Toistoja

Juttelin tuossa männäviikolla erään ystäväni kanssa.
En muista, mistä oli kyse, mutta jostain syystä ystäväni oli kertonut äidilleen, että minä olin Turussa katsomassa Les Misérablesia. Olin ollut paria kuukautta takaperin katsomassa samaisen esityksen kyseessä olevan ystävänkin kanssa.
Ystäväni äiti tuijotti ystävääni hetken ja kysyi, kuinka monta kertaa olin jo nähnyt Les Misérablesin. Ystäväni vastasi tarkan lukeman olevan "aika monta." Ystäväni äiti tiedusteli sitten ystävältäni seuraavaa:
"Onko se Siiri ihan normaali?"

Ystäväni kerrottua jutun minulle tunsin oloni hiukan hiiltyneeksi.
Ettenpä sanoisi, että sapetti.

Jos ihminen käy saman bändin keikalla aina bändin käydessä Suomessa, ei siinä ole mitään hassua. Kaikillahan on lempibändi!
Jos ihminen lukee saman kirjan useamman kerran, ei siinä ole mitään hassua. Kaikillahan on lempikirja!
Jos ihminen katsoo lempielokuvansa dvd:ltä vähintään kerran kuussa, ei siinä ole mitään hassua. Kaikillahan on lempielokuva!

Mutta jos ihminen katsoo lempielokuvansa elokuvateatterissa enemmän kuin kerran, alkaa siinä olla jo jotain kummaa. Kaikillahan on lempielokuva - mutta etkö sinä voisi odottaa dvd:tä? Miten niin parempi äänen- ja kuvanlaatu, mitä väliä niillä on?
Ja auta armias, jos ihminen käy katsomassa saman teatteriesityksen useammin kuin kerran. Miten niin lempinäytelmä? Mutta etkö sinä nähnyt sen jo? Mitäs järkeä tuossa tuollaisessa on? Eikö kerta muka riitä!

En minäkään joka esityksessä kahta kertaa juokse: tähän mennessä olen pitänyt tarpeeksi vain Lahden vuoden 2008 Catsista, Lontoon Les Misérablesista ja Turun Les Misistä käydäkseni niissä kahdesti.
Silti olen joutunut monta kertaa omituisten katseiden kohteeksi, kun käy ilmi, että olen nähnyt saman esityksen kahdesti.
"Se on aivan kuin katsoisi elokuvaa", selitän. "Toisella kerralla huomaa aina paljon sellaisia yksityiskohtia, joita ei ole tajunnut ensinäkemältä! Siis kuin kävisi leffassa, paitsi että sitä ei saa dvd:llä kotiin. Kannattaa siis mennä mieluummin monta kertaa kuin katua myöhemmin, ettei mennyt! Lisäksi musiikki on niin upeaa, että sitä voisi verrata konsertissa käymiseen."
Keskustelukumppanini hymyilee vinosti ja kysyy: "Mutta siis ihan oikeasti kaksi kertaa?"

En jaksa ymmärtää.
Mitä hupaisaa, saati väärää on siinä, että ottaa kaiken irti lempimusikaalistaan, kun sitä kerrankin esitetään kotimaassa? Voi olla, ettei idea kissapukuisista ihmisistä tanssimassa lavalla, saati ajatus tiiliskivenomaisesta ranskalaisesta klassikosta sorvatusta musikaalista, vastaa mielikuvaasi hauskasta illasta. Mutta onko se sinulta pois, jos se on minusta liki täydellistä ajanvietettä?

Yritän - ja toivottavasti onnistun siinä! - välttää sortumisen oikeasti sekopäisen faniuden alueelle. Jos jokin musikaali alkaa kyllästyttää, on tauon paikka.
Toisin kuin asialleen eri tavalla omistautuneet fanikollegani Isossa-Britanniassa, minulla ei ole aikomuksia laajentaa käyntejäni Turussa kahdeksaankymmeneenkuuteen tai pilkata maanrakoon sitä tuotantoparkaa, joka unohtaa Javertin pulisongit. Jos uudessa versiossa on viulu vähemmän kuin Lontoossa vuonna 1985, ei päiväni ole pilalla.
Yritän myös välttää liiallista musikaalikeskustelua seurassa. Joskus ote pettää, mutta ajoittaisista jaarittelukohtauksista huolimatta tiedän, ettei aihe kiinnosta useimpia.

Vai onko ongelma ehkä hinnassa? Onko joidenkin mielestä aivan ylitsepääsemättömän typerää, että joku on valmis maksamaan paitsi lipusta niin junamatkasta Turkuun ja ruuasta tien päällä? Epäilen, että tämä seikka seilaa joidenkin ihmettelijöiden mielessä, ja heille voin lausua vain seuraavaa: en minäkään nauranut, kun värjäytit hiuksesi kampaajalla, ostit piikkikorkoiset nahkasaappaat ja hankit uuden pelikonsolin, vaikkei minulla ole aikomuksiakaan käyttää senttiäkään yhteenkään näistä asioista.

