Lukiossamme on mielenkiintoinen tapa hoitaa viimeinen koulupäivä ennen joulua.
Sen sijaan, että ryömisimme keskiviikkoaamuna kouluun kuten normaalisti, pidämme joulujuhlan tiistai-iltana ja menemme joulukirkkoon lähellä keskiyötä niin, että jumalanpalvelus venyy keskiviikon puolelle. Näin on viimeinen koulupäivä kätevästi kuitattu.
Eilen joulujuhlaa viettäessämme olin kuitenkin lähellä kramppia silkasta ärsyyntyineisyydestä.
Miten vaikeaa, toistan, miten vaikeaa, voi olla suun kiinni pitäminen joulukirkossa?
Ilmeisen mahdotonta.
Kun pappikin joutuu saarnan perään pyytämään hiljaisuutta, luulisi, että tyhmäkin tajuaa.
Minulle on aivan sama, mitä uskontoa edustat tai et edusta.
En välitä, vaikka olisit valantehnyt ateisti, hindu tai uuspakana. Kuulutpa mihin tahansa kirkkoon, lahkoon tai järjestöön. Sillä täysin omasta vakaumuksesta huolimatta kuuluu tavallisen ihmisen normaaliin käytökseen olla hiljaa kirkossa.
Vaikket kunnioittaisi kirkon edustamia arvoja, yritäpä irrottaa ajattelusi oman napasi ympäriltä edes siksi hetkeksi, että ymmärrät paikalla olevan niitäkin, jotka kunnioittavat.
Eihän tarina Jeesuksen syntymästä kaikkia liikuta. Mutta luulen, että ihmisen täytyy olla varustettu hyvin köyhällä mielikuvituksella, jos ei pysty huvittamaan itseään sitä tuntia, minkä palvelus kestää, ajattelemalla muita asioita. Hiljaa. Päänsä sisällä.
Jos kirkkoon meneminen ja samanaikaisesti siellä hiljaa pysyminen tuntuu yhä aivan täysin mahdottomalta, kehotan lintsaamaan. Ei kirkon ovella nimiä tarkasteta.
Kiitos.
