Lisäys

Palasin tuossa äsken kotiin ruotsinkokeen selvitettyäni - kunnialla eli ei, se selviää myöhemmin.
Aikeenani oli tarttua historianopukseen kerratakseni kylmän sodan kriisejä koetta ajatellen.
Sänkyni päällä makasi kuitenkin se lauantaina signeerattu Don Rosa -kokoelma. Tiesin, että kansien välistä löytyisi vielä kaksi lukematonta tarinaa. Paha minäni voitti ja käperryin sängylle nautiskelemaan Mustan ritarin edesottamuksista.
Vain tämä yksi tarina, päätin. Sitten historiaa matikkakoristeilla koko ilta!

Arvaattehan te... Yksi tarina ei tietenkään vielä riittänyt.
Pläräsin Kirje kotiin -kertomuksen esille.
Muistelin edellistä kertaa, kun olin lukenut jutun. Se oli ollut jatkotarinana Akkarissa, joten olin jahdannut asiaankuuluvat kolme osaa noin viidensadan Akkarin kokoelmastani ja lukenut tarinan viimein puoliltaöin ennen nukkumaanmenoa. Muistelin, että se oli ollut mielestäni liki itkettävänliikuttava, mutta panin tämän havainnon silloisen väsymykseni pariin.

Jo jutun (ja nythän siis puhutaan Roope Ankka -kertomuksesta) toisella sivulla olin kyynelet silmissä Roopen käydessä vanhempiensa haudalla.
Ja kuudenneksi viimeisellä sivulla hanat aukesivat sellaisella tavalla, ettei ikinä ennen.
Jopa Toy Story 3, joka on kyllä itkettänyt minua jo kahteen kertaan, jää tässä vesiputousten kisassa toiseksi. En ole ikinä vetistellyt minkään fiktiivisen hengentuotteen ääressä vastaavalla tavalla. Enkä edes ole elokuvaitkijöiden pahimmasta päästä, en edes itkuisimmasta kahdesta kolmasosasta!
Ja kyse on siis Roope Ankka -tarinasta.

Don Rosa on nero, M.O.T.
Kehotan ostamaan koko tuotannon.

Nimikirjoitus

Viime viikolla luin Akkarista, että Don Rosa, nerokkaimpien ja parhaiden Aku Ankka -tarinoiden luoja, oli tulossa Suomeen jakamaan nimikirjoituksia kirjoihinsa.
Kahdessa sekunnissa mieltäni repivät ilo ja, olenhan huolestumisessa ja stressaamisessa suomenmestaruustasolla, kauhu siitä, kuinka en saa suustani kuin sekavaa ininää ja kuinka kaadan kirjahyllyn paikalta poistuessani.
Tästä häiritsevästä visiosta huolimatta päätin lähteä seuraavalla viikolla Helsinkiin jonottamaan nimikirjoitusta. Helkkari, useinko sitä näkee maailman parhaan ankkapiirtäjän (vaikka on Barkskin kyllä aivan loistava) livenä!

Tilaisuuden oli määrä alkaa perjantaina neljältä Helsingin keskustan Suomalaisessa kirjakaupassa.

Perjantaina kahdelta istuskelin kotikaupunkini Subwayssa einehtimässä kinkkujuustopekonileipää.
Perjantaina puoli kolmelta naureskelin kotikaupunkini kirjaston sarjakuvahyllyn annille.
Perjantaina kolmelta lähdin asemalle istuakseni muutaman minuutin kuluttua lähtevään junaan.
Perjantaina viittätoista vaille neljä sain keskustan Suomalaisen myyjältä vaihtorahat uudesta Rosa-kokoelmasta ja lähdin etsimään nimmarijonoa.
Perjantaina kymmentä vaille neljä olin seurannut jonoa ties miten monta sataa metriä ja löytänyt sen pään. Pää sijaitsi Kaivokadulla Rautatieaseman kohdalla. Tilanteen omituisuus liki nauratti. Mielessäni käväisi myös, että ihan turha tässä on enää miettiä, millä ylisanoilla Rosan nerokkaita ankkasarjoja mieluiten ylistäisin - jono niittaisi minut kollektiivisella pahalla silmällä, jos jäisin änkkäämään turhia pöydän ääreen. Jos siis ikinä pääsisin niin pitkälle.
Perjantaina puoli viisi Suomalaisen myyjä sitten katkaisikin jonon viittä ihmistä ennen minua.

Kotoa lähtiessäni mielessäni oli ollut jonkinlainen sumea logiikka: jos menen paikalle vähän ennen neljää, paikalla on jo varmaan hiukan jonoa, mutta aikaisemmin sinne menemällä saan seisoskella jonossa suljetun nimmaritiskin edessä tasan yhtä pitkään kuin hiukan myöhemmin jonon päähän asettumalla. Miksi siis kiirehtiä?
No juu.
Jonon katketessa en kiroillut, itkenyt tai puinut nyrkkiä. Päätin vain palata Helsinkiin seuraavana päivänä järkevämmällä aikataululla varustautuneena ottaakseni osaa Akateemisen kirjakaupan jonoon.


Tänään nimmaritilaisuuden oli määrä startata kahdeltatoista, joten kävelin Akateemiselle varttia vaille yksitoista. Sumea logiikkani oli taas väittänyt minulle, että eivät ihmiset täysin hulluja ole: varmasti se eilinenkin jono oli kasautunut nopeasti siinä neljän maissa, joten pääsisin luultavasti sisälle jonottamaan.
No juu.
Akateemisen ovesta tursui kävelykadulle kymmenien metrien jono. Ensimmäiset olivat varmaan leiriytyneet liikkeen eteen makuupusseissaan heti eilisen pettymyksen jälkeen.
Nopea arviointi kertoi minulle kuitenkin, että tästä voisi selvitä hyvillä mielin ulos. Eilinen jono oli katkaistu vain muutamaa metriä ennen minua, ja koska tämä ei yltänyt vielä aivan yhtä kammottaviin mittoihin, rynnin varaamaan paikkani jonon päässä.

Kaksi tuntiahan siinä vierähti. Niistä ensimmäiseen jono ei tietenkään edes liikkunut: eihän ihailtu ankkataiteilija ollut paikalla ennen kello kahtatoista.
Onneksi edessäni jonottaneet nainen yhdeksänvuotiaan poikansa kanssa ja takanani jonottanut nuorehko mies olivat juttutuulella. Jos ei olisi voinut aina väliin analysoida jonon pituutta ja Aku Ankkaa yleensä, jalkojen jomotus olisi ehkä äitynyt häiritseväksi. Ja mikä pahempaa, viihdykkeeksi olisi ollut pakko kaivaa varmuuden varaksi matkaan napattu ruotsinkirja koekertauksen merkeissä...

Jonottaminen aurinkoisena syyspäivänä muiden ankkafanien kanssa hakemaan ihailemansa piirtäjän nimmaria oli oikeastaan aika mukavaa. Jonon tarkoitusta tiedustelleet ihmiset ja sen ohi kulkeneet vartijat, kirjakaupan työntekijät ja median edustajat toivat pientä hupia seisoskeluun.

Olin muuten pukeutunut seuraavaan komboon:

Älkää huolestuko, tämä ei ole muuttumassa muotiblogiksi.

Myönnettäköön, että asussa oli tiettyä unisex-vivahdetta, kuten vaatetuksessani yleensä. Kuvittelin kuitenkin, että paidan ja farkkujen päälle heittämäni neulottu tunikamekko (kiitos kummilleni Maijalle - enkunopettajakin pysäytti minut koulun käytävässä viime viikolla ihan neulettani kehuakseen) olisi tuonut vaatetukseeni hiukan naisellista vivahdetta.

Yllätyksekseni edelläni jonottanut, sympaattinen nainen kuitenkin viittasi minuun sanalla "poika" yli puolentoista tunnin seisoskelun ja social talkin jälkeen.

Ensireaktioni kuului "ei kun mä oon kyl ihan tyttö" ja toinen reaktioni "hei ei se mitään, tällästä sattuu koko ajan! Ei se ihan tosi mitään!" Onhan tätä tosiaan sattunut: New Yorkissa minua kutsuttiin kohteliaasti sanalla sir pariinkin otteeseen, ja Helsingin Sanomien toimituksessa eräs toimittaja neuvoi minulle tien miestenvessaan. Jos ei halua riiputtaa päästään puolta metriä tukkaa ja käkertää ripsiään aamuisin, ei tämänkaltaisista sekaannuksista kannata vetää hernettä nenään. 

Toivottavasti kanssajonottajani ei siis kamppaile vielä huomenillallakin häpeäntunteiden kanssa. Ei muistella pahalla!

Muutama hetki sukupuolenselvittelyepisodin ja Akateemisen työntekijän jakaman suklaakarkin jälkeen jonon pää ja Don Rosan signeerauspöytä ilmestyivät lopulta näkyviin.

Ihme kyllä en sekoillut sanoissani, vaan onnistuin pusertamaan suustani kiitokset maanmainioista sarjakuvista. 

Sain ihailemani sarjakuvapiirtäjän nimmarin sinisellä tussilla ja suuressa koossa Pako kielletystä laaksosta -kokoelman kansilehdelle. 

Kirsikkana kaakun päälle sain vielä puristaa Rosan kättä.

Kohtaaminen kesti korkeintaan viisitoista sekuntia.

Ja se oli kaiken jonottamisen arvoista!

Pieni luonne

Minulla on juuri ollut kunnia tavata ehkä maailmankaikkeuden ikävin ihminen.

Koulumme järjestyssääntöjen kuningas on pykälä, joka määrää, että sisään saa tulla vain kahdesta, hankalaan ja kaukaiseen paikkaan sijoitetusta ovesta. Muita talon julkisivulle runsaassa mitoin puhkaistuja oviaukkoja ei saa"palo- ja turvallisuussyistä" käyttää kuin rakennuksesta poistumiseen.
Poikkeuksen muodostaa tietenkin koulun henkilökunta, joka saa avainläpysköillään auki oven kuin oven.

Tänä aamuna, naama täynnä puudutusainetta ja mieli takahampaan paikkauksen kauhuja kerraten, astelin viiden lukitun oven ohitse.
Kuudennella lukitulla ovella kaiveli avaintaan esiin joku koulun opettaja- tai henkilökunnan jäsen. En tunnistanut naista, mutta arvelin tilaisuuteni koittaneen. Pääsen kielletystä ovesta kätevästi samalla ovenavauksella kuin avaimen omistaja!

Kun otin ensimmäisen rohkean askeleen ovea kohti, herpaantui mainitun päivänpaisteen avain lukon päältä.
Toisella askeleellani tämän ihmiskunnan kruunun naamalle levisi kaiken kuvauksen ulkopuolelle jäävä vahingonilon virne.
Kolmannella askeleella tädin sormi nousi pystyyn ja hymy repi naamaa niin, että kallo miltei paistoi keskeltä.
Neljännellä askeleella lähimmäisiään rakastava kanssaihmiseni teki sormellaan sievistelevän kaaren kohti kaukana häämöttävää oppilaiden ovea.
Kävi selväksi, että tämä rouva seisoo oven edessä vaikka lopun päivää, kunhan hänen ei tarvitse päästää ketään epämääräiseen oppilasainekseen kuuluvaa siitä lävitse.

Ennen viidettä askelta pyöräytin silmiäni ystävälliselle leidille niin, että vain valkuaiset näkyivät.
Sitten lähdin kohti oppilaiden karjaporttia.

Olen aivan vakuuttunut, että kohtaamani persoonan sillä hetkellä kokemaa voitontunnetta ei voida mitata rahassa eikä edes Richterin asteikolla.

Kaunis bloggari täällä hei

Vilma ilahdutti minua Beautiful Blogger -tunnustuksella! Olen virallisesti kauniiksi mainittu, kyllä imartelee sielua ja mieltä!
Leikin sääntöihin kuuluu, että tunnustus pitää lahjoittaa edelleen seitsemälle muulle ihmiselle ja lisäksi pitää avautua itsestään seitsemän faktan verran.
Aloitetaan tosiasioista...

1. Nautin naistenlehtien traaginen elämäntarina -jutuista. Etenkin artikkelit, joiden otsikot noudattavat linjaa "Pakenin luostariin", "Pakenin luostarista", "Lapsuuteni lahkon varjossa", "Vaarillani oli varaperhe" ja "Isäni olikin kannibaali", ovat lähellä sydäntäni.
2. Levyhyllyni tulee olla aina aika-, genre- ja artistijärjestyksessä, mutta lattialla voi lojua sama kasa epämääräistä roinaa vaikka kuusi kuukautta ilman, että se häiritsee laikaan.
3. Minulle on jaettu tilannetajua pikemmin maustemitalla kuin edes teelusikalla.
4. iTunesini soitetuimpien biisien kultamitalisijaa hallitsee Disney-elokuva Herkuleksesta tuttu "I Won't Say (I'm in Love)." Enkä edes tykkää koko leffasta!
5. Teen usein listoja asioista, jotka ovat tekemättä. Listojen tekeminen tuntuu toisinaan olevan liki pakkomielteistä. Paradoksaalista kyllä, uskon, että ne vain lisäävät stressitasoani.
6. Olen hyvä koulussa, mutta yhdeksän kymmenesosaa ajasta koen sen käymisen ei-motivoivaksi, ikäväksi ja tarpeettomaksi.
7. Olen huono katsomaan elokuvia: kiinnostavatkin filmit pölyttyvät hyllyssä tai digiboksilla kuukausia tai parhaimmillaan vuosia ennen kuin jaksan istahtaa niiden ääreen.

Sitten palkinto kiertämään!
Ensiksi lahjoitan prenikan Blue Fieldsin Ullalle, kannustuspalkintona uudelleen elvytetyn blogin hengissä pitämiseksi.
Toinen tunnustukseni lähtee Talkative Moodin Ellille ja kolmas menee Todella vaiheessa -blogin Retalle. Molemmat ovat etenkin kuvitusalueella - ensimmäinen valo- ja jälkimmäinen myös piirroskuvituksessa - kunnostautuneita kauniita bloggareita.
Palkinnolta lähtee pohja alta, jos sen jakaa jokaiselle lukemalleen blogille, jossa se ei vielä ole pyörinyt. Edellä mainitut kolme kaunotarta edustakoot siis seitsemän edestä!