Visio

Kuvataidekoulu, jota käyn, on juuri saanut lahjoituksena animaation tekemiseen soveltuvia laitteita.
Luonnollisesti, tämä tarkoittaa sitä, että ryhmät, sarjakuvaryhmä mukaanlukien, saavat mahdollisuuden tutustua animoinnin jaloon taitoon tulevan lukukauden aikana.

Lukio, jota käyn, tekee joka vuosi produktion, jota nimitetään musikaaliksi ja joka muistuttaa kovaäänistä autotallibändien katselmusta. Koulu ylpeilee sillä, että produktion merkeissä tehdään yhteistyötä kaupungin taidelaitosten, niin tanssiopiston kuin kuvataidekoulunkin, kanssa.
Luonnollisesti, tämä tarkoittaa sitä, että kuvataidekoulu sai toissavuonna lahjoittaa, ilmeisesti olemassaolevien töiden kokoelmastaan, produktiolle julisteen.

Tämänvuotisessa produktiossa yhteistyötä on kuitenkin päätetty tiivistää.

"Kuule", sanoi lukioni kuvisopettaja minulle viime tunnilla. "Meillä oli juuri produktiopalaveri, ja kuvataidekoulun rehtori sanoi siellä, että sarjakuvaryhmä tekee animaatiota tänä vuonna."
"Niinhän me tehdään."
"Sen uuden produktion nimeksi tulee Maailmanpyörä. Ja siinä sitten musiikinopettajalle ja draamaopettajalle tuli heti visio... Jos siihen alkuun saisi heijastettua animoidun maailmanpyörän."

Varoitusvalot syttyivät aivoissani.

"Että... Tämä on ihan vaan kysymys, mutta mitä te siellä sarjisryhmässä ajattelisitte sellaisesta?"
On tilanteita, joissa yksikin väärin valittu sana johtuu siihen, että koko sarjakuvaryhmämme saa ährätä puoli vuotta täysin sarjakuvaan liittymättömän, yleiselle tasollemme aivan liian vaikean, tappotylsän projektin kanssa. Tämä oli yksi niistä tilanteista.
Yritin valita vastaukseni taiten.

"Ei tule onnistumaan."
"...Eikö."
"Ei. Tajuatko sinä, miten vaikeaa on animoida maailmanpyörä?"
"..."
"Minä olen kokeillut animaatiota, ja tikku-ukkoanimaatiokin on hankalaa. Joten maailmanpyörä..."
"Mmm."
"Sanon suoraan. Me voidaan tehdä maailmanpyöräanimaatio, jos meidät käsketään se tekemään, mutta kukaan ei nauti siitä. Meillä on ryhmässä kuudesluokkalaisiakin, se on meille liian vaikeaa. Eikä sillä ole mitään tekemistä sarjakuvan kanssa. Jos me tehdään animaatiota, me halutaan tehdä slapstickiä, huumoria, toimintaa... Mutta ei tausta-animaatiota.
Meillä on hyvä henki, enkä halua, että se pilataan."

Ihmetyttää.
Ihmetyttää kovasti.
Mikä sanassa "yhteistyö" kääntyy sanoiksi "pannaan ryhmä täysin kokemattomia, toista alaa harrastavia kakaroita animoimaan monimutkaisen teknisen struktuurin pyörimistä"?
Tiedän, että tällaisesta on turha hermostua, mutta hermostuttaa silti. Minusta nimittäin tuntuu, että monilla ihmisillä on kovin vajavainen käsitys taiteen tekemisestä. Hän osaa maalata, siispä hän osaa myös piirtää? Ei. Ryhmä teinejä opettelee sarjakuvan tekoa, he osaavat siis tehdä Broadway-tyylisiä projektioita lukion musikaaliin? Ei. Ei. Ei. Näen sieluni silmin, kuinka draama- ja musiikinopettajat kuvittelivat itsensä, ohikiitävän hetken ajaksi, suuren musikaaliteatterin ohjaajanpallille ja päättelevät, ettei se animaation tekeminen nyt niin vaivalloista niille lapsille voi olla. West Endin miljoonien puntien budjetilla toteutettu Love Never Dies alkoi maailmanpyöräanimaatiolla, meille kanssa! Pyynnön täydellinen ylimielisyys raivostuttaa minua.
Harmi, ettei kukaan palaveriin osallistuneista aikuisista opettajista jaksanut ajatella tätä loppuun asti ja ymmärtää, että oikea ratkaisu olisi ottaa kamera kauniiseen käteen ja painua Linnanmäen syyskarkeloihin filmaamaan. Sekin ihmetyttää, että yhteyttä otettiin asian tiimoilta minuun - en tiennyt, että ryhmänvanhimman pesti on näin vastuullinen.

Hyvät sarjisryhmäläiset. Jos meidät laitetaan animoimaan se huvipuistorakkine, olen pahoillani.
Yritin parhaani.

Ihana blogi!

Kiitos Ellille blogipalkinnosta!
Sääntöjen mukaan minun tulee kertoa seitsemän faktaa itsestäni ja passata palkinto eteenpäin määrättömälle määrälle kanssabloggareita, mutta taidan tällä kertaa lätkäistä lätyskän (ja seitsemän faktan haasteen) vain Todella vaihessa -blogin Retalle.

Omat faktani...

1. Jaan syntymäpäiväni (22.4., odotan silloin onnittelujanne ja kukkalähetyksiänne...) Vladimir Leninin kanssa.
2. Vaikka esiinnynkin mielelläni kirjallisesti sivistyneenä, minun on myönnettävä, että chick lit - Himoshoppaaja, Bridget Jones ja kaverit - on suosikkini kirjallisuuden lajeista.
3. Olen käynyt neljäkymmentä kertaa katsomassa musikaaleja (tosin eri teoksia on tullut nähtyä vain 23, sillä esimerkiksi Les Misérablesin olen nähnyt seitsemän kertaa) - ja huomenna luvut ovat, Jesus Christ Superstarin myötä, 41 ja 24.
4. Olen äärettömän laiska katsomaan elokuvia. DVD:t makaavat hyllyssäni usein kuukausitolkulla ennen kuin saan katsottua ne.
5. Olen hyvin kömpelö.
6. Pandan täytelaku on parasta karkkia.
7. Lontoo on lempikaupunkini.

Taistelu blogilaiskuuden mörköä vastaan jatkukoon!
Siispä seuraavalla kerralla: Lontoo 2011
Sitä seuraavalla kerralla: seitsemän faktaa siitä, mitä suomalaisissa ylioppilaskirjoituksissa on raskaimmin pielessä...

Väsy

Koulu alkoi neljä päivää sitten, ja olo on - taas kerran - viimeistä piirtoa myöten jyrän alle jäänyt.

Ei pitäisi hyytyä kalkkiviivoilla, sillä abivuotta viedään, mutta silti ottaa päähän.
Ottaa päähän se jatkuva komentelu, jota on jatkunut nyt yksitoista vuotta.
En jaksaisi enää, että joku kertoo minulle, kuinka ja millaisten tehtävien parissa minun tulisi viettää vapaa-aikaani. En jaksaisi enää, että joku toinen määrää minulle, millaista kirjaa minun tulisi pitää yöpöydälläni ("Voiko kirjaesitelmän pitää englanninkielisestä kirjasta?" "Ei, kyllä sen on oltava suomenkielinen." "Suomennokseen on yli puolen vuoden varausjonot kaikissa alueen kirjastoissa." "Silti."). En jaksaisi hyppiä kenenkään tai keidenkään järjettömien oikkujen mukaan (tämän vuoden uudistus lukiossani oli pistää lukujärjestykset uusiksi niin, että kaikilla on pakosta hyppytunteja, jollei ota joka päivälle ohjelmaa kahdeksasta neljään. Syy: "jotkut eivät heränneet aamutunneille" edellisen järjestyksen aikana). En jaksaisi kuulla sanaparia "yo-koetta ajatellen" enää kertaakaan.

Minua ei huvita täyttää englannin aukkotehtäviä.
Minua ei huvita tehdä pöljiä kuvistöitä (opettajalle muuten tiedoksi: animetyylinkin hallitseminen vaatii kykyjä, eikä se välttämättä ole yhtään vähemmän omaperäinen tapa piirtää kuin vaikkapa länsimaisten sarjakuvien imitointi tai suoraan valokuvista jäljentäminen).
Minua ei huvita "todistaa kypsyyttäni" kirjoittelemalla esseitä epämääräisille auktoriteeteille.
Minua ei huvita kuunnella uhkauksia tuntiaktiivisuuden tärkeydestä, luvattomien poissaolojen rankaisemisesta tai läksyjenteon voimasta.
Minua ei huvita, ei huvita, ei huvita!

Tietenkään ei pitäisi kiukutella. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, hoitaa homma kunnialla kotiin, tyhjentää kaikki päähän väkipakolla ängetty vasta ylioppilaskokeiden jälkeen ja suunnata sitten kohti uusia näkymiä.
Mutta kesäloman jälkeen kouluun paluu avasi silmät koko homman älyttömyydelle, kuten harmillisen monena edellisenäkin vuonna. Tunteeseen turtuu ainakin hiukan, kuten aina, ja pian ei enää tee mieli itkeä epätoivosta hampaita harjatessaan kuin joka toinen ilta.

Olisipa jo kevät.

Kesäpaniikki

Kesät ovat kaameaa aikaa.

Alkukesästä pursuan aina suuria suunnitelmia. Aion saattaa satakunta projektia valmiiksi tai edes puoleenväliin, tohlata kaverien kanssa ja teiskata sekä rannalla että kaupungissa, vähintään.

Silti kesän pari ekaa viikkoa häviävät minulta aina siihen, että nukun puoli kahteentoista, liikun asunnossa zombin tahdissa ja ryhdissä ja mietin, että onhan tässä aikaa. Piirrän, kirjoitan ja järjestän kirjahyllyni huomenissa, tänään pelaan Minecraftia auringon laskuun.
Huomenna kädestäni kuitenkin tapaa ennemmin Himoshoppaajan salaiset unelmat kuin 6B-lyijykynän, ja jos käteni ovat tietokoneen näppäimistöllä, muotoilevat ne korkeintaan vuosituhannen blogikommenttia, eivät omaa merkintää, saati vaikkapa uuden sarjakuvan juonta. Ollaksemme realistisia, kaikista useimmin ne kyllä liikuttavat pientä pikseliukkoa Minecraftin ihmemaassa.
Onhan sitä vielä aikaa!

Ja sitten, yhtäkkiä, on kesäloman viimeinen viikko. Pöytä lainehtii luonnosasteelle jääneitä suuria ideoita, blogin arkisto muutamaan sanaan juuttuneita aloituksia, mikään ei toimi. Koulu painaa päälle. Mikään ei huvita.
Lohdullista on sentään, että kun näin abivuonna pitäisi keskittyä opintoihin, niin varmaa on, että mikään ei muutaman viikon kuluttua tunnu hauskemmalta kuin omat, suuret projektit, joilla ei ole mitään tekemistä koulun kanssa...

Loman loppukevennyksenä lähden huomenna ystäväni Saran ja hänen äitinsä kanssa Euroopan musikaalipääkaupunkiin, Lontooseen.
Ehkä se saa luovuuden taas virtaamaan - tai ainakin se tyhjentää lompakon. Yksin Berliinistä löysin yhdeksän uutta musikaalilevyä, Lontoosta joutunen ostamaan uuden matkalaukun kokoelmani uusille tulokkaille.