Siirin blogi

Hiatus

2011-12-04T12:23:00.001+02:00

Lienee vain reilua sanoa suoraan, että jos joku vielä eksyy tänne säännöllisesti päivitysten toivossa, kannattaa harventaa tarkastusväliä kolmeen kuukauteen...
Voi hyvin olla, että palaan tämän blogin pariin myöhemmin, paremmalla ajalla - mutta nyt miljoona projektia lähestyvistä ylioppilaskokeista kuvataidekoulun päättötyöhön vaativat huomiotani ikävän painokkaalla tavalla...

Myöhempiin näkemisiin!

Visio

2011-08-31T13:50:00.008+03:00

Kuvataidekoulu, jota käyn, on juuri saanut lahjoituksena animaation tekemiseen soveltuvia laitteita.
Luonnollisesti, tämä tarkoittaa sitä, että ryhmät, sarjakuvaryhmä mukaanlukien, saavat mahdollisuuden tutustua animoinnin jaloon taitoon tulevan lukukauden aikana.

Lukio, jota käyn, tekee joka vuosi produktion, jota nimitetään musikaaliksi ja joka muistuttaa kovaäänistä autotallibändien katselmusta. Koulu ylpeilee sillä, että produktion merkeissä tehdään yhteistyötä kaupungin taidelaitosten, niin tanssiopiston kuin kuvataidekoulunkin, kanssa.
Luonnollisesti, tämä tarkoittaa sitä, että kuvataidekoulu sai toissavuonna lahjoittaa, ilmeisesti olemassaolevien töiden kokoelmastaan, produktiolle julisteen.

Tämänvuotisessa produktiossa yhteistyötä on kuitenkin päätetty tiivistää.

"Kuule", sanoi lukioni kuvisopettaja minulle viime tunnilla. "Meillä oli juuri produktiopalaveri, ja kuvataidekoulun rehtori sanoi siellä, että sarjakuvaryhmä tekee animaatiota tänä vuonna."
"Niinhän me tehdään."
"Sen uuden produktion nimeksi tulee Maailmanpyörä. Ja siinä sitten musiikinopettajalle ja draamaopettajalle tuli heti visio... Jos siihen alkuun saisi heijastettua animoidun maailmanpyörän."

Varoitusvalot syttyivät aivoissani.

"Että... Tämä on ihan vaan kysymys, mutta mitä te siellä sarjisryhmässä ajattelisitte sellaisesta?"
On tilanteita, joissa yksikin väärin valittu sana johtuu siihen, että koko sarjakuvaryhmämme saa ährätä puoli vuotta täysin sarjakuvaan liittymättömän, yleiselle tasollemme aivan liian vaikean, tappotylsän projektin kanssa. Tämä oli yksi niistä tilanteista.
Yritin valita vastaukseni taiten.

"Ei tule onnistumaan."
"...Eikö."
"Ei. Tajuatko sinä, miten vaikeaa on animoida maailmanpyörä?"
"..."
"Minä olen kokeillut animaatiota, ja tikku-ukkoanimaatiokin on hankalaa. Joten maailmanpyörä..."
"Mmm."
"Sanon suoraan. Me voidaan tehdä maailmanpyöräanimaatio, jos meidät käsketään se tekemään, mutta kukaan ei nauti siitä. Meillä on ryhmässä kuudesluokkalaisiakin, se on meille liian vaikeaa. Eikä sillä ole mitään tekemistä sarjakuvan kanssa. Jos me tehdään animaatiota, me halutaan tehdä slapstickiä, huumoria, toimintaa... Mutta ei tausta-animaatiota.
Meillä on hyvä henki, enkä halua, että se pilataan."

Ihmetyttää.
Ihmetyttää kovasti.
Mikä sanassa "yhteistyö" kääntyy sanoiksi "pannaan ryhmä täysin kokemattomia, toista alaa harrastavia kakaroita animoimaan monimutkaisen teknisen struktuurin pyörimistä"?
Tiedän, että tällaisesta on turha hermostua, mutta hermostuttaa silti. Minusta nimittäin tuntuu, että monilla ihmisillä on kovin vajavainen käsitys taiteen tekemisestä. Hän osaa maalata, siispä hän osaa myös piirtää? Ei. Ryhmä teinejä opettelee sarjakuvan tekoa, he osaavat siis tehdä Broadway-tyylisiä projektioita lukion musikaaliin? Ei. Ei. Ei. Näen sieluni silmin, kuinka draama- ja musiikinopettajat kuvittelivat itsensä, ohikiitävän hetken ajaksi, suuren musikaaliteatterin ohjaajanpallille ja päättelevät, ettei se animaation tekeminen nyt niin vaivalloista niille lapsille voi olla. West Endin miljoonien puntien budjetilla toteutettu Love Never Dies alkoi maailmanpyöräanimaatiolla, meille kanssa! Pyynnön täydellinen ylimielisyys raivostuttaa minua.
Harmi, ettei kukaan palaveriin osallistuneista aikuisista opettajista jaksanut ajatella tätä loppuun asti ja ymmärtää, että oikea ratkaisu olisi ottaa kamera kauniiseen käteen ja painua Linnanmäen syyskarkeloihin filmaamaan. Sekin ihmetyttää, että yhteyttä otettiin asian tiimoilta minuun - en tiennyt, että ryhmänvanhimman pesti on näin vastuullinen.