Enkä edes viitsisi puuttua siihen hämmennykseen, jota kahdeksan Les Misérables -cd:n kokoelmani muissa herättää.
Kuuntelen niitä kaikkia. Usein pienempien kielialuiden musikaalilevyt on pakattu niin täyteen energiaa ja intoa, että sen ymmärtää, vaikkei tajuaisi sanaakaan kielestä. Samoin kauniin ihmisäänen tunnistaa laulettavista sanoista huolimatta, ja usein erilaiset sovituksetkin yllättävät iloisesti. Keräily tuo haastetta elämään!
Silti tämänkin harrastuksen mainitseminen herättää useimmiten vain kommentin "mutta ethän sinä ymmärrä hollantia!"
Sanonpa vain, että minulla on myös kolme Sweeney Toddia ja Chicagoa sekä kaksi RENTiä, Oopperan kummitusta, Leijonakuningasta, West Side Storya, Chessia, A Little Night Musicia, Mamma Mia!:a ja Catsia.

Oloni on muuten lievästi huolestunut sen vuoksi, että Ylen Turun paikallisuutisten mukaan jo yli 85 prosenttia Les Misérablesin kevään lipuista on myyty. Kolmas katsomiskerta on vaakalaudalla, viikonloppunäytökset myyvät aina ensin loppuun.
Siispä maanantaina nähdään, Citymarketin palvelutiskin virkailija! Tiedän, että kammoat minua jo valmiiksi. Kun tulen ostamaan lippua, jono odotuksen vihalla täyttämiä, lottokuponkeja pakonomaisesti pusertavia veikkaajia kasvaa poikkeuksetta liki pikaruokalan puolelle ja silti sinun täytyy rauhallisesti antaa minun valita mieleiseni istumapaikka ja vaatia opiskelija-alennusta. Tapaamme ylihuomenissa!

Ja te, jotka näette kolmannen kerran järjettömänä, tikahtukaa ihmetykseenne.

Dinosaurus

En olekaan tainnut vielä toitottaa sitä, kuinka kävin viime viikonloppuna katsomassa Suomen parhaan teatteriesityksen. Toistamiseen.
Omituista minulta.

Ketä huvittaa lukea Åbo Svenska Teaterin Les Misérablesista kaikki kiinnostava ja lisäksi puolenkymmentä tällä-ei-ole-väliä-kuin-kuudelle-maailman-suurimmalle-fanille -tyypin faktaa, käyköön tähän osoitteeseen hiomaan englannintaitojaan kirjoittamani selostuksen parissa.

Teille normaalimmille (aion, sivumennen sanoen, palata normaaliuden käsitteeseen tämäntyyppisissä harrastusasioissa myöhemmin, odottakaapas!) riittänee seuraava kasku kuvaamaan esityksen tasoa:


Juttelin eilen illalla vanhempieni kanssa minun ja isäni matkasta Turkuun.

"Se oli aivan upea, mahtava! Loistava! Pakko päästä kolmannen kerran! Ja neljännen! Pakkopakkopakko!"
Äitini katsoo minua kyllästyneenä.
"Kuultu."
"Se oli loistava! Aivan loistava! Paitsi että isä nukahti ensimmäisen näytöksen aikana."
"Ei se siitä johtunut, ettei se olisi ollut hyvä, se nimittäin oli tosi hieno. Mutta kun me oltiin juuri syöty, ja syöminen usein alkaa nukuttaa..."

Ilta ei ole enää niin nuori kuin vielä pari tuntia sitten, ja isäni näyttää nytkin hiukan uniselta.
Itse asiassa, hän näyttää siltä kuin olisi valmis vetämään verhot, sammuttamaan lamput ja kääriytymään peittoon sillä minuutilla. Ainoastaan minun puhetulvani estää häntä toteuttamasta aikeitaan heti paikalla.

"Vai tosi hieno! No, mikä siinä sitten oli parasta? Siis lukuunottamatta niitä kohtia, joiden aikana nukuit, tietenkin", penään.

Isäni miettii hetken.
"No, sitten minä piristyin kun tuli se vallankumouskohtaus. Se laulu oli niin komea. Se tuli sieltä niin kuin, hmm, niin kuin, tavallaan..."
Isäni miettii vielä toisen hetken.

"Niin kuin dinosaurus."

Hiljaisen kikatuksen täyttämän hetken jälkeen isäni toteaa rauhallisella äänellä:
"Hyvää yötä molemmille!"

Karpalot

Hyvä Fazer,

miksi olette vähentäneet karpalokonvehtien määrän konvehtirasiassanne neljästä kahteen?

Kotonani mikä tahansa joulunaluspäivä sortuu nyt minun ja isäni väliseen tappeluun siitä, kuka saa kerroksen ainoan karpalon.
Häviäjä syyttää voittajaa karmein solvauksin ja voittaja hymyilee karpalohillo suupielestä valuen. Sitten molemmat syövät vihaisesti kerroksen muita konvehteja päästäkseen ensimmäisenä käsiksi alemman kerroksen karpaloon ja kyräilevät toisiaan rasian ylitse.

