

Tavallinen viikko:
Päivä 1: Herätys aikaisin. Kouluun, koulua, pois koulusta. Läksyjä, syömistä, dataamista, yleistä vetelehtimistä. Nukkumaan.
Päivät 2-5: Toista. Lisää kerta kuvataidekoulua ja kerta sarjakuvakurssia.
Päivät 6-7: Pitkät unet. Koko päivä syömistä, dataamista ja yleistä vetelehtimistä. Satunnaisesti jotain puolijännää, kuten elokuva.

Viikko New Yorkissa:
Päivä 0: Pitkä istumisjakso lentokoneessa. Bussissa istuen koettu moottoritien jono JFK:n lentokentältä Manhattanille. Manhattanin skyline auringonlaskua vasten, ensivilkaisut Manhattanin kaduille.
Päivä 1: Aurinkoista! Empire State Buildingin näköalatasanne, Macy's (melko turha tavaratalo, yhdeksän kerrosta rättejä ja kuteita ja yksi kerros keittiön pienkoneita), Times Squarella pällistelyä päivänvalossa, Discovery Times Square -näyttelytila, jossa näyttely Titanicista nostetuista esineistä. Aitoamerikkalainen diner, Times Squaren valomainokset pimeällä (niitä tulisi kyllä katseltua jokaisena tulevanakin päivänä, ovathan Broadway-teatterit siinä ympärillä), ensimmäinen Broadway-musikaalini In the Heights. Taistelua aikaeroväsymystä vastaan musikaalin aikana.
Päivä 2: Kaatosade. Aie Vapaudenpatsaalle peruuntuu. Fifth Avenuella kieppumista sen sijaan. Yritys matkaoppaassa mainittuun levykauppaan, joka onkin sulkenut ovensa. Korealaista ruokaa, iltakävely Times Squaren ympäristössä kaatosateessa.
Päivä 3: Ei enää ihan niin kaatava sade, mutta läpitunkematonta sumua joka paikassa. Vapaudenpatsas, Ellis Island, World Trade Centerin muistomerkin rakennustyömaan ihmettely, Wall Street, A Little Night Music (ja Broadway-legenda Angela Lansbury livenä).
Päivä 4: Kaatosade. Tim Burton -näyttely ja hiukan Monetin lumpeita modernin taiteen museossa. Kiertelyä ja postimerkkien ostamista Rockefeller Centerissä (ikuinen jono), kiinalaista ruokaa, reipas kävely Times Squarelle ostamaan isälle lippua Chicagoon. Chicago. Lumisade alkaa.
Päivä 5: Lumisade, lunta monta kymmentä senttiä joka paikassa. Yritys The Museum of New Yorkiin. Museo kiinni lumen määrän takia. Pällistelyä lumisessa Keskuspuistossa, jossa lapset laskevat pulkalla säälittävistä pikkumäistä ja rakentavat lumiukkoja. Pällistelyä luonnontieteellisen museon aulassa (missä on postilaatikko?), astuminen nilkansyvyiseen vesilammikkoon ja jalkojen täysi kastuminen, pällistelyä Dakota Buildingin edessä, yritys New York Historical Societyn museoon, jossa avautuisi ensi viikolla Grateful Dead -näyttely. Museo kiinni lumisateen takia. Reipas kävely Keskuspuiston kautta Times Squarelle sovittamaan erivärisiä tennareita märkiin jalkoihin. West Side Story.
Päivä 6: Sulavaa lunta. Kävelyä Greenwich Villagessa, Chinatownissa ja Manhattanin eteläkärjessä. Titanicin uhrien muistomajakka bongattu. Illalla lenkkiä Times Squaren ympäristössä.
Päivä 7: Lisää sulavaa lunta. Lento myöhästyy, ilmoittaa tekstiviesti. Tuskaista joko-meidän-pitäisi-lähteä-käkkäilyä siellä täällä, käkkimistä lentokentällä. Unoset lentokoneessa.

Ja tämän jälkeen pitäisi palata levänneenä ja hyvinvoivana kotimaahan?

Ensimmäinen kerta suurkaupungissa on aina ongelma. Nähtävyyksiä juostaan läpi, vaikka yhdessäkin käyminen antaisi oikeastaan miettimistä viikkokausiksi.
Empire State Buildingista käsin katsellut erään maailman kuuluisimman kaupungin katotkin riittivät mykistämään ihmisen, mutta entä jos samana päivänä kannetaan eteen lisäksi Times Squaren valtavat valomainokset, Titanicista nostettuja aitoja tavaroita - siellä oli näytillä jopa sellainen puhelin, johon ensimmäinen perämies Murdoch vastasi ottassaan vastaan sen kuuluisan jäävuorivaroituksen, ties vaikka olisi ollut se sama! Ja se Grand Staircasen täyskokoinen jäljennös... -, aitoa New Yorkin diner-ruokaa hapankaaleineen päivineen ja vielä Broadway-musikaali?
Ja entäs se neljännen päivän Tim Burton -näyttely? Olisin voinut viihtyä kolme tuntia vain kiertämällä vitriiniä, jossa oli aitoja Corpse Bridessä käytettyjä nukkeja, mutta niiden lisänä oli satoja Burtonin piirroksia ja kymmenittäin muita nukkeja, puvustuksen osia ja pieniä lavasteita...

Matkailu on ihanaa. Mutta joskus toivoisi, että kaikki matkan aikana koetut jutut voisi jakaa hiukan pidemmälle aikavälillä. Tylsä kouluviikko? Ei se mitään, lähdetään lauantaina katsomaan Vapaudenpatsasta! Ai, kaipaat hiukan ulkoilua? Miten olisi kävelylenkki Keskuspuistossa?

Kuten sanottu, matkailu on ihanaa. Niin New Yorkiinkin meno oli.
Siellä nähtyjen asioiden sisäistäminen vain taitaa olla, vielä kuukauden perästäkin, hiukan kesken.