Projekti

Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Kun ilon jakaa useille blogilukijoille, se oletettavasti kasvaa potensseissa. Siispä...

...kukas se siinä poseeraakaan Helsingin Kaupunginteatterin Wickedin tähtien kanssa? Kukahan, hmm?

Hiukan taustaa.
Minä ja ystäväni Tiia (kuvassa toisena vasemmalta - laitimmainen oikealta taas on ystävämme Mimmi) saimme pian Wickedin ensi-illan jälkeen neronleimauksen.
Neronleimauksen, jonka mukaan erään internetissä erinomaisuuttaan riehuvan ihmisen idea oli todella loistava ja ehdottomasti toteuttamiskelpoinen.
Idea kuului seuraavasti: "Wickedin näyttelijöille voisi viedä näköisnuket!"

Kävimme Tiian kanssa toimeen.
Kun kaksi itsepäistä ihmistä sanoo toteuttavansa idean, se toteutetaan vaikka silmä puhkeaisi... Askartelu kesti liki puoli vuotta ja oli, ainakin minun kannaltani, sangen opettavainen käsityön jalolla alalla. Virheistään oppii - niinpä minäkin tiedän nyt olla sähläämättä pieniä takinhihoja ommeltaessa (hihan irtoaminen oli täydellisen hermoromahduksen paikka), roiskimatta verta kankaalle, polttamasta mihinkään reikiä silitysraudalla tai säilömättä neuloja kiinnittämällä ne omiin housunlahkeisiini.
Älkää käsittäkö väärin, homma oli suurimmaksi osaksi hauskaa!
Suurimmaksi osaksi.

Projekti sai pisteen viime lauantaina.

En aio väittää, etteikö olisi ollut hermostuttavaa tavata ihailemiaan näyttelijöitä.
Itse asiassa, ollakseni täydellisen rehellinen, muistan tunteneeni suurempaa kauhua vain kaksi kertaa aikaisemmin: kun olin menossa harjoittelijaksi Helsingin Sanomiin ja kun minulta piti vetää neljä hammasta irti. Tapaisimme näyttelijät esityksen jälkeen. Siispä toinen näytös tuntui mielestäni enemmän hammaslääkärin odotushuoneelta kuin teatterielämykseltä...
Mutta kun sitten oikeasti näimme Tuukka Leppäsen, Anna-Maija Tuokon ja Maria Ylipään tulevan luoksemme, hermostus karisi iloisesti pois. Hetkonen - mikä tässä piti olla vaikeaa? Tämähän on kuin puhuisi normaaleille ihmisille!

Nuket otettiin hyvin vastaan.
Edellinen lause oli vähättelyä.
Pakkohan teidänkin on myöntää, että ne olivat täydellisesti onnistuneita!

Uomo universalet

Opetushallituksen älypäät ovat tämänpäiväisen Hesarin mukaan keksineet mitata peruskoululaisten kykyjä taito- ja taideaineissa.

Lehden mukaan tutkimus tuotti esimerkiksi seuraavanlaisia helmiä:
"Sarjakuvan teko osoittautui vaikeaksi käytännössä."
"Musiikin käsitteiden ymmärtäminen tuotti vaikeuksia."
"Järin hyödyllisinäkään taito- ja taideaineita ei pidetä."

Voi hyvä ihme.

Totta. Mooses. Sarjakuvan. Tekeminen. On. Vaikeaa.
Itse olen tehnyt sarjakuvia kymmenkesäisestä asti ja nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, ne alkavat olla mielestäni kelvollisella tasolla. Eivät lähelläkään täydellistä, mutta kelvollisia. Kahdeksan vuoden piirtelyn jälkeen.
Opetushallituksen valoaivot ilmeisesti kuitenkin katsovat, että sarjakuvan teko, jota ei peruskoulun tavallisilla kuvistunneilla käsitellä ollenkaan, on jokin kengännauhojen sitomisen ja munan keittämisen kaltainen perustaito. Se tulisi hallita koetilanteessa jaa mieluiten siinä tulisi onnistua alta puolen tunnin.
Itselläni voi mennä päivä pelkkään luonnosteluun.

Tai musiikin käsitteet.
En tiedä, mitä instrumentteja opetushallituksessa soitetaan. Voin silti sanoa, että ihmisen, joka ei osaa soittaa mitään, on, etten sanoisi, äärimmäisen vaikeaa ymmärtää nuottien ja muiden vänkyröiden tarkoitusta edes tuplatunnin intensiiviopetuksen jälkeen. Vähän kuin yrittäisi opettaa aakkosia ihmiselle, joka ei vielä osaa puhua. Siinä voi kestää hetki.
Tähän voisin lisätä, että esimerkiksi kitaransoiton opiskelu vielä lukionkin (!!!) musiikintunneilla on yhtä tyhjän kanssa. Yksikään ihminen ei opi soittamaan kitaraa vain koulun musiikintunneilla. Ei yksikään. Parikymmentä minuuttia viikossa ei todellakaan riitä. Harvalla lukiolaisella, joka ei ole muuten musikaalinen, on pienintäkään motivaatiota sointujen oppimiseen. Ja miksi pitäisikään olla?

Ja mitä hyötyyn tulee... Näyttäkää minulle, mitä hyötyä on vastavärien tuntemuksesta tai linnunpöntön rakentamisesta työmarkkinoilla, niin minä soitan teille "Ostakaa makkaraa" nokkahuilulla.
Ne, joiden veri vetää taito- tai taidealalle, oppivat sekoittelemaan maaleja ja päättelemään sukkia tuosta vain ja usein aivan ilman koulun apua. Muista se tuntuu totta kai hyödyttömältä - kaikenlainen askartelu voi olla kivaa, mutta suoranaista hyötyä guiron soitosta on, aivan oikein, sangen harvalle.
Joskus jopa taideaineista kiinnostuneet kokevat koulutunnit hyödyttömiksi. Kun on itse sisäistänyt viisivuotiaana, että sinisestä ja keltaisesta tulee vihreää, ei enää viisitoistavuotiaana jaksaisi kuunnella samaa laulua.

Minua ärsyttää, kuinka opetushallitus tuntuu ajattelevan, että peruskoululla on kaikki edellytykset leipoa jokaisesta kakarasta kaikkitietävä renessanssi-ihminen.
Kun ei ole. Yhtäkään taito- tai taideainetta ei opi hallitsemaan, jos ei jatka harjoittelua vapaa-ajalla. Koulussa voi saada muutamia hyödyllisiä vinkkejä, mutta soittamaan, piirtämään, neulomaan ja sahaamaan opitaan oikeasti aivan muualla. Oma into ja oman ajan käyttö asian eteen on ehdottomasti tärkeintä!
En ymmärrä, miksi kaikkien ylipäätään tulisi hallita kaikkea. Ei tarvitse! Yksikään aikuinen ei harrasta sekä käsitöitä, veistoa, maalaamista että laulamista, ja vielä kaikkia kympin arvoisesti. Silti tämä tavoite asetetaan kaksitoistavuotiaille. Miksi? Suorittamisen pakko vie viimeisenkin ilon tekemisestä!

Taito- ja taideaineita ei tule poistaa kouluista, mutta niiden arvostelua, arvostusta ja roolia voisi vähän miettiä.

Ateena, top kymppi

Kymmenen asiaa Ateenasta satunnaisessa järjestyksessä.
Kuvista kiitos isälleni.

#1: Antiikki.
Tässä sitä seisoskellaan kivellä, olla aikanaan törrötti Sokrates/Platon/apostoli Paavali/mikä nyt milloinkin. Hämmentävän historiallista, etten sanoisi - olkoonkin, että kuuluisat jalanjäljet ovat ehkä jo hioutuneet marmorista sitä kuluttaneiden miljoonien turistijalkojen pohjiin...

#2 Ruoka.
Ei näin hyvää olekaan. Tätä lapioisi naamaan vaikka loppuvuoden. Päihittää kasvihuonetomaatit ja eineshyllyn arkipäivämätön seitsemän-nolla.

#3 Maisemat.
Kun katsot Suomessa ympärillesi, näet aina viiden metrin päässä kasvavaan kuusimetsään saakka.
Kun katsot Ateenassa ympärillesi, etenkin jos jaksat kiivetä kukkulalle (sivumennen sanoen: viikon kävelysaldo miltei 120000 askelta), näet Välimerelle asti.

#4 Kevät - tai siis Vuodenaika.
Ateenan helmikuista vuodenaikaa on vaikea määritellä suomalaisin termein, sillä se ei vastaa mitään meidän vuodenajoistamme. Kevät? Eäh, liikaa täysikokoisia lehtiä puissa. Talvi? Eäh, liikaa lehtiä puissa ylipäätään.
Oli tekninen termi mikä oli, raappahousujen hetkellinen hylkääminen oli kyllä viehättävää vaihtelua.

#5 Yleislakko.
Voinpa sanoa nähneeni! Mielenosoituksella oli mittaa kuin viimeisellä koulupäivällä ennen kesälomaa, ja jopa kyynelkaasua leijaili ilmassa...

#6 Taide.
Kyllä tässä heikommat kalpenevat. Mitä tästä voisi edes sanoa käyttämättä puhkikulutettuja ylisanoja?

#7 Kaupunkikuva.
Ei tietenkään nättiä kaikin paikoin, mutta esimerkiksi New Yorkin ruutupaperin ja viivoittimen kanssa askarreltuun asemakaavaan verrattuna varsin vaihtelevaa ja keskivertoon suomalaiseen kylänraittiin verrattuna mahdottoman mielenkiintoista!

#8 Hotelli.
Olimme isäni kanssa suurimman osan ajasta ainoita asiakkaita. Ainakin oli rauhallista... Huonosta laadusta väen vähyys ei ainakaan johtunut. Sekä aamiaisessa, parvekkeessa että televisiossa löytyi!
Olkoonkin, että matkaoppaan mukaan naapurihotellissa olisi ollut marmoriset kylpyammeet.

#9 Turistien vähyys.
Turisti moralisoi tässä turistia... Mutta kaikkien matkaoppaiden varoitettua siitä, kuinka jokainen antiikin nähtävyys tursuu seuramatkailijaa eikä armoa anneta, oli ilahduttavaa huomata ihmisten vähäisyys.
Ehkä ei-turistisesongilla on haittapuolensa - monet museot olivat auki vain kolmeen asti, kymmenen astetta ei ehkä riitä helteeksi kaikille -, mutta ainakin Akropoliilla pääsi kääntymään ympäri.

#10 RENT. Ei kuvaa saatavilla.
Pääsin näkemään kreikkalaisen version musikaali RENTistä (eräs suuria suosikkejani).
Teatterin löytäminen ei vaatinut kuin yhden nettikeskustelun, hiukan googlaamista, kolme puhelinsoittoa, käynnin turisti-infossa, kaksi käyntiä hotellin respassa ja lipputoimistoon vahingossa törmäämisen.
Ikäväkseni sain sittemmin huomata, että kreikkalaiset olivat katsoneet paremmaksi laittaa musikaalin käsikirjoituksen uuteen uskoon poistamalla ja lisäämällä kohtauksia näennäisen satunnaisessa järjestyksessä. Mutta laulu raikasi komeasti... Voipa sanoa käyneensä!

Tasavallan sankarit

Pahoittelut kaikille Ateenaa odottaville - tämä päivä menikin tässä.
Teen, nähkääs, sarjakuvaa. Tarkemmin muotoiltuna Victor Hugon Kurjat-teokseen perustuvaa sarjakuvaa, joka maustaa klassikon tapahtumia pienellä määrällä supervoimia ja lasersäteitä.
Vaikka olenkin kuluttanut sarjakuvakurssin penkkiä vuositolkulla, on Tasavallan sankari, tällä hetkellä 18- ja valmistuessaan 29-sivuinen kertomus, jo nyt pisin sarjakuva, jonka olen koskaan piirtänyt. Ja koska olen - epätoivoisesti, ehkä? - päättänyt saada sen valmiiksi ennen tämän kevään viimeistä sarjakuvatuntia, hengittää se niskaani koko ajan.

Tässä kuitenkin odotusta helpottamaan muutamia ateenalaisia matoja:

Veikeä opo

Koulussamme on pakko mennä keskustelemaan opon kanssa nyt, kun lukion loppu ei ole enää vuodenkaan päässä.
Tänään kello kymmeneltä oli minun vuoroni.
Opo saapui paikalle viittätoista yli ilman anteeksipyyntöä.

"No mitäs sinä olet ajatellut."
"Ööp-"
"Niin että oletko sinä ruotsin kirjoittamista ajatellut."

Alkukohteliaisuuksien jälkeen päästiin asiaan. Opo tulosti minulle paperin, johon hän avuliaasti ympyröi kaikki kurssit, jotka minun tulisi vielä suorittaa.

"Ajattelin tehdä kuvisdiplomin ensi vuonna. Pitää siis varmaan ottaa lisää kuvista."
"Mitenkäs se nyt olikaan."
"Minä olen kuullut, että suoritukseen vaaditaan neljä kurssia kuvista. Eikö niin?"
"Kaksi taitaa kyllä olla ehdoton minimi, miten se olikaan, minä en nyt muista."
"Minä voisin kyllä puhua tästä kuvisopettajalle-"
"Katsotaanpa. Minä luulen kyllä, että se on kaksi, mutta varmistetaan. Missä se esittely nyt oli. Ainakin kotitalouteen vaaditaan kaksi, ja käsityöhön. Käsityötähän voi suorittaa kansanopiston puolella."

Opo avasi Powerpoint-esityksen, joka oli tarkoitettu ysiluokkalaisten houkuttelemiseksi koulumme auvoon. Jokaista dianvaihtoa säesti äänitehoste.
 Zoink. Zoink. Zoink. Zoink. Zoink. Zoink.

"No tässä on kuvaamataidon diplomista, mutta montako siihen nyt vaaditaan. Missä se lukee."
"Tuossa sanotaan, että siihen vaaditaan neljä kurssia."
"Niin se olikin. Hyvä."

"Ja tästä kirjoittamisesta. Mitä sinä ajattelit kirjoittaa syksyllä."
"Englannin varmaan, ja äidinkielen."
"Monethan ottavat tätä englantia ja matikkaa. Kolme kurssia kumpaakin siihen jaksoon ennen kirjoituksia, niin tulee kerrattua samalla."
"Entä äidinkieli?"

Todistuksessani on äidinkielen kohdalla kolme yhdeksikköä ja yksi kymppi.

"Otetaanhan sitäkin syksyllä, mutta monet käyvät sen sitten keväällä uusimassa. Kun he eivät saaneetkaan omasta mielestään sitä arvosanaa jonka ansaitsivat. Kun siinä äidinkielessä täytyy kuitenkin kehittyä ihmisenä. Matikkaa kun ottaa kolme kurssia niin se on sellainen matematiikkakylpy. Mutta äidinkielessä historianesseet ja ne viimeiset kaksi jaksoa muutenkin ovat kamalan kehittäviä. Mutta voithan sinä sen ottaa, voihan sen käydä sitten keväällä uusimassa."
"Kai se matikkakin sitten kelpaa. Mutta pitääkö kaikki nuo kolme viimestä enkunkurssia käydä, jos aikoo kirjoittaa?"
"Kyllä, englannin monet kirjoittavat syksyllä."

Opo luo vielä yhden silmäyksen todistukseeni.

"Sinulla on tuo elokuvakurssi tulossa keväällä."
"No joo, otin sen sellaisena kevennyksenä tuohon vuoden loppuun."
"Kyllä se on niin, että sinun kaltaisellesi kuvalliselle ihmiselle se ei ole mikään kevennys. Kyllä se on melkein pakollinen sinun kaltaisellesi visuaaliselle ihmiselle."

Opo pisti paperin, johon hän oli merkinnyt kaikki kurssit, joita minun tulisi vielä käydä, omaan laatikkoonsa.
Lähdin.

Läpihuutojuttu

Palasin juuri lomalta Ateenasta. Lisää aiheesta, siis ihan kunnollinen blogipostaus kerrankin, tulossa pikapuoliin!