Edellä olevien seikkojen valossa ymmärtänette, miksi toivon markkinoille tuotavan pelkkiä karpalokonvehteja sisältävän rasian.
Tai laittakaa nyt edes ne poistetut karpalot takaisin.

Terveisin
Siiri L.

Mukavia salaisuuksia

Tämä ei ole salaisuus:
Olen huono pitämään iloisia salaisuuksia.
Synkkien tai neutraalien salaisuuksien salassa pitäminen ei tuota minulle kuudesosaakaan siitä vaivasta, jonka yhdenkin iloisen asian peittäminen salaperäisyyden verhon taakse minussa synnyttää.

Etenkin joulunaika on minulle rankka paikka.
Aloitan joululahjaostokseni mielelläni ajoissa, ettei minun tarvitsisi survoutua kauppaan viikkoa ennen joulua vihaisten ihmisten ja kalkkaavien kulkusten pyörteeseen.
Mutta kun paketit odottavat pöytälaatikossani jo kuukautta ennen aattoa uutuuttaan kiiltävinä ja korteilla varustettuina, on minun vaikeaa pysyä rauhallisena. Lahjojen antaminen on ihanaa, ja varsinkin näiden lahjojen - sopivathan ne saajoilleen täydellisesti! Haluan ilahduttaa vastaanottajia heti!

"Arvaa mitä minulla on", hölötän Ullalle hymyillen laveasti. Ulla katsoo minua kylmästi.
"No."
"Minulla on yksi tosi, tosi kiva juttu! Se on vähän litteä ja siitä tulee sellainen- Ei kun enhän minä voikaan kertoa!"
"Jaa."
"No siis se on vähän niinkuin joululahja... Mutta se on kyllä tosi mukava! Sinä kyllä tykkäät siitä takuulla!"
"Jaa."
"No joo joo! Mutta en voi sanoa enempää!"

Ullan lahjan lisäksi aion toki ilahduttaa muitakin. Muutama paketti on ikäväkseni vielä idea-asteella, mutta Tiian kääröstä puuttuu enää rusetti päältä. En ole nähnyt Tiiaa lahjan ostamisen jälkeen, mutta osaan jo kuvitella seuraavan tapaamisen.

Ovikello soi. Tempaisen oven auki.
"Moi."
"Arvaa mitä minulla on?" intoilen Tiialle.
"No mitä?" intoilee Tiia takaisin.
"Eääh, kun en minä voikaan kertoa... Se on tavallaan niin kuin salaisuus."
"Ai jaa? Onko se joululahja?"
"No joo, on se. Mutta voin antaa vinkkejä! Haluatko vinkkejä?"
"Joo, totta kai!"
"No, se on vähän litteä ja sitä voi käyttää-"
"Onko se sellainen-"
"Ei, ei todellakaan! En minä voi sanoa, se on salaisuus!"
"No höh."
"Toivottavasti jaksat odottaa! Sinä tykkäät siitä kyllä tosi, tosi paljon!"

Mitä jos?

Turun Sanomat: "Legendaarisen Abba-yhtyeen miespuoliset mestarit Benny Andersson ja Björn Ulvaeus etsivät Turusta uusia kykyjä Helsingin ruotsalaisen teatterin musiikaaliin. Miehet tutustuivat torstai-iltana Åbo Svenska Teaterin kiitettyyn musikaaliin Les Misérables."

Miettikääpä.
Sitä astelisi kaikessa rauhassa, vaikkapa pizzan tai ehkäpä jopa pihvin ranskalaisilla viereisessä ravintolassa nautittuaan pieneen, turkulaiseen teatteriin. Lämpiö olisi, kuten teatterissa tavallisesti, täynnä eläkeiän jo reippaasti ylittänyttä kansaa, mutta osuisipa joukosta silmään muutama nuorisonkin edustaja. Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa tähän mennessä.
Sitä veisi vaatteensa narikkaan, laittaisi narikkalapun lompakkoonsa, ostaisi käsiohjelman ja lehteilisi sitä. Pian ovet katsomon puolelle aukeaisivat. Sitä kiittelisi lipunrepijää, etsisi paikkansa - permannolla ja parhaassa mahdollisessa paikassa! Tätä onnea! - ja istuisi alas.
Huomio kiinnittyisi taas käsiohjelmaan. Silmäkulmastaan ei kuitenkaan voisi olla huomaamatta, että viereisille tyhjille paikoille istuu pari harmaapäistä herrasmiestä. Ohjelman ruotsinkielinen teksti veisi kuitenkin kaiken huomion, eikä vierustovereihin kiinnittäisi sen kummempaa huomiota.
Mutta hetkonen... Ihan kuin niissä miehissä olisi ollut jotain tuttua... Vilkaisu oikealle juuri valojen alkaessa himmentyä.
Pimeys ja musikaalin mahtipontiset alkutahdit peittäisivät armeliaasti lautasiksi laajentuneet silmät, loksahtaneen leuan ja hämmentyneen pihinän.

Hiukan harmillista, että menen Turkuun vasta tämän viikon lopulla.