Miksi äitini pitää juhlista niin paljon

Postilaatikosta kolahtaa kutsu häihin, syntymäpäiville tai ristiäisiin kuuden viikon päähän.
Sitä seuraavat viisi viikkoa, kuusi päivää ja kolmisen tuntia kuluvat taloudessamme liki taivaallisen rauhan vallitessa.
Sitten, puoli tuntia ennen lähtöä - poikkeuksetta - alkaa vihoviimeinen mekkala. Ovatko kammorattaat liikkeellä? Aukeaako maankuori? Vai terrorisoiko lentolisko sittenkin naapurustoa?

Vielä mitä.
Minä siinä vain keskustelen äitini kanssa juhlapukeutumisesta.

"Pistä nyt se vihreä pallomekko."
"Se vihreä on syvältä. Näytän siinä täysin luonnottomalta."
"Etkä näytä. Ole hyvä ja pue se."
"Kun en pue. Se on ruma, lörpöttää ja näyttää tukkani kanssa kammottavalta."
"Kun ei näytä. Se näyttää hyvältä. Ja nyt sinä otat sen."
"Se sopii vain pitkätukkaisille, minun pääni kanssa se näyttää väärältä!"
"Eikä näytä! Pane se päälle!"

Painun huoneeseeni raivosta kihisten, kaadan huolettomasti vaatekaappini sisällön lattialle ja raavin kasasta mielestäni tilanteeseen tuhat kertaa paremmin sopivia pukimia.

"Miten olisi tämä? Valkoinen toppi, musta liivi, mustat housut. Asialliset housut."
"Olisihan tuo muuten, mutta nuo housut ovat tällä säällä liioittelua. Vaihda ne siihen ruusuhameeseen."

Vaihdan.

"Tämä ei toimi yhtään. Katso nyt itse."
"Näyttäähän se vähän kornilta. Onko muita hameita?"
"Yksi musta."
"Vaihda se!"

Vaihdan.

"Tämä ei vieläkään oikein toimi."
"Ei tosiaan. Hame olisi pitänyt silittää."
"Ihan sama-"
"Onko muita hameita?"
"No se sininen kiiltävä..."
"Ai ihanaa, se sininen kiiltävä! Sehän on nätti! Vaihda se!"
"Enkä vaihda. Se on kaamea."
"Ei. Se on hieno. Vaihda siihen."
"En vaihda. Se on kaamea. Usko jo."
"Usko jo, että vaihdat."

Vaihdan, mutten siniseen kiiltävään vaan iloisenväriseen kesämekkoon.

"Entäs tämä?"
"Ei todellakaan! Aivan liian rantamekko, täysi hetale!"
Isäni, joka on viisaasti lymynnyt kylpyhuoneessa, työntää yllättäen päänsä ulos ovenraosta:
"Mikäs tuossa muka on vikana?"
"Kaikki. Nyt ei ole aikaa edes silittää sitä! Tuossa et mene yhtään mihinkään, vaan puet sen vihreäpallollisen. Se on ihan hyvä."
"Eikä ole! Se on kaamea!"
"Eikö se ole vähän liian pieni", isäni liittyy taas keskusteluun.
"Nyt lopetetaan tämä jankkaaminen. Pue se!"
"Saanhan edes laittaa tennarit jalkaan", pihisen viimeisenä epätoivonilmauksenani ja häviän sitten huoneesta äitini hampaidenkirskunan tahdittaessa omaa vihaista puhinaani.

Viittä minuuttia myöhemmin istumme koko perheen voimin autossamme matkalla kohti juhlapaikkaa. Kiemurtelen inhoten vihreän pallomekkoni sisällä ja korvistani nousevan savun voi miltei haistaa. Kitkerä hiljaisuus maustaa hiljakseen tunnelmaa muutamien liikennevalojen ohitse. Sitten isäni katkaisee sen:

"Miksi minun aina pitää pukeutua näihin pellevetimiin? Pitikö sinun pakottaa minulle tämä violetti paita? Katsokaa nyt, tollommalta ei voi näyttää! Se punainen olisi ollut paljon parempi..."

Kyllästymiskynnys

Tämän viikon alkupuolella se kauhea asia, jota olen pitkään aavistellut, viimein iski.
Yritin napsauttaa Les Misérablesin At the End of the Dayn soimaan iTunesista ja istahtaa nautiskelemaan sävelistä.
Mutta vielä mitä! Ensimmäiset viisi tahtia tuntuivat jo siltä, kuin korvastani olisi survottu sisään halkoa. Eikä mitä tahansa puunkappaletta vaan vieläpä sellaista palikkaa, jonka pinnanmuodostuksen, värin ja koostumuksen olen tutkinut hyvin tarkkaan ja useaan kertaan ennen survomisen alkua.
Antakaa armoa! Ei tällaista kestä!

Vaihdoin soittolistalle jonkin reippaan Disney-soundtrackin ja istahdin murehtimaan asiaintilaa puoleksi minuutiksi.
Tässäkö se nyt on? Grease, Cats, Oopperan kummitus, Mamma Mia! ja lukemattomat muut musikaalit ja cd-levyt ovat menneet jo samaan tapaan ja jääneet telineeseen pölyä keräämään. Nytkö tämä kauhea kohtalo on tullut Les Misérablesinkin kohtaloksi? Onko äärimmäinen fanitukseni ja täydellinen kohtuullisuudenpuutteeni kuuntelussa lopulta kääntynyt siitä mutkasta, josta ei voi palata, taittuen äärimmäiseksi kyllästymiseksi tai jopa inhoksi?
Tärisin tuolissani hienoisesta kauhusta, väänsin reippaan Disney-musiikin volyymia kovemmalle ja unohdin koko asian.

Tätä jatkui hyvän osan kulunutta viikkoa. Les Mis -kappaleen osuessa iTunes-sekoitukseeni ohitin sen epämääräisen "voi turpa kiinni nyt" -jupinan säestämänä.
Päivien edetessä sama jupina alkoi kuitenkin uhata Disney-soundtrackien reippaita säveliä yhä kasvavassa mitassa.
Ja tällä hetkellä menossa on tämän päivän Les Misérables -kuunteluputkeni toinen albumi ja kokoelmani uusin hankinta: tanskankieliset versiot kyseisen musikaalin huippukohdista.
Vaara ohi, ainakin hetkellisesti!

Oopperan kummituksen voinee pelastaa kuuntelukuntoon enää vain ensi luokan ihme, toisaalta.

Anna ystäväni

Olisinkohan ollut yhdeksänvuotias, kun sain kummiltani Sadulta mielenkiintoisen lahjan.

En muista, missä tilaisuudessa tämä lahja minulle osoitettiin, mutta paketista - jos niitä nyt oli edes paketoitu - kuoriutui neljä kirjaa. Kirjat näyttivät hyvin vanhanaikaisilta, olivathan niiden sivut jo kellastuneet ja kannetkin kuvattomat ja pahvinväriset, ainoina koristeina punaiset selkämykset ja etukannen kullanvärinen painatus: "L.M.Montgomeryn teoksia". Sisälehti informoi kirjojen olevan "Painettu Werner Söderström Osakeyhtiön laakapainossa Porvoossa 1950."
Pinosta löytyivät Annan nuoruusvuodet, Anna ystävämme, Annan unelmavuodet ja Sateenkaarinotko.

Sitäkään en ikäväkseni muista, epäilinkö tarttua näin eläkeikäisenoloisiin kirjoihin vai innostuinko niiden lukemisesta heti.
Ainoa, mitä niiden ensimmäisestä lukukerrasta on jäänyt mieleen on se, kun mökillä loikoilin äiskän sängyllä ja yritin saada otetta Sateenkaarinotkosta. Yritin päästä yli käsittämättömänoloisista tapahtumista: edellisessä lukemassani osassa Anna oli juuri kihlautunut, ja nyt hän oli jo kuuden lapsen äiti? Tiesin tai päättelin, että sarjasta puuttui osia Unelmavuosien ja Notkon välistä. Mutta koska kolme edellistä kirjaa olivat olleet niin hyviä eikä mökiltä ollut mahdollisuutta päästä kirjastoon, yritin silti lukea neljännenkin.
Ei näin ihana lukukokemus saa vielä loppua vain sen pikkuseikan takia, että tähän väliin kuuluisi kolmen kirjan verran tapahtumia!

Tuon kesän jälkeen olen lukenut Anna-kirjat luultavasti kymmeniä kertoja. Sama Satu-kummini lahjoitti minulle myöhemmin vielä ne väliosat eli Annan opettajana, Annan omassa kodissaan ja Annan perheen, ja viime toukokuussa sarja täydentyi vielä viimeisellä osalla, Kotikunnaan Rillalla, jonka ongin Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnistä.
Vanhoista painoksista näkyy jo paitsi edellisen omistajan (tai omistajien? Jos minua aikanaan valistettiin kirjojen aikaisemmasta historiasta, olen jo autuaasti unohtanut sen) kädenjälki niin myös oma kahdeksan vuoden ehdoton rakkauteni niitä kohtaan. Sivujen kulmat ovat pyöristyneet hieman lisää ja selkämykset ovat irtoamaisillaan tai jo irronneita.

Mutta kansien sisällä sanat, kuten Anna ehkä asian voisi muotoilla, eivät ole menettäneet pisaraakaan entisestä tenhoavuudestaan ja lumovoimastaan. Tarkkaa syytä siihen, miksi ne ovat kerta toisensa perään niin kiehtovia, on mahdoton nimetä. Silti luen kerta toisensa jälkeen Avonlean kylän, Poppelipuiston, Neljän tuulen niemen ja Kotikunnaan tapahtumista yhtä suurella mielenkiinnolla ja löydän niistä, kuten hyvistä kirjoista yleensäkin, aina jotain uutta.
Kirjoissa lumoavat ainakin vanhanaikainen kieli, herkullisesti kuvaillut hahmot (etenkin sivuhahmoissa on helmiä) ja vanhanaikaisen elämän yksityiskohdat puvuista tapakulttuuriin. Hauskoja, romanttisia ja joskus surullisiakin juonenkäänteitä unohtamatta!

Aikaisemmin yritin jakaa innostustani muidenkin kanssa.
Kuten innostuksen jakamisessa useimmiten käy, oli silloinkin vastassa vain silmienpyörittelyä. Ymmärrettävää ehkä. Pakkohan minun on myöntää, ettei punatukkaisen orpotytön kommelluksista yli sata vuotta sitten jollakin kanadalaisella saarella ole kaikkein helpointa keksiä myyviä argumentteja, ja moninaisten yritysten jälkeen olen joutunut toteamaan perustelun "lue se nyt vaan, se on ihan pahuksen hyvä, usko mua" täysin toimimattomaksi.
Vaan eivätpä epäuskoiset tiedä, mitä ovat menettäneet! Kiireellä kirjastoon, jos yhtään kaivelee!

Suosikkiani Anna-kirjoista on mahdoton nimetä. Pidän niistä kaikista - paitsi kahdesta. Sateenkaarinotko ei ole ikinä tuon ensimmäisen onnettoman lukukerran jälkeen uponnut. Ehkä syynsä on sillä, että Sateenkaarinotkossa ei enää seikkaile se nuori, vilkas punatukka, jonka kanssa ystävystyin ensimmäisten osien aikana tai edes myöhempien kirjojen kastanjahiuksinen nuori rouva, vaan Annan lapsikatras, äitinsä jäädessä häälymään taustalle.
Toinen minulle vähemmän tärkeä osa on Kotikunnaan Rilla. Se ei ole missään mielessä huono ja pidän siitä sinänsä, mutta Anna-sarjan osalta se ei enää sotakuvauksineen tunnu. Mielestäni eräs Anna-kirjojen parhaista puolista on nimittäin niiden viattomanromanttinen (tai inhoajien mukaan ällösiirappinen) maailmankuva, eikä kotirintamakuvaus oikein istu samaan linjaan aikaisempien osien, joissa elämän suurin murhe oli puhvihihaisen mekon puute tai naapurin lehmän myyminen, kanssa.

Olen myös aloittanut Anna-kirjojen lukemisen ja keräämisen alkukielellä. Harrastus etenee hiukan hitaasti, viime helmikuussa aloitettuani olen saanut kasaan kokonaisen yhden niteen, Annan nuoruusvuodet eli Anne of Green Gablesin.
1920-lukuista suomennosta on hauska verrata alkuteokseen. Ilmeisimmän muutoksen, eli sankarittaren uudelleennimeämisen Annesta Annaksi lisäksi suomennos pursuaa pienempiä omituisuuksia, erityisesti kulinarismin alalla. Suomennoksessa Anna leipoo kahvipöytään "piikkisikakaakun" ja "pistelee siihen kaikki mantelit, joista piikkisikakaakku on saanut kauniilta kaikuvan nimensä." Alkuperäisversiossa vaan ei ole mainintaa sen enempää piikkisioista kuin manteleistakaan, huomautetaanpa vain Annan leiponeen täytekakun.
Ja Annan ollessa vuorostaan vieraana naapurien herkkupöydässä asettelee suomentaja tarjolle "ruodotonta ja nahatonta anjovista, kovaksi keitettyjä munia ja kermaketta" alkutekstin kertoillessa hedelmäkakusta, sokerikakusta ja donitseista!

Yksinkertaisesti: suuri kiitos kummilleni näiden kirjojen uskomisesta haltuuni! Niin monta kertaa olen jo uponnut niiden maailmaan, että lahjan arvo on noussut täysin korvaamattomaksi. Toivon, että pystyn myös aikanani jatkamaan ketjua ja löytämään kirjoille niitä arvostavan seuraavan omistajan.
Ennen sitä täytyy tosin viedä ne johonkin kirjansitomoon paikkailtaviksi, muuten onnekas perijä saa käsiinsä irtolehtipainoksia...
Ja tietenkin minun täytyy lukea ne itse vielä lukemattomat kerrat.