Kesäpaniikki

Kesät ovat kaameaa aikaa.

Alkukesästä pursuan aina suuria suunnitelmia. Aion saattaa satakunta projektia valmiiksi tai edes puoleenväliin, tohlata kaverien kanssa ja teiskata sekä rannalla että kaupungissa, vähintään.

Silti kesän pari ekaa viikkoa häviävät minulta aina siihen, että nukun puoli kahteentoista, liikun asunnossa zombin tahdissa ja ryhdissä ja mietin, että onhan tässä aikaa. Piirrän, kirjoitan ja järjestän kirjahyllyni huomenissa, tänään pelaan Minecraftia auringon laskuun.
Huomenna kädestäni kuitenkin tapaa ennemmin Himoshoppaajan salaiset unelmat kuin 6B-lyijykynän, ja jos käteni ovat tietokoneen näppäimistöllä, muotoilevat ne korkeintaan vuosituhannen blogikommenttia, eivät omaa merkintää, saati vaikkapa uuden sarjakuvan juonta. Ollaksemme realistisia, kaikista useimmin ne kyllä liikuttavat pientä pikseliukkoa Minecraftin ihmemaassa.
Onhan sitä vielä aikaa!

Ja sitten, yhtäkkiä, on kesäloman viimeinen viikko. Pöytä lainehtii luonnosasteelle jääneitä suuria ideoita, blogin arkisto muutamaan sanaan juuttuneita aloituksia, mikään ei toimi. Koulu painaa päälle. Mikään ei huvita.
Lohdullista on sentään, että kun näin abivuonna pitäisi keskittyä opintoihin, niin varmaa on, että mikään ei muutaman viikon kuluttua tunnu hauskemmalta kuin omat, suuret projektit, joilla ei ole mitään tekemistä koulun kanssa...

Loman loppukevennyksenä lähden huomenna ystäväni Saran ja hänen äitinsä kanssa Euroopan musikaalipääkaupunkiin, Lontooseen.
Ehkä se saa luovuuden taas virtaamaan - tai ainakin se tyhjentää lompakon. Yksin Berliinistä löysin yhdeksän uutta musikaalilevyä, Lontoosta joutunen ostamaan uuden matkalaukun kokoelmani uusille tulokkaille.