Siirin blogi

Hiatus

2011-12-04T12:23:00.001+02:00

Lienee vain reilua sanoa suoraan, että jos joku vielä eksyy tänne säännöllisesti päivitysten toivossa, kannattaa harventaa tarkastusväliä kolmeen kuukauteen...
Voi hyvin olla, että palaan tämän blogin pariin myöhemmin, paremmalla ajalla - mutta nyt miljoona projektia lähestyvistä ylioppilaskokeista kuvataidekoulun päättötyöhön vaativat huomiotani ikävän painokkaalla tavalla...

Myöhempiin näkemisiin!

Visio

2011-08-31T13:50:00.008+03:00

Kuvataidekoulu, jota käyn, on juuri saanut lahjoituksena animaation tekemiseen soveltuvia laitteita.
Luonnollisesti, tämä tarkoittaa sitä, että ryhmät, sarjakuvaryhmä mukaanlukien, saavat mahdollisuuden tutustua animoinnin jaloon taitoon tulevan lukukauden aikana.

Lukio, jota käyn, tekee joka vuosi produktion, jota nimitetään musikaaliksi ja joka muistuttaa kovaäänistä autotallibändien katselmusta. Koulu ylpeilee sillä, että produktion merkeissä tehdään yhteistyötä kaupungin taidelaitosten, niin tanssiopiston kuin kuvataidekoulunkin, kanssa.
Luonnollisesti, tämä tarkoittaa sitä, että kuvataidekoulu sai toissavuonna lahjoittaa, ilmeisesti olemassaolevien töiden kokoelmastaan, produktiolle julisteen.

Tämänvuotisessa produktiossa yhteistyötä on kuitenkin päätetty tiivistää.

"Kuule", sanoi lukioni kuvisopettaja minulle viime tunnilla. "Meillä oli juuri produktiopalaveri, ja kuvataidekoulun rehtori sanoi siellä, että sarjakuvaryhmä tekee animaatiota tänä vuonna."
"Niinhän me tehdään."
"Sen uuden produktion nimeksi tulee Maailmanpyörä. Ja siinä sitten musiikinopettajalle ja draamaopettajalle tuli heti visio... Jos siihen alkuun saisi heijastettua animoidun maailmanpyörän."

Varoitusvalot syttyivät aivoissani.

"Että... Tämä on ihan vaan kysymys, mutta mitä te siellä sarjisryhmässä ajattelisitte sellaisesta?"
On tilanteita, joissa yksikin väärin valittu sana johtuu siihen, että koko sarjakuvaryhmämme saa ährätä puoli vuotta täysin sarjakuvaan liittymättömän, yleiselle tasollemme aivan liian vaikean, tappotylsän projektin kanssa. Tämä oli yksi niistä tilanteista.
Yritin valita vastaukseni taiten.

"Ei tule onnistumaan."
"...Eikö."
"Ei. Tajuatko sinä, miten vaikeaa on animoida maailmanpyörä?"
"..."
"Minä olen kokeillut animaatiota, ja tikku-ukkoanimaatiokin on hankalaa. Joten maailmanpyörä..."
"Mmm."
"Sanon suoraan. Me voidaan tehdä maailmanpyöräanimaatio, jos meidät käsketään se tekemään, mutta kukaan ei nauti siitä. Meillä on ryhmässä kuudesluokkalaisiakin, se on meille liian vaikeaa. Eikä sillä ole mitään tekemistä sarjakuvan kanssa. Jos me tehdään animaatiota, me halutaan tehdä slapstickiä, huumoria, toimintaa... Mutta ei tausta-animaatiota.
Meillä on hyvä henki, enkä halua, että se pilataan."

Ihmetyttää.
Ihmetyttää kovasti.
Mikä sanassa "yhteistyö" kääntyy sanoiksi "pannaan ryhmä täysin kokemattomia, toista alaa harrastavia kakaroita animoimaan monimutkaisen teknisen struktuurin pyörimistä"?
Tiedän, että tällaisesta on turha hermostua, mutta hermostuttaa silti. Minusta nimittäin tuntuu, että monilla ihmisillä on kovin vajavainen käsitys taiteen tekemisestä. Hän osaa maalata, siispä hän osaa myös piirtää? Ei. Ryhmä teinejä opettelee sarjakuvan tekoa, he osaavat siis tehdä Broadway-tyylisiä projektioita lukion musikaaliin? Ei. Ei. Ei. Näen sieluni silmin, kuinka draama- ja musiikinopettajat kuvittelivat itsensä, ohikiitävän hetken ajaksi, suuren musikaaliteatterin ohjaajanpallille ja päättelevät, ettei se animaation tekeminen nyt niin vaivalloista niille lapsille voi olla. West Endin miljoonien puntien budjetilla toteutettu Love Never Dies alkoi maailmanpyöräanimaatiolla, meille kanssa! Pyynnön täydellinen ylimielisyys raivostuttaa minua.
Harmi, ettei kukaan palaveriin osallistuneista aikuisista opettajista jaksanut ajatella tätä loppuun asti ja ymmärtää, että oikea ratkaisu olisi ottaa kamera kauniiseen käteen ja painua Linnanmäen syyskarkeloihin filmaamaan. Sekin ihmetyttää, että yhteyttä otettiin asian tiimoilta minuun - en tiennyt, että ryhmänvanhimman pesti on näin vastuullinen.

Hyvät sarjisryhmäläiset. Jos meidät laitetaan animoimaan se huvipuistorakkine, olen pahoillani.
Yritin parhaani.

Ihana blogi!

2011-08-26T11:08:00.005+03:00

Kiitos Ellille blogipalkinnosta!
Sääntöjen mukaan minun tulee kertoa seitsemän faktaa itsestäni ja passata palkinto eteenpäin määrättömälle määrälle kanssabloggareita, mutta taidan tällä kertaa lätkäistä lätyskän (ja seitsemän faktan haasteen) vain Todella vaihessa -blogin Retalle.

Omat faktani...

1. Jaan syntymäpäiväni (22.4., odotan silloin onnittelujanne ja kukkalähetyksiänne...) Vladimir Leninin kanssa.
2. Vaikka esiinnynkin mielelläni kirjallisesti sivistyneenä, minun on myönnettävä, että chick lit - Himoshoppaaja, Bridget Jones ja kaverit - on suosikkini kirjallisuuden lajeista.
3. Olen käynyt neljäkymmentä kertaa katsomassa musikaaleja (tosin eri teoksia on tullut nähtyä vain 23, sillä esimerkiksi Les Misérablesin olen nähnyt seitsemän kertaa) - ja huomenna luvut ovat, Jesus Christ Superstarin myötä, 41 ja 24.
4. Olen äärettömän laiska katsomaan elokuvia. DVD:t makaavat hyllyssäni usein kuukausitolkulla ennen kuin saan katsottua ne.
5. Olen hyvin kömpelö.
6. Pandan täytelaku on parasta karkkia.
7. Lontoo on lempikaupunkini.

Taistelu blogilaiskuuden mörköä vastaan jatkukoon!
Siispä seuraavalla kerralla: Lontoo 2011
Sitä seuraavalla kerralla: seitsemän faktaa siitä, mitä suomalaisissa ylioppilaskirjoituksissa on raskaimmin pielessä...

Väsy

2011-08-12T22:11:00.002+03:00

Koulu alkoi neljä päivää sitten, ja olo on - taas kerran - viimeistä piirtoa myöten jyrän alle jäänyt.

Ei pitäisi hyytyä kalkkiviivoilla, sillä abivuotta viedään, mutta silti ottaa päähän.
Ottaa päähän se jatkuva komentelu, jota on jatkunut nyt yksitoista vuotta.
En jaksaisi enää, että joku kertoo minulle, kuinka ja millaisten tehtävien parissa minun tulisi viettää vapaa-aikaani. En jaksaisi enää, että joku toinen määrää minulle, millaista kirjaa minun tulisi pitää yöpöydälläni ("Voiko kirjaesitelmän pitää englanninkielisestä kirjasta?" "Ei, kyllä sen on oltava suomenkielinen." "Suomennokseen on yli puolen vuoden varausjonot kaikissa alueen kirjastoissa." "Silti."). En jaksaisi hyppiä kenenkään tai keidenkään järjettömien oikkujen mukaan (tämän vuoden uudistus lukiossani oli pistää lukujärjestykset uusiksi niin, että kaikilla on pakosta hyppytunteja, jollei ota joka päivälle ohjelmaa kahdeksasta neljään. Syy: "jotkut eivät heränneet aamutunneille" edellisen järjestyksen aikana). En jaksaisi kuulla sanaparia "yo-koetta ajatellen" enää kertaakaan.

Minua ei huvita täyttää englannin aukkotehtäviä.
Minua ei huvita tehdä pöljiä kuvistöitä (opettajalle muuten tiedoksi: animetyylinkin hallitseminen vaatii kykyjä, eikä se välttämättä ole yhtään vähemmän omaperäinen tapa piirtää kuin vaikkapa länsimaisten sarjakuvien imitointi tai suoraan valokuvista jäljentäminen).
Minua ei huvita "todistaa kypsyyttäni" kirjoittelemalla esseitä epämääräisille auktoriteeteille.
Minua ei huvita kuunnella uhkauksia tuntiaktiivisuuden tärkeydestä, luvattomien poissaolojen rankaisemisesta tai läksyjenteon voimasta.
Minua ei huvita, ei huvita, ei huvita!

Tietenkään ei pitäisi kiukutella. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, hoitaa homma kunnialla kotiin, tyhjentää kaikki päähän väkipakolla ängetty vasta ylioppilaskokeiden jälkeen ja suunnata sitten kohti uusia näkymiä.
Mutta kesäloman jälkeen kouluun paluu avasi silmät koko homman älyttömyydelle, kuten harmillisen monena edellisenäkin vuonna. Tunteeseen turtuu ainakin hiukan, kuten aina, ja pian ei enää tee mieli itkeä epätoivosta hampaita harjatessaan kuin joka toinen ilta.

Olisipa jo kevät.

Kesäpaniikki

2011-08-03T15:35:00.001+03:00

Kesät ovat kaameaa aikaa.

Alkukesästä pursuan aina suuria suunnitelmia. Aion saattaa satakunta projektia valmiiksi tai edes puoleenväliin, tohlata kaverien kanssa ja teiskata sekä rannalla että kaupungissa, vähintään.

Silti kesän pari ekaa viikkoa häviävät minulta aina siihen, että nukun puoli kahteentoista, liikun asunnossa zombin tahdissa ja ryhdissä ja mietin, että onhan tässä aikaa. Piirrän, kirjoitan ja järjestän kirjahyllyni huomenissa, tänään pelaan Minecraftia auringon laskuun.
Huomenna kädestäni kuitenkin tapaa ennemmin Himoshoppaajan salaiset unelmat kuin 6B-lyijykynän, ja jos käteni ovat tietokoneen näppäimistöllä, muotoilevat ne korkeintaan vuosituhannen blogikommenttia, eivät omaa merkintää, saati vaikkapa uuden sarjakuvan juonta. Ollaksemme realistisia, kaikista useimmin ne kyllä liikuttavat pientä pikseliukkoa Minecraftin ihmemaassa.
Onhan sitä vielä aikaa!

Ja sitten, yhtäkkiä, on kesäloman viimeinen viikko. Pöytä lainehtii luonnosasteelle jääneitä suuria ideoita, blogin arkisto muutamaan sanaan juuttuneita aloituksia, mikään ei toimi. Koulu painaa päälle. Mikään ei huvita.
Lohdullista on sentään, että kun näin abivuonna pitäisi keskittyä opintoihin, niin varmaa on, että mikään ei muutaman viikon kuluttua tunnu hauskemmalta kuin omat, suuret projektit, joilla ei ole mitään tekemistä koulun kanssa...

Loman loppukevennyksenä lähden huomenna ystäväni Saran ja hänen äitinsä kanssa Euroopan musikaalipääkaupunkiin, Lontooseen.
Ehkä se saa luovuuden taas virtaamaan - tai ainakin se tyhjentää lompakon. Yksin Berliinistä löysin yhdeksän uutta musikaalilevyä, Lontoosta joutunen ostamaan uuden matkalaukun kokoelmani uusille tulokkaille.

Tasavallan sankari

2011-06-21T22:39:00.006+03:00

Vaikka blogiaktiivisuuden laskua liki täydellisen passiivisuuden tasolle ei voikaan panna vain yhden tekijän syyksi, aion nyt syyttää siitä vain yhtä asiaa, josta olen aikaisemminkin täällä ohimennen maininnut.

Kuukausi ja risat sitten sain valmiiksi 29-sivuisen, jatkuvajuonisen sarjakuvan.

Ennen kuin nyt aivan innostutte... Kyllä, jatkuvajuoninen sarjakuva on kytköksissä Les Misérablesiin. Se on sijoitettu Victor Hugon Kurjien maailmaan - tai paremmin sanoen, se kuvaa Victor Hugon Kurjien maailmaa tilanteessa, jossa kurjien varustukseen kuuluvat onnettoman elämänkohtalon ja kytevän idealismin lisäksi lasersäteet ja voimakentät.
Sarjakuvan nimi on Tasavallan sankari.

Kun sarjakuvakurssillani kävi viime syksynä käsky, että vuoden teema on pitkä seikkailusarjakuva, päädyin pian siihen, että Kurjat saavat inspiroida minua.
Vaikka olen istunut sarjakuvatunnilla joka perjantai jo vuosien ajan, en ole ikinä ennen saanut aikaan kolmea sivua pidempää juttua, enkä tosiaankaan sellaista, johon olisin itse tyytyväinen. Ideat kompastelivat omaan mahdottomuuteensa, tekeminen ei tuntunut mukavalta. Tarinaa en yksinkertaisesti osannut kirjoittaa.
Onneksi viime vuonna ymmärsin, lopultakin, ottaa tukea muista. Kuten nyt vaikka Ranskan juhlituimmasta romanttisesta kirjailijasta näin ensi alkuun...

Les Misérablesin myötä olen oppinut pitämään myös musikaalin pohjana olevasta kirjasta, ja koska lähdemateriaali oli minulle sekä tuttua että kiinnostavaa, oli siitä yllättävän helppoa kehittää oma väännöksensä.
Alunperin aioin kuitenkin siirtää ihmiselämän surkeuden jokaisen asteen esittelevän eepoksen sarjakuvamuotoon vakavalla mielellä: mielessäni muhi surkea, paatoksellinen tarina kuolemaan itsensä tuomitsevista vallankumouksellisista ja heidän kaatumisestaan. Onneksi eräs ystäväni ymmärsi, ja selvensi myös minulle, että ideani on sekin kuolemaantuomittu heti syntymästään. Hän muistutti minua muutaman kuukauden takaisista mietteistämme Kurjien ja supervoimien kohtaamisesta.

Vitsi muuttui sarjakuvasuunnitelmaksi kivuttomasti. Vihkossani komeili hetkessä parinkymmenen sivun suunnitelma.
Ystäväni oli oikeassa. Paras kunnianosoitus Victor Hugon kertojanlahjoille taitaa olla hänen uransa tärkeimmän teoksen pilkkaaminen jokaisen sivun jokaisessa ruudussa.

Matkan varrella suunnitelma kasvoi seitsemällä sivulla, ja tarvittu aikakin venähti luonnoksen vaatimasta nelikymmenviisiminuuttisesta kuuteen kuukauteen. Vaikka sarjiksen luominen ei ollut äärimmäisen karmeaa hommaa (kuten olin vielä ennen Sankaria kuvitellut), oli se usein rasittavan rutiininomaista.
Mittaa ruuduille oikeat rajat. Tussaa suorat viivat. Luonnostele. Tussaa kuvat. Korjaa virheet korjauslakalla. Skannaa. Korjaa virheet Photoshopissa. Lisää harmaasävyt. Lisää rasterit. Lisää värit, tarvittaessa. Lisää tekstit, suomeksi omaan käyttöön ja englanniksi internetiä varten.
Liki jokaisen sivun kohdalla kämmi kävi jossakin työvaiheessa, liki jokaiseen sivuun sisältyy kirouksia ja ärsyyntymistä.
Vaan oli se sen arvoistakin. Harvoin olen ollut ylpeämpi itsestäni.

Aloitin sarjan piirtämisen lokakuussa, ja valmista syntyi huhtikuun lopulla.
Jutun lopullista valmistumista viivästytti se, että syystä tai toisesta kuvataidekoulumme tulostin ei kyennyt parempaan suoritukseen kuin sivuun minuutissa. Kun tekeillä oli kolmekymmentä pienlehteä, joissa jokaisessa on kahdeksan kahdelta puolelta printattua aanelosta, voinee jokainen päässään räknätä, että ikuisuushan siinä kesti. Lisäksi sarjakuva yllätti minut suosiollaan. Kolmestakymmenestä kappaleesta ei ole enää yhtäkään jäljellä jaettavaksi.

Vaan ei hätää! Tasavallan sankariin voi kuitenkin kätevästi tutustua netissä.
Klikkaamalla tästä ja seuraamalla kuvien alla olevia linkkejä pääsee lukemaan tasavallan sankarin seikkailuja kolmannella kotimaisella eli englanniksi. Suomenkielisen laitoksen saattaminen yleisön silmien eteen on vielä pahasti vaiheessa.

Blogiaktiivisuuden noususta ei tästä huolimatta, ikävä kyllä, ole takeita. Olen nimittäin jo luonnostellut Sankarille jatko-osan, jonka otsikkona on näpsäkästi "Pullonpyöritystä" ja joka näpsäkästi raahaa lisää alkuperäisteoksen kohtauksia hölmöllä huumorilla kyllästettyyn lokaan...

Varmistus siitä, että olen yhä hengissä

2011-05-27T20:22:00.001+03:00

Minulla ei ole juuri muuta sanottavaa tällä kertaa kuin että koulumörkö on tehnyt pitkää päivää viimeisen kuukauden ajan.

Onneksi, onneksi, onneksi kesälomaan on enää viikko!

Häät

2011-04-29T22:34:00.000+03:00

Onneksi britit osoittivat sen verran ystävyyttä meitä suomalaisiakin kohtaan, että ajoittivat valojen vannomisen suoraan koulumme välitunnille!

Synttärikengät

2011-04-12T17:20:00.000+03:00

Puhelin soi. Isäni on langan päässä.

"Moi. Oletetaan, että olen nyt ostamassa sinulle tennareita synttärilahjaksi."
"Oi, oikeasti? Ihanaa!"
"Juu. Ja sinä haluat turkoosit."
"Joo."
"Onko turkoosi tällainen, joka minusta näyttää vaaleansiniseltä?"
"Ei ollenkaan... Mikset pyytänyt äiskää ostamaan niitä kenkiä..."
"No minkä värinen on turkoosi!?"
"Muistatko, minkä värinen t-paita minulla oli tänään päällä?"
"En."
"Muistatko, minkä värinen t-paita minulla oli eilen päällä?"
"En."
"Muistatko, minkä värinen laukku minulla on?"
"En."
"Muistatko sen kammottavan ruman takin, joka sinulla oli? Sen, joka oli violetti ja sisältä turkoosi, ja sen saattoi kääntää?"
"Ai, sen!"
"Sen värinen on turkoosi. Etsi sen väriset kengät. Ja jos et osaa, kysy myyjältä."
"Selvä! Hienoa!"

Suljen puhelimen. Se soi kolmen minuutin päästä uudelleen.

"Moi. Myyjä sanoi, että nämä ovat turkoosit, mutta laatikossa lukee 'light blue'. Voiko 'light blue' olla turkoosi?"
"Oletko sinä värisokea?"
"En!! Mutta ovatko nämä turkoosit?"
"Ovatko ne autosi väriset?"
"Eivät, vaan vähän vaaleammat."
"Älä osta! Niiden ei pidä olla vaaleammat! Niiden pitää olla tummemmat! Ja vihreämmät!"
"Siis."
"Älä osta auton värisiä! Tummemmat! Mieti sitä takkia!"
"No, minä menen tuonne toiseen kauppaan katsomaan. Jos niillä on turkoosia, minä tiedän, minkä värinen turkoosi on!"

Jään jännityksellä odottamaan syntymäpäivääni.

Projekti

2011-03-23T21:57:00.000+02:00

Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Kun ilon jakaa useille blogilukijoille, se oletettavasti kasvaa potensseissa. Siispä...

...kukas se siinä poseeraakaan Helsingin Kaupunginteatterin Wickedin tähtien kanssa? Kukahan, hmm?

Hiukan taustaa.
Minä ja ystäväni Tiia (kuvassa toisena vasemmalta - laitimmainen oikealta taas on ystävämme Mimmi) saimme pian Wickedin ensi-illan jälkeen neronleimauksen.
Neronleimauksen, jonka mukaan erään internetissä erinomaisuuttaan riehuvan ihmisen idea oli todella loistava ja ehdottomasti toteuttamiskelpoinen.
Idea kuului seuraavasti: "Wickedin näyttelijöille voisi viedä näköisnuket!"

Kävimme Tiian kanssa toimeen.
Kun kaksi itsepäistä ihmistä sanoo toteuttavansa idean, se toteutetaan vaikka silmä puhkeaisi... Askartelu kesti liki puoli vuotta ja oli, ainakin minun kannaltani, sangen opettavainen käsityön jalolla alalla. Virheistään oppii - niinpä minäkin tiedän nyt olla sähläämättä pieniä takinhihoja ommeltaessa (hihan irtoaminen oli täydellisen hermoromahduksen paikka), roiskimatta verta kankaalle, polttamasta mihinkään reikiä silitysraudalla tai säilömättä neuloja kiinnittämällä ne omiin housunlahkeisiini.
Älkää käsittäkö väärin, homma oli suurimmaksi osaksi hauskaa!
Suurimmaksi osaksi.

Projekti sai pisteen viime lauantaina.

En aio väittää, etteikö olisi ollut hermostuttavaa tavata ihailemiaan näyttelijöitä.
Itse asiassa, ollakseni täydellisen rehellinen, muistan tunteneeni suurempaa kauhua vain kaksi kertaa aikaisemmin: kun olin menossa harjoittelijaksi Helsingin Sanomiin ja kun minulta piti vetää neljä hammasta irti. Tapaisimme näyttelijät esityksen jälkeen. Siispä toinen näytös tuntui mielestäni enemmän hammaslääkärin odotushuoneelta kuin teatterielämykseltä...
Mutta kun sitten oikeasti näimme Tuukka Leppäsen, Anna-Maija Tuokon ja Maria Ylipään tulevan luoksemme, hermostus karisi iloisesti pois. Hetkonen - mikä tässä piti olla vaikeaa? Tämähän on kuin puhuisi normaaleille ihmisille!

Nuket otettiin hyvin vastaan.
Edellinen lause oli vähättelyä.
Pakkohan teidänkin on myöntää, että ne olivat täydellisesti onnistuneita!

Uomo universalet

2011-03-16T10:42:00.007+02:00

Opetushallituksen älypäät ovat tämänpäiväisen Hesarin mukaan keksineet mitata peruskoululaisten kykyjä taito- ja taideaineissa.

Lehden mukaan tutkimus tuotti esimerkiksi seuraavanlaisia helmiä:
"Sarjakuvan teko osoittautui vaikeaksi käytännössä."
"Musiikin käsitteiden ymmärtäminen tuotti vaikeuksia."
"Järin hyödyllisinäkään taito- ja taideaineita ei pidetä."

Voi hyvä ihme.

Totta. Mooses. Sarjakuvan. Tekeminen. On. Vaikeaa.
Itse olen tehnyt sarjakuvia kymmenkesäisestä asti ja nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, ne alkavat olla mielestäni kelvollisella tasolla. Eivät lähelläkään täydellistä, mutta kelvollisia. Kahdeksan vuoden piirtelyn jälkeen.
Opetushallituksen valoaivot ilmeisesti kuitenkin katsovat, että sarjakuvan teko, jota ei peruskoulun tavallisilla kuvistunneilla käsitellä ollenkaan, on jokin kengännauhojen sitomisen ja munan keittämisen kaltainen perustaito. Se tulisi hallita koetilanteessa jaa mieluiten siinä tulisi onnistua alta puolen tunnin.
Itselläni voi mennä päivä pelkkään luonnosteluun.

Tai musiikin käsitteet.
En tiedä, mitä instrumentteja opetushallituksessa soitetaan. Voin silti sanoa, että ihmisen, joka ei osaa soittaa mitään, on, etten sanoisi, äärimmäisen vaikeaa ymmärtää nuottien ja muiden vänkyröiden tarkoitusta edes tuplatunnin intensiiviopetuksen jälkeen. Vähän kuin yrittäisi opettaa aakkosia ihmiselle, joka ei vielä osaa puhua. Siinä voi kestää hetki.
Tähän voisin lisätä, että esimerkiksi kitaransoiton opiskelu vielä lukionkin (!!!) musiikintunneilla on yhtä tyhjän kanssa. Yksikään ihminen ei opi soittamaan kitaraa vain koulun musiikintunneilla. Ei yksikään. Parikymmentä minuuttia viikossa ei todellakaan riitä. Harvalla lukiolaisella, joka ei ole muuten musikaalinen, on pienintäkään motivaatiota sointujen oppimiseen. Ja miksi pitäisikään olla?

Ja mitä hyötyyn tulee... Näyttäkää minulle, mitä hyötyä on vastavärien tuntemuksesta tai linnunpöntön rakentamisesta työmarkkinoilla, niin minä soitan teille "Ostakaa makkaraa" nokkahuilulla.
Ne, joiden veri vetää taito- tai taidealalle, oppivat sekoittelemaan maaleja ja päättelemään sukkia tuosta vain ja usein aivan ilman koulun apua. Muista se tuntuu totta kai hyödyttömältä - kaikenlainen askartelu voi olla kivaa, mutta suoranaista hyötyä guiron soitosta on, aivan oikein, sangen harvalle.
Joskus jopa taideaineista kiinnostuneet kokevat koulutunnit hyödyttömiksi. Kun on itse sisäistänyt viisivuotiaana, että sinisestä ja keltaisesta tulee vihreää, ei enää viisitoistavuotiaana jaksaisi kuunnella samaa laulua.

Minua ärsyttää, kuinka opetushallitus tuntuu ajattelevan, että peruskoululla on kaikki edellytykset leipoa jokaisesta kakarasta kaikkitietävä renessanssi-ihminen.
Kun ei ole. Yhtäkään taito- tai taideainetta ei opi hallitsemaan, jos ei jatka harjoittelua vapaa-ajalla. Koulussa voi saada muutamia hyödyllisiä vinkkejä, mutta soittamaan, piirtämään, neulomaan ja sahaamaan opitaan oikeasti aivan muualla. Oma into ja oman ajan käyttö asian eteen on ehdottomasti tärkeintä!
En ymmärrä, miksi kaikkien ylipäätään tulisi hallita kaikkea. Ei tarvitse! Yksikään aikuinen ei harrasta sekä käsitöitä, veistoa, maalaamista että laulamista, ja vielä kaikkia kympin arvoisesti. Silti tämä tavoite asetetaan kaksitoistavuotiaille. Miksi? Suorittamisen pakko vie viimeisenkin ilon tekemisestä!

Taito- ja taideaineita ei tule poistaa kouluista, mutta niiden arvostelua, arvostusta ja roolia voisi vähän miettiä.

Ateena, top kymppi

2011-03-12T23:12:00.000+02:00

Kymmenen asiaa Ateenasta satunnaisessa järjestyksessä.
Kuvista kiitos isälleni.

#1: Antiikki.
Tässä sitä seisoskellaan kivellä, olla aikanaan törrötti Sokrates/Platon/apostoli Paavali/mikä nyt milloinkin. Hämmentävän historiallista, etten sanoisi - olkoonkin, että kuuluisat jalanjäljet ovat ehkä jo hioutuneet marmorista sitä kuluttaneiden miljoonien turistijalkojen pohjiin...

#2 Ruoka.
Ei näin hyvää olekaan. Tätä lapioisi naamaan vaikka loppuvuoden. Päihittää kasvihuonetomaatit ja eineshyllyn arkipäivämätön seitsemän-nolla.

#3 Maisemat.
Kun katsot Suomessa ympärillesi, näet aina viiden metrin päässä kasvavaan kuusimetsään saakka.
Kun katsot Ateenassa ympärillesi, etenkin jos jaksat kiivetä kukkulalle (sivumennen sanoen: viikon kävelysaldo miltei 120000 askelta), näet Välimerelle asti.

#4 Kevät - tai siis Vuodenaika.
Ateenan helmikuista vuodenaikaa on vaikea määritellä suomalaisin termein, sillä se ei vastaa mitään meidän vuodenajoistamme. Kevät? Eäh, liikaa täysikokoisia lehtiä puissa. Talvi? Eäh, liikaa lehtiä puissa ylipäätään.
Oli tekninen termi mikä oli, raappahousujen hetkellinen hylkääminen oli kyllä viehättävää vaihtelua.

#5 Yleislakko.
Voinpa sanoa nähneeni! Mielenosoituksella oli mittaa kuin viimeisellä koulupäivällä ennen kesälomaa, ja jopa kyynelkaasua leijaili ilmassa...

#6 Taide.
Kyllä tässä heikommat kalpenevat. Mitä tästä voisi edes sanoa käyttämättä puhkikulutettuja ylisanoja?

#7 Kaupunkikuva.
Ei tietenkään nättiä kaikin paikoin, mutta esimerkiksi New Yorkin ruutupaperin ja viivoittimen kanssa askarreltuun asemakaavaan verrattuna varsin vaihtelevaa ja keskivertoon suomalaiseen kylänraittiin verrattuna mahdottoman mielenkiintoista!

#8 Hotelli.
Olimme isäni kanssa suurimman osan ajasta ainoita asiakkaita. Ainakin oli rauhallista... Huonosta laadusta väen vähyys ei ainakaan johtunut. Sekä aamiaisessa, parvekkeessa että televisiossa löytyi!
Olkoonkin, että matkaoppaan mukaan naapurihotellissa olisi ollut marmoriset kylpyammeet.

#9 Turistien vähyys.
Turisti moralisoi tässä turistia... Mutta kaikkien matkaoppaiden varoitettua siitä, kuinka jokainen antiikin nähtävyys tursuu seuramatkailijaa eikä armoa anneta, oli ilahduttavaa huomata ihmisten vähäisyys.
Ehkä ei-turistisesongilla on haittapuolensa - monet museot olivat auki vain kolmeen asti, kymmenen astetta ei ehkä riitä helteeksi kaikille -, mutta ainakin Akropoliilla pääsi kääntymään ympäri.

#10 RENT. Ei kuvaa saatavilla.
Pääsin näkemään kreikkalaisen version musikaali RENTistä (eräs suuria suosikkejani).
Teatterin löytäminen ei vaatinut kuin yhden nettikeskustelun, hiukan googlaamista, kolme puhelinsoittoa, käynnin turisti-infossa, kaksi käyntiä hotellin respassa ja lipputoimistoon vahingossa törmäämisen.
Ikäväkseni sain sittemmin huomata, että kreikkalaiset olivat katsoneet paremmaksi laittaa musikaalin käsikirjoituksen uuteen uskoon poistamalla ja lisäämällä kohtauksia näennäisen satunnaisessa järjestyksessä. Mutta laulu raikasi komeasti... Voipa sanoa käyneensä!

Tasavallan sankarit

2011-03-06T22:01:00.003+02:00

Pahoittelut kaikille Ateenaa odottaville - tämä päivä menikin tässä.
Teen, nähkääs, sarjakuvaa. Tarkemmin muotoiltuna Victor Hugon Kurjat-teokseen perustuvaa sarjakuvaa, joka maustaa klassikon tapahtumia pienellä määrällä supervoimia ja lasersäteitä.
Vaikka olenkin kuluttanut sarjakuvakurssin penkkiä vuositolkulla, on Tasavallan sankari, tällä hetkellä 18- ja valmistuessaan 29-sivuinen kertomus, jo nyt pisin sarjakuva, jonka olen koskaan piirtänyt. Ja koska olen - epätoivoisesti, ehkä? - päättänyt saada sen valmiiksi ennen tämän kevään viimeistä sarjakuvatuntia, hengittää se niskaani koko ajan.

Tässä kuitenkin odotusta helpottamaan muutamia ateenalaisia matoja:

Veikeä opo

2011-03-04T15:38:00.006+02:00

Koulussamme on pakko mennä keskustelemaan opon kanssa nyt, kun lukion loppu ei ole enää vuodenkaan päässä.
Tänään kello kymmeneltä oli minun vuoroni.
Opo saapui paikalle viittätoista yli ilman anteeksipyyntöä.

"No mitäs sinä olet ajatellut."
"Ööp-"
"Niin että oletko sinä ruotsin kirjoittamista ajatellut."

Alkukohteliaisuuksien jälkeen päästiin asiaan. Opo tulosti minulle paperin, johon hän avuliaasti ympyröi kaikki kurssit, jotka minun tulisi vielä suorittaa.

"Ajattelin tehdä kuvisdiplomin ensi vuonna. Pitää siis varmaan ottaa lisää kuvista."
"Mitenkäs se nyt olikaan."
"Minä olen kuullut, että suoritukseen vaaditaan neljä kurssia kuvista. Eikö niin?"
"Kaksi taitaa kyllä olla ehdoton minimi, miten se olikaan, minä en nyt muista."
"Minä voisin kyllä puhua tästä kuvisopettajalle-"
"Katsotaanpa. Minä luulen kyllä, että se on kaksi, mutta varmistetaan. Missä se esittely nyt oli. Ainakin kotitalouteen vaaditaan kaksi, ja käsityöhön. Käsityötähän voi suorittaa kansanopiston puolella."

Opo avasi Powerpoint-esityksen, joka oli tarkoitettu ysiluokkalaisten houkuttelemiseksi koulumme auvoon. Jokaista dianvaihtoa säesti äänitehoste.
Zoink. Zoink. Zoink. Zoink. Zoink. Zoink.

"No tässä on kuvaamataidon diplomista, mutta montako siihen nyt vaaditaan. Missä se lukee."
"Tuossa sanotaan, että siihen vaaditaan neljä kurssia."
"Niin se olikin. Hyvä."

"Ja tästä kirjoittamisesta. Mitä sinä ajattelit kirjoittaa syksyllä."
"Englannin varmaan, ja äidinkielen."
"Monethan ottavat tätä englantia ja matikkaa. Kolme kurssia kumpaakin siihen jaksoon ennen kirjoituksia, niin tulee kerrattua samalla."
"Entä äidinkieli?"

Todistuksessani on äidinkielen kohdalla kolme yhdeksikköä ja yksi kymppi.

"Otetaanhan sitäkin syksyllä, mutta monet käyvät sen sitten keväällä uusimassa. Kun he eivät saaneetkaan omasta mielestään sitä arvosanaa jonka ansaitsivat. Kun siinä äidinkielessä täytyy kuitenkin kehittyä ihmisenä. Matikkaa kun ottaa kolme kurssia niin se on sellainen matematiikkakylpy. Mutta äidinkielessä historianesseet ja ne viimeiset kaksi jaksoa muutenkin ovat kamalan kehittäviä. Mutta voithan sinä sen ottaa, voihan sen käydä sitten keväällä uusimassa."
"Kai se matikkakin sitten kelpaa. Mutta pitääkö kaikki nuo kolme viimestä enkunkurssia käydä, jos aikoo kirjoittaa?"
"Kyllä, englannin monet kirjoittavat syksyllä."

Opo luo vielä yhden silmäyksen todistukseeni.

"Sinulla on tuo elokuvakurssi tulossa keväällä."
"No joo, otin sen sellaisena kevennyksenä tuohon vuoden loppuun."
"Kyllä se on niin, että sinun kaltaisellesi kuvalliselle ihmiselle se ei ole mikään kevennys. Kyllä se on melkein pakollinen sinun kaltaisellesi visuaaliselle ihmiselle."

Opo pisti paperin, johon hän oli merkinnyt kaikki kurssit, joita minun tulisi vielä käydä, omaan laatikkoonsa.
Lähdin.

Läpihuutojuttu

2011-03-01T18:57:00.002+02:00

Palasin juuri lomalta Ateenasta. Lisää aiheesta, siis ihan kunnollinen blogipostaus kerrankin, tulossa pikapuoliin!

Koeviikko

2011-02-07T11:35:00.000+02:00

Lisättäköön, että lakua kului myös opettajan valvoessa tämänpäiväistä koetta.

N2N = Next to Normal Helsingin Kaupunginteatterissa. Menkää, kun vielä on mahdollisuus!

Ekoehdotus: pelastetaan planeetta, lopetetaan yrityslahjojen jakaminen. Roskikseenhan ne yleensä päätyvät.
Tämä ehdotus koskee niin kyniä, huulirasvoja, magneetteja kuin kaikkia muitakin killuttimia. Jos jotain on aivan välttämätön pakko jakaa, miten olisi jokin helposti hävitettävä ja maatuva? Reilun kaupan teetä ehkä?

Fiiliksiä

2011-01-23T18:19:00.002+02:00

Pahoittelut radiohiljaisuudesta.
Syy piilee siinä, että viime aikoina kirjoittaminen on tuntunut tältä:

Sen sijaan piirtäminen on sujunut parhaimmillaan viiden sarjakuvasivun viikkovauhtia.
Inspiraatio taitaa olla melkoisen syklinen ilmiö.

Lupaan palata asiaan heti, kun jotain asiaa on!

Joulukirkko

2010-12-22T09:54:00.002+02:00

Lukiossamme on mielenkiintoinen tapa hoitaa viimeinen koulupäivä ennen joulua.
Sen sijaan, että ryömisimme keskiviikkoaamuna kouluun kuten normaalisti, pidämme joulujuhlan tiistai-iltana ja menemme joulukirkkoon lähellä keskiyötä niin, että jumalanpalvelus venyy keskiviikon puolelle. Näin on viimeinen koulupäivä kätevästi kuitattu.

Eilen joulujuhlaa viettäessämme olin kuitenkin lähellä kramppia silkasta ärsyyntyineisyydestä.

Miten vaikeaa, toistan, miten vaikeaa, voi olla suun kiinni pitäminen joulukirkossa?
Ilmeisen mahdotonta.
Kun pappikin joutuu saarnan perään pyytämään hiljaisuutta, luulisi, että tyhmäkin tajuaa.

Minulle on aivan sama, mitä uskontoa edustat tai et edusta.
En välitä, vaikka olisit valantehnyt ateisti, hindu tai uuspakana. Kuulutpa mihin tahansa kirkkoon, lahkoon tai järjestöön. Sillä täysin omasta vakaumuksesta huolimatta kuuluu tavallisen ihmisen normaaliin käytökseen olla hiljaa kirkossa.
Vaikket kunnioittaisi kirkon edustamia arvoja, yritäpä irrottaa ajattelusi oman napasi ympäriltä edes siksi hetkeksi, että ymmärrät paikalla olevan niitäkin, jotka kunnioittavat.
Eihän tarina Jeesuksen syntymästä kaikkia liikuta. Mutta luulen, että ihmisen täytyy olla varustettu hyvin köyhällä mielikuvituksella, jos ei pysty huvittamaan itseään sitä tuntia, minkä palvelus kestää, ajattelemalla muita asioita. Hiljaa. Päänsä sisällä.

Jos kirkkoon meneminen ja samanaikaisesti siellä hiljaa pysyminen tuntuu yhä aivan täysin mahdottomalta, kehotan lintsaamaan. Ei kirkon ovella nimiä tarkasteta.
Kiitos.

Liikaa tietoa ennen aamukymmentä

2010-12-16T14:25:00.000+02:00

Onneksi lomaan on enää muutama päivä.

Toistoja

2010-11-27T17:33:00.002+02:00

Juttelin tuossa männäviikolla erään ystäväni kanssa.
En muista, mistä oli kyse, mutta jostain syystä ystäväni oli kertonut äidilleen, että minä olin Turussa katsomassa Les Misérablesia. Olin ollut paria kuukautta takaperin katsomassa samaisen esityksen kyseessä olevan ystävänkin kanssa.
Ystäväni äiti tuijotti ystävääni hetken ja kysyi, kuinka monta kertaa olin jo nähnyt Les Misérablesin. Ystäväni vastasi tarkan lukeman olevan "aika monta." Ystäväni äiti tiedusteli sitten ystävältäni seuraavaa:
"Onko se Siiri ihan normaali?"

Ystäväni kerrottua jutun minulle tunsin oloni hiukan hiiltyneeksi.
Ettenpä sanoisi, että sapetti.

Jos ihminen käy saman bändin keikalla aina bändin käydessä Suomessa, ei siinä ole mitään hassua. Kaikillahan on lempibändi!
Jos ihminen lukee saman kirjan useamman kerran, ei siinä ole mitään hassua. Kaikillahan on lempikirja!
Jos ihminen katsoo lempielokuvansa dvd:ltä vähintään kerran kuussa, ei siinä ole mitään hassua. Kaikillahan on lempielokuva!

Mutta jos ihminen katsoo lempielokuvansa elokuvateatterissa enemmän kuin kerran, alkaa siinä olla jo jotain kummaa. Kaikillahan on lempielokuva - mutta etkö sinä voisi odottaa dvd:tä? Miten niin parempi äänen- ja kuvanlaatu, mitä väliä niillä on?
Ja auta armias, jos ihminen käy katsomassa saman teatteriesityksen useammin kuin kerran. Miten niin lempinäytelmä? Mutta etkö sinä nähnyt sen jo? Mitäs järkeä tuossa tuollaisessa on? Eikö kerta muka riitä!

En minäkään joka esityksessä kahta kertaa juokse: tähän mennessä olen pitänyt tarpeeksi vain Lahden vuoden 2008 Catsista, Lontoon Les Misérablesista ja Turun Les Misistä käydäkseni niissä kahdesti.
Silti olen joutunut monta kertaa omituisten katseiden kohteeksi, kun käy ilmi, että olen nähnyt saman esityksen kahdesti.
"Se on aivan kuin katsoisi elokuvaa", selitän. "Toisella kerralla huomaa aina paljon sellaisia yksityiskohtia, joita ei ole tajunnut ensinäkemältä! Siis kuin kävisi leffassa, paitsi että sitä ei saa dvd:llä kotiin. Kannattaa siis mennä mieluummin monta kertaa kuin katua myöhemmin, ettei mennyt! Lisäksi musiikki on niin upeaa, että sitä voisi verrata konsertissa käymiseen."
Keskustelukumppanini hymyilee vinosti ja kysyy: "Mutta siis ihan oikeasti kaksi kertaa?"

En jaksa ymmärtää.
Mitä hupaisaa, saati väärää on siinä, että ottaa kaiken irti lempimusikaalistaan, kun sitä kerrankin esitetään kotimaassa? Voi olla, ettei idea kissapukuisista ihmisistä tanssimassa lavalla, saati ajatus tiiliskivenomaisesta ranskalaisesta klassikosta sorvatusta musikaalista, vastaa mielikuvaasi hauskasta illasta. Mutta onko se sinulta pois, jos se on minusta liki täydellistä ajanvietettä?

Yritän - ja toivottavasti onnistun siinä! - välttää sortumisen oikeasti sekopäisen faniuden alueelle. Jos jokin musikaali alkaa kyllästyttää, on tauon paikka.
Toisin kuin asialleen eri tavalla omistautuneet fanikollegani Isossa-Britanniassa, minulla ei ole aikomuksia laajentaa käyntejäni Turussa kahdeksaankymmeneenkuuteen tai pilkata maanrakoon sitä tuotantoparkaa, joka unohtaa Javertin pulisongit. Jos uudessa versiossa on viulu vähemmän kuin Lontoossa vuonna 1985, ei päiväni ole pilalla.
Yritän myös välttää liiallista musikaalikeskustelua seurassa. Joskus ote pettää, mutta ajoittaisista jaarittelukohtauksista huolimatta tiedän, ettei aihe kiinnosta useimpia.

Vai onko ongelma ehkä hinnassa? Onko joidenkin mielestä aivan ylitsepääsemättömän typerää, että joku on valmis maksamaan paitsi lipusta niin junamatkasta Turkuun ja ruuasta tien päällä? Epäilen, että tämä seikka seilaa joidenkin ihmettelijöiden mielessä, ja heille voin lausua vain seuraavaa: en minäkään nauranut, kun värjäytit hiuksesi kampaajalla, ostit piikkikorkoiset nahkasaappaat ja hankit uuden pelikonsolin, vaikkei minulla ole aikomuksiakaan käyttää senttiäkään yhteenkään näistä asioista.

Enkä edes viitsisi puuttua siihen hämmennykseen, jota kahdeksan Les Misérables -cd:n kokoelmani muissa herättää.
Kuuntelen niitä kaikkia. Usein pienempien kielialuiden musikaalilevyt on pakattu niin täyteen energiaa ja intoa, että sen ymmärtää, vaikkei tajuaisi sanaakaan kielestä. Samoin kauniin ihmisäänen tunnistaa laulettavista sanoista huolimatta, ja usein erilaiset sovituksetkin yllättävät iloisesti. Keräily tuo haastetta elämään!
Silti tämänkin harrastuksen mainitseminen herättää useimmiten vain kommentin "mutta ethän sinä ymmärrä hollantia!"
Sanonpa vain, että minulla on myös kolme Sweeney Toddia ja Chicagoa sekä kaksi RENTiä, Oopperan kummitusta, Leijonakuningasta, West Side Storya, Chessia, A Little Night Musicia, Mamma Mia!:a ja Catsia.

Oloni on muuten lievästi huolestunut sen vuoksi, että Ylen Turun paikallisuutisten mukaan jo yli 85 prosenttia Les Misérablesin kevään lipuista on myyty. Kolmas katsomiskerta on vaakalaudalla, viikonloppunäytökset myyvät aina ensin loppuun.
Siispä maanantaina nähdään, Citymarketin palvelutiskin virkailija! Tiedän, että kammoat minua jo valmiiksi. Kun tulen ostamaan lippua, jono odotuksen vihalla täyttämiä, lottokuponkeja pakonomaisesti pusertavia veikkaajia kasvaa poikkeuksetta liki pikaruokalan puolelle ja silti sinun täytyy rauhallisesti antaa minun valita mieleiseni istumapaikka ja vaatia opiskelija-alennusta. Tapaamme ylihuomenissa!

Ja te, jotka näette kolmannen kerran järjettömänä, tikahtukaa ihmetykseenne.

Dinosaurus

2010-11-23T21:48:00.001+02:00

En olekaan tainnut vielä toitottaa sitä, kuinka kävin viime viikonloppuna katsomassa Suomen parhaan teatteriesityksen. Toistamiseen.
Omituista minulta.

Ketä huvittaa lukea Åbo Svenska Teaterin Les Misérablesista kaikki kiinnostava ja lisäksi puolenkymmentä tällä-ei-ole-väliä-kuin-kuudelle-maailman-suurimmalle-fanille -tyypin faktaa, käyköön tähän osoitteeseen hiomaan englannintaitojaan kirjoittamani selostuksen parissa.

Teille normaalimmille (aion, sivumennen sanoen, palata normaaliuden käsitteeseen tämäntyyppisissä harrastusasioissa myöhemmin, odottakaapas!) riittänee seuraava kasku kuvaamaan esityksen tasoa:

Juttelin eilen illalla vanhempieni kanssa minun ja isäni matkasta Turkuun.

"Se oli aivan upea, mahtava! Loistava! Pakko päästä kolmannen kerran! Ja neljännen! Pakkopakkopakko!"
Äitini katsoo minua kyllästyneenä.
"Kuultu."
"Se oli loistava! Aivan loistava! Paitsi että isä nukahti ensimmäisen näytöksen aikana."
"Ei se siitä johtunut, ettei se olisi ollut hyvä, se nimittäin oli tosi hieno. Mutta kun me oltiin juuri syöty, ja syöminen usein alkaa nukuttaa..."

Ilta ei ole enää niin nuori kuin vielä pari tuntia sitten, ja isäni näyttää nytkin hiukan uniselta.
Itse asiassa, hän näyttää siltä kuin olisi valmis vetämään verhot, sammuttamaan lamput ja kääriytymään peittoon sillä minuutilla. Ainoastaan minun puhetulvani estää häntä toteuttamasta aikeitaan heti paikalla.

"Vai tosi hieno! No, mikä siinä sitten oli parasta? Siis lukuunottamatta niitä kohtia, joiden aikana nukuit, tietenkin", penään.

Isäni miettii hetken.
"No, sitten minä piristyin kun tuli se vallankumouskohtaus. Se laulu oli niin komea. Se tuli sieltä niin kuin, hmm, niin kuin, tavallaan..."
Isäni miettii vielä toisen hetken.

"Niin kuin dinosaurus."

Hiljaisen kikatuksen täyttämän hetken jälkeen isäni toteaa rauhallisella äänellä:
"Hyvää yötä molemmille!"

Karpalot

2010-11-22T10:11:00.001+02:00

Hyvä Fazer,

miksi olette vähentäneet karpalokonvehtien määrän konvehtirasiassanne neljästä kahteen?

Kotonani mikä tahansa joulunaluspäivä sortuu nyt minun ja isäni väliseen tappeluun siitä, kuka saa kerroksen ainoan karpalon.
Häviäjä syyttää voittajaa karmein solvauksin ja voittaja hymyilee karpalohillo suupielestä valuen. Sitten molemmat syövät vihaisesti kerroksen muita konvehteja päästäkseen ensimmäisenä käsiksi alemman kerroksen karpaloon ja kyräilevät toisiaan rasian ylitse.

Edellä olevien seikkojen valossa ymmärtänette, miksi toivon markkinoille tuotavan pelkkiä karpalokonvehteja sisältävän rasian.
Tai laittakaa nyt edes ne poistetut karpalot takaisin.

Terveisin
Siiri L.

Mukavia salaisuuksia

2010-11-21T14:45:00.002+02:00

Tämä ei ole salaisuus:
Olen huono pitämään iloisia salaisuuksia.
Synkkien tai neutraalien salaisuuksien salassa pitäminen ei tuota minulle kuudesosaakaan siitä vaivasta, jonka yhdenkin iloisen asian peittäminen salaperäisyyden verhon taakse minussa synnyttää.

Etenkin joulunaika on minulle rankka paikka.
Aloitan joululahjaostokseni mielelläni ajoissa, ettei minun tarvitsisi survoutua kauppaan viikkoa ennen joulua vihaisten ihmisten ja kalkkaavien kulkusten pyörteeseen.
Mutta kun paketit odottavat pöytälaatikossani jo kuukautta ennen aattoa uutuuttaan kiiltävinä ja korteilla varustettuina, on minun vaikeaa pysyä rauhallisena. Lahjojen antaminen on ihanaa, ja varsinkin näiden lahjojen - sopivathan ne saajoilleen täydellisesti! Haluan ilahduttaa vastaanottajia heti!

"Arvaa mitä minulla on", hölötän Ullalle hymyillen laveasti. Ulla katsoo minua kylmästi.
"No."
"Minulla on yksi tosi, tosi kiva juttu! Se on vähän litteä ja siitä tulee sellainen- Ei kun enhän minä voikaan kertoa!"
"Jaa."
"No siis se on vähän niinkuin joululahja... Mutta se on kyllä tosi mukava! Sinä kyllä tykkäät siitä takuulla!"
"Jaa."
"No joo joo! Mutta en voi sanoa enempää!"

Ullan lahjan lisäksi aion toki ilahduttaa muitakin. Muutama paketti on ikäväkseni vielä idea-asteella, mutta Tiian kääröstä puuttuu enää rusetti päältä. En ole nähnyt Tiiaa lahjan ostamisen jälkeen, mutta osaan jo kuvitella seuraavan tapaamisen.

Ovikello soi. Tempaisen oven auki.
"Moi."
"Arvaa mitä minulla on?" intoilen Tiialle.
"No mitä?" intoilee Tiia takaisin.
"Eääh, kun en minä voikaan kertoa... Se on tavallaan niin kuin salaisuus."
"Ai jaa? Onko se joululahja?"
"No joo, on se. Mutta voin antaa vinkkejä! Haluatko vinkkejä?"
"Joo, totta kai!"
"No, se on vähän litteä ja sitä voi käyttää-"
"Onko se sellainen-"
"Ei, ei todellakaan! En minä voi sanoa, se on salaisuus!"
"No höh."
"Toivottavasti jaksat odottaa! Sinä tykkäät siitä kyllä tosi, tosi paljon!"

Mitä jos?

2010-11-15T13:38:00.005+02:00

Turun Sanomat: "Legendaarisen Abba-yhtyeen miespuoliset mestarit Benny Andersson ja Björn Ulvaeus etsivät Turusta uusia kykyjä Helsingin ruotsalaisen teatterin musiikaaliin. Miehet tutustuivat torstai-iltana Åbo Svenska Teaterin kiitettyyn musikaaliin Les Misérables."

Miettikääpä.
Sitä astelisi kaikessa rauhassa, vaikkapa pizzan tai ehkäpä jopa pihvin ranskalaisilla viereisessä ravintolassa nautittuaan pieneen, turkulaiseen teatteriin. Lämpiö olisi, kuten teatterissa tavallisesti, täynnä eläkeiän jo reippaasti ylittänyttä kansaa, mutta osuisipa joukosta silmään muutama nuorisonkin edustaja. Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa tähän mennessä.
Sitä veisi vaatteensa narikkaan, laittaisi narikkalapun lompakkoonsa, ostaisi käsiohjelman ja lehteilisi sitä. Pian ovet katsomon puolelle aukeaisivat. Sitä kiittelisi lipunrepijää, etsisi paikkansa - permannolla ja parhaassa mahdollisessa paikassa! Tätä onnea! - ja istuisi alas.
Huomio kiinnittyisi taas käsiohjelmaan. Silmäkulmastaan ei kuitenkaan voisi olla huomaamatta, että viereisille tyhjille paikoille istuu pari harmaapäistä herrasmiestä. Ohjelman ruotsinkielinen teksti veisi kuitenkin kaiken huomion, eikä vierustovereihin kiinnittäisi sen kummempaa huomiota.
Mutta hetkonen... Ihan kuin niissä miehissä olisi ollut jotain tuttua... Vilkaisu oikealle juuri valojen alkaessa himmentyä.
Pimeys ja musikaalin mahtipontiset alkutahdit peittäisivät armeliaasti lautasiksi laajentuneet silmät, loksahtaneen leuan ja hämmentyneen pihinän.

Hiukan harmillista, että menen Turkuun vasta tämän viikon lopulla.

Menneitä selaillen

2010-10-30T19:58:00.003+03:00

Hiljattain sain käsiini pinkan vanhoja naistenlehtiä 60-, 70- ja 80-luvuilta.
Otsikot olivat yllättävän ajankohtaisia: "Miksi suomalaiset eroavat kirkosta?", "Kristillisen avioliiton puolesta", "Suomen väestönkasvu on laskemassa"... Mutta kaikki muu materiaali ei ole ikääntynyt ihan yhtä kauniisti.
Vai mitä sanotte seuraavista esimerkeistä menneiden vuosikymmenien mainos- ja muusta aikakauslehtiestetiikasta?

Nelisenkymmentä vuotta sitten raudanpuute oli ilmeisesti kaamea vaiva.

1966 ei sanan "mukava" mainitsemista tupakan yhteydessä vielä oltu kriminalisoitu.

Jokainen meistä taitaa pitää internettiä Googlella ja Wikipedialla itsestäänselvyytenä. Pitäkää siis nämä otteet kysymyspalstoilta mielessänne, kun seuraavan kerran etsitte hakukoneella Clark Gablen nimmareita ja Alice Cooper -t-paitoja!

Toisaalta, vaikka niin voisi luulla, lyhenne EVO sanoista "et vaan osaa" ei ole internet-ajan tuote. Seuraava askarteluliimamainos nimittäin todistaa toisin - ja keksikääpä joutessanne esimerkki vielä ilkeämmästä tuotteennimestä!

Myös passiivis-aggressiivisuus on ollut hallussa jo kauan ennen nettiä, jopa mainosalalla.

Jos uudistukset alkoholimainontaan saadaan menemään läpi, voidaan kaava uusiin kaljamainoksiin ottaa tästä vanhasta tupakkamainoksesta. "Nyt tulee Karhu special! Vielä vähemmän promilleja ja makua. Valitse järkevästi omasi."

Uskon, että mitä tahansa tuotetta saisi kaupaksi viisikymmentä prosenttia enemmän, jos muistaisi jujuttaa sanan "ylevä" mainoslauseeseen.

Sanat loppuvat liki kesken. Talvi tulee, hankkikaa tarpeeksi lantionlämmittimiä.