Herra Sitruuna

"Minä haluaisin kissan", ehdotin perheelleni.
"Meille ei tule kissaa", isäni lausui painokkaasti.
"Niin minäkin", äitini ilahtui. "Sitä voisi sitten pitää sylissä ja silittää!"
"Se olisi ihana ja suloinen!"
"Sille voisi hankkia valjaat ja kävelyttää sitä ulkona!"
"Joo, ja raapimapuu pitää hankkia, ja paljon leluja..."
"Ei kissaa!" isäni huudahti väliin.
"Miksi ei?"

Isäni vilkuili perhettään halveksuvin katsein.

"Kissat ovat petollisia, kissat ovat julmia. Kissat kiipivät hyllyillä ja roikkuvat verhoissa. Kissat pissaavat sänkyyn ja papanoivat kenkään, kissat repivät huonekalujen jalat ja syövät huonekasvit. Kissoihin ei voi luottaa, kissoilla on kieroutunut luonne. Kissoista ei ole kuin harmia."
"Pyh. Sinulla ei edes ole ikinä ollut kissaa. Puhut mitä sylki suuhun tuo, ne eivät ole tuollaisia. Oikeasti ne ovat ihania", äitini keskeytti monologin.
"Minä puhuin Ellille. Ellin perheen kissat eivät ole pissineet kertaakaan kenkään", lisäsin.
"Kuka kissanomistaja muka tunnustaisi sellaista?"
"Me voitaisiin laittaa sen kissan nimeksi vaikka-"
"Ihan sama, koska me emme ota kissaa!"


Herra Sitruuna istui olohuoneen pörröisellä matolla ja katseli huonetta ja sitä kansoittavia ihmisiä kuninkaallisella tyyneydellä pörröisten kulmakarvojensa alta. Sitten se nousi juhlallisesti tassuilleen ja askelsi kiehnäämään äitini jaloissa.

"Mene pois!"
Herra Sitruuna ei kuunnellut vaan kiehnäsi yhä äitini jaloissa.
"Mene pois!"
Herra Sitruuna ei kuunnellut vaan hyppäsi hämmästyttävällä sulavuudella äitini syliin. Se laskeutui suoraan hänen työpaperiensa päälle ja jäi katselemaan häntä kulmakarvojensa alta.
"Mene pois!"
Herra Sitruuna ei kuunnellut, mutta neljättä käskyä ei enää käynyt vaan käsi tarttui kissan niskavilloihin ja toimitti sen ripeällä vauhdilla sylistä lattialle ja liukumaan surkeasti parkuen pitkin kiiltävää parkettia kohti lähintä seinää.

Isäni ponnahti pystyyn sohvalta ja kiiruhti vihaisesti märisevän luontokappaleen luokse.
"Mitä Herra Sitruunalle kävi? Oliko Leena ilkeä? Oliko Leena ilkeä pikku Herra Sitruunalle? Miten se saattoi olla niin ilkeä pikku Herra Sitruunalle?"
"Olisitko hiljaa, minä yritän lukea..."
"Kuuletko, pikku Herra Sitruuna, siellä se yrittää jotain protestoida. Mutta me ei kuunnella sitä, koska se oli ilkeä pikku Herra Sitruunalle. Tule syliin, niin, tule syliin!"

Isäni kalasti mulkoilevan kissan lattialta ja istui taas sohvalle eläin sylissään. Äitini vilkaisi kaksikkoa ja näytti melkein siltä, kuin hän olisi yrittänyt pidätellä pienenpientä hymyä.

"Niin, ei saa olla ilkeä meidän omalle pikku Herra Sitruunalle! Miten kukaan voi olla ilkeä noin kiltille kissalle? Niin, kuka on kiltti kissa? Kuka on kiltti kissa? Onko Herra Sitruuna kiltti kissa, onko, niin, oletko sinä kiltti kissa?"
Isäni vellasi kissan turkkia. Kissa hymyili onnenautuaana.
"Jos menisit leikkimään sen kanssa jonnekin muualle niin minä voisin lukea näitä..."
"Niin, kuuleko, Herra Sitruuna? Siellä se ilkiö taas protestoi! Mutta me ei kuunnella sitä, niin, ei kuunnella... Kuka on kiltti kissa..."


Revin itseni irti mielikuvitukseni tarjoilemasta näystä ja jatkoin keskeytettyä lausettani:
"Minusta sen nimeksi voisi antaa Herra Sitruuna."

Muutos

Blogiani raatelevat muutoksen tuulet.
Kuten nopeimmat lukijoistani lienevät huomanneet, sivun ylälaitaa koristaa nyt erilainen kirjainten sarja. Kyllä. Niin se on, hyvät lukijat, että blogini nimi on todella muuttunut.

Miksi, voin jo kuulla teidän kysyvän.
Selvennetään. Defying Gravity ei ikinä, edes omasta mielestäni, ollut kovin onnistunut nimi. Se oli yksi niistä voi ei, tämä systeemi pyytää sivun nimeä, en keksi mitään, apua-apua-apua -ratkaisuista. Päädyin lainamaan otsikon omille ajatelmilleni Wicked-musikaalin mahtipontiselta biisiltä.
Sai luvan kelvata, olkoonkin, että suomennettuna nimi olisi ollut aivan sietämätön (Defying Gravity = Painovoiman Vastustaminen = Laihdutusblogi?) ja englanniksikin kohtuullisen hölmö.

Siispä.
Hylättyäni yhden muun vaihtoehdoin päädyin, koulun ruokalassa pidetyn huutoäänestyksen siivittämänä, tähän uuteen ratkaisuun. Se on ytimekäs ja selkeä, siitä tulee asia heti selville.

Tervetuloa Siirin blogiin.

Hoidoissa

Valitettavasti opo

Ystävälläni Saralla on tulevaisuuteennäkevä silmä. Muutama päivä sitten minulle selvisi, että hän tietää, mitä itse kustakin tulee isona. Tänään asia tuli puheeksi koulun välitunnilla.

"Mitä minusta tulee?" Heidi uskaltautui kysymään ensimmäisenä.
"Valitettavasti sinusta tulee ala-asteen opettaja", Sara lausui synkin silmin.
"Miten niin valitettavasti! Ihan tiedoksesi, minusta olisi kivaa olla ala-asteen opettaja!"
"Älä vedä siitä hernettä nenään, minusta on tulossa valitettavasti toimittaja", huokasin.
"Entä mikä minusta tulee?" Ulla tiedusteli.
"Kyllä minulla oli sinulle ammatti, mutta minä en muista sitä..."
"Minä muistan", puutuin taas synkästi keskusteluun.
"No?"
"Ullasta tulee psykologi. Koulupsykologi."
"Eeeei! En halua!"
"Joo, sehän se oli! Totta kai tulee, olisit täydellinen siinä hommassa!"
"Entä Mimmi?"
"Tutkija."
"Inna?"
"Ekonomi."
"Ekonomi?"
"Ekonomi ekonomi!"
"Entä Sara?"

Hetken hiljaisuus.

"En minä tiedä."
"Minä tiedän", ilmoitin.
"No?"


"Eikä, taas opontunti... Inhoan niitä!"
"Kuka opo sinulla on?"
"Sara."
"Ai jaa, ei mikään ihme jos inhottaa..."

Kello osoittaa yhtä, opinnonohjauksenluokan ovi aukeaa. Sara-opo takoo tietokoneen näppäimistöä pirtein ilmein.
"Nyt osallistutaan yhteishakuun!"
Oppilaat levittäytyvät tietokoneille ja avaavat yhteishakusivuston. Sara kiertää luokkaa ja tiirailee oppilaiden valintoja näytöiltä.

"Sinä olet näköjään menossa lukioon."
"No joo."
"Miksi?"
"Kun minä en oikein tiedä, mikä minusta tulisi isona..."
"Valitettavasti sinusta tulee arkkitehti. Lukio on mainio alku siihen ammattiin pääsemiseksi, hyvä valinta!"

"Entäs täällä? Eihän sinulla ole vielä mitään valittuna!"
"Kun minä en osaa päättää, hakisinko ensimmäisenä putki- vai sähköasentajaksi."
"Valitettavasti sinusta tulee putkiasentaja. Haet siis sinne ensimmäisenä."
"Öö... Okei."

"No, mitäs sinä mietit?"
"Minä olen ajatellut tätä lähihoitajakoulutusta... Mutta osaisitko sanoa, mihin näistä amiksista kannattaisi pyrkiä? Onko näissä ylipäätään mitään eroja?"
"Valitettavasti sinusta tulee automekaanikko."
"Ei kun siis lähihoitajaopistoja..."
"Totta kai sinusta tulee automekaanikko, olet täydellinen siihen hommaan! Laitetaan tähän neljä näitä automekaanikkolinjoja ja Sipoon lukio viimeiseksi. Amiksiin on nykyään niin kovat vaatimukset, että on hyvä laittaa yksi lukio varavaihtoehdoksi. Pääset ainakin jonnekin."
"Mutta-"
"Ja noin, sinne lähti! Toivottavasti tärppää!"


"Sarasta tulee opinnonohjaaja."
"Eeeei! En halua!"
"Älä viitsi, se olisi sinulle täydellinen työ!"

Kierteessä

Uusi cd-levy saapuu Amazonin pahvikuoressa postilaatikkoon.
"Vihdoinkin", ajattelen, vien kuoren sisään ja yritän avata sen tahmaamatta sormiani kuoren liimaan, johon kuitenkin aina lopulta tahmaan sormeni. Etsiydyn kaiuttimien läheisyyteen ja nakkaan levyn cd-soittimeen.

Siitä alkaa julma, kahdeksanvaiheinen kierre.

Vaihe 1: Ensimmäinen kuuntelu.
Tämän minä olen kuullut jo, aika hyvä... Ihan ok... Tämänkin minä olen kuullut jo, tämä on mainio! Ihan ok, ihan ok, aika hyvä...
Kuulen tusinan biisejä ensimmäistä kertaa. Siitä huolimatta huomioni kiinnittyy enimmäkseen niihin kahteen, jotka olen kuullut YouTubesta ja joiden perusteella olen levyn ostanut. Kannattava hankinta, kuulostavat paljon paremmilta levyllä kuin rakeisen nettivideon taustakohinana!
Kuunneltuani levyn järjestän sille hellästi hyllyssä paikan, asetan sen siihen ja ihailen kasvanutta levykokoelmaani.

Vaihe 2: Toinen kuuntelu.
Tämä onkin parempi kuin luulin, aika hyvä, ihan ok, hyvältä kuulostaa!
Toisella kuuntelulla suosikit valikoituvat akanoista, ja levyn päätyttyä jokin sen parhaista biiseistä, yleensä vieläkin jokin niistä YouTubesta kuulluista, päätyy uusintasoittoon. Alan tapailla lempikappaleideni sanoja.

Vaihe 3: Jäätävä tunnemyrsky.
Kolmannella kuuntelulla heitän levyn cd-soittimeen ja siirryn suoraan suosikkibiiseihini. Ensin YouTubevalikoima, sitten se uusi tuttavuus, joka kuulosti hyvältä.
Ja sitten täyspysähdys. Biisi halvauttaa minut tuijottamaan eteeni vailla ajatuksia, jotka eivät käsittelisi kyseisen biisin mahtavuutta. Oliko tämä todella näin upea? Onko mahdollista, että näin hyvää musiikkia tehdään? Mukana laulaminen unohtuu ihailulta.

Vaihe 4: Järki vastaan henki.
Vielä kerran, ajattelen. Vielä kerran, ja sitten vaihdan biisiä.
Uusi kuuntelukerta pysäyttää minut taas sijoilleni, pelkästään kuuntelemaan, silmät kiinni tai laulun sanoja vihkosesta seuraten. Kun kappale on ohi, tiedän, että pitäisi siirtyä seuraavaan biisiin, tai levyyn, tai jonnekin, etten vain puristaisi kaikkia mehuja tästä taideteoksesta jatkuvalla ja väkivaltaisella toistolla.
Mutta se on niin kaunis, siitä tulee hyvä mieli... Kerran vielä?
Kerta vielä muuttuu viideksi kerraksi vielä. Joka kerta, lempikohtani alkaessa, sormeni pysähtyvät näppäimistöllä (kuten nyt tätäkin juttua kirjoittaessa), kynä kirpoaa kädestä, mikä tahansa oheistoiminta keskeytyy ja silmät sulkeutuvat. Rintakehässä tuntuu mysteeristä puristusta, kylmät väreet juoksevat selässä siksakkia ja tekisi miltei mieli itkeä.
Suklaata ja pekoni-barbequepizzaa koko loppuiäksi kaikille tämän tekoon osallistuneille, he ansaitsevat sen!

Vaihe 5: Kaikki mukaan!
Biisi juuttuu jatkuvalle toistolle. Alan taas tapailla laulun sanoja, ja kun tulen siihen tulokseen, että osaamistasoni on tarpeeksi korkea, jollotan innokkaasti mukana.
Asun rivitalossa ja olen melko varma siitä, että huoneeni seinän toisella puolella olevan asuintilan on oltava joko tyhjä tai sen omistajan on käytettävä korvatulppia iltasella. En nimittäin voi olla laulamatta mukana kuunnellessani hyvää musiikkia, mutta silti kukaan ei ole kertaakaan paukuttanut seinääni raivokkaasti tai edes heristänyt minulle nyrkkiä pihalla.
Hitaasti uusi suosikkini kiipeää iTunesini kuunnelluimpien kappaleiden kolmossijalle. Osaan jokaisen sanan ja tahdin ulkoa.

Vaihe 6: Kyllästys.
Tämä oli arvattavissa, eikö? Biisi ei enää tunnu eikä oikeastaan kuulostakaan miltään. Kun se osuu iTunesini sekoitukseen, hyppään kylmästi sen yli, ja levyä kuunnellessanikin vajoan omiin ajatuksiini entisen suuren suosikkini tullessa soittovuoroon.

Vaihe 7: Puolentoista vuoden kuluttua.
Useita kuukausia myöhemmin pöyhin musiikkikokoelmaani kyllästyneenä. Olen kuunnellut nämä kaikki jo sata kertaa... Mutta mikäs se tuossa? Entinen suosikkini, tätä en ole kuunnellut aikoihin! Laitan levyn pyörimään ja toistan heti entisen lemmikkini kahdeksan kertaa, joista seitsemällä viimeisellä hoilaan täyttä kurkkua mukana. Miten olin saattanut unohtaa näin mahtavan laulun?

Vaihe 8: siirryn taas vaiheeseen 6, tällä kertaa tosin vain yhdeksän kuuntelukerran jälkeen.

Biisi jää nuivasti vanumaan kohtien seitsemän ja kahdeksan välille.
Tällä hetkellä menen vasta nelosvaiheessa ja yritän tolkuttaa itselleni kohtuullisuutta, tämä kierre kun on koitunut jo melko monen hyvän biisin kohtaloksi. Mutta kun se on niin hyvä...
Kerran vielä?



Yrittäkääpä vain sanoa, ettei muka ole hyvä! Yrittäkääpä!

Tai no jaa, älkää yrittäkö. Minullehan siitä paha mieli tulee.