Väsy

Koulu alkoi neljä päivää sitten, ja olo on - taas kerran - viimeistä piirtoa myöten jyrän alle jäänyt.

Ei pitäisi hyytyä kalkkiviivoilla, sillä abivuotta viedään, mutta silti ottaa päähän.
Ottaa päähän se jatkuva komentelu, jota on jatkunut nyt yksitoista vuotta.
En jaksaisi enää, että joku kertoo minulle, kuinka ja millaisten tehtävien parissa minun tulisi viettää vapaa-aikaani. En jaksaisi enää, että joku toinen määrää minulle, millaista kirjaa minun tulisi pitää yöpöydälläni ("Voiko kirjaesitelmän pitää englanninkielisestä kirjasta?" "Ei, kyllä sen on oltava suomenkielinen." "Suomennokseen on yli puolen vuoden varausjonot kaikissa alueen kirjastoissa." "Silti."). En jaksaisi hyppiä kenenkään tai keidenkään järjettömien oikkujen mukaan (tämän vuoden uudistus lukiossani oli pistää lukujärjestykset uusiksi niin, että kaikilla on pakosta hyppytunteja, jollei ota joka päivälle ohjelmaa kahdeksasta neljään. Syy: "jotkut eivät heränneet aamutunneille" edellisen järjestyksen aikana). En jaksaisi kuulla sanaparia "yo-koetta ajatellen" enää kertaakaan.

Minua ei huvita täyttää englannin aukkotehtäviä.
Minua ei huvita tehdä pöljiä kuvistöitä (opettajalle muuten tiedoksi: animetyylinkin hallitseminen vaatii kykyjä, eikä se välttämättä ole yhtään vähemmän omaperäinen tapa piirtää kuin vaikkapa länsimaisten sarjakuvien imitointi tai suoraan valokuvista jäljentäminen).
Minua ei huvita "todistaa kypsyyttäni" kirjoittelemalla esseitä epämääräisille auktoriteeteille.
Minua ei huvita kuunnella uhkauksia tuntiaktiivisuuden tärkeydestä, luvattomien poissaolojen rankaisemisesta tai läksyjenteon voimasta.
Minua ei huvita, ei huvita, ei huvita!

Tietenkään ei pitäisi kiukutella. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, hoitaa homma kunnialla kotiin, tyhjentää kaikki päähän väkipakolla ängetty vasta ylioppilaskokeiden jälkeen ja suunnata sitten kohti uusia näkymiä.
Mutta kesäloman jälkeen kouluun paluu avasi silmät koko homman älyttömyydelle, kuten harmillisen monena edellisenäkin vuonna. Tunteeseen turtuu ainakin hiukan, kuten aina, ja pian ei enää tee mieli itkeä epätoivosta hampaita harjatessaan kuin joka toinen ilta.

Olisipa jo kevät.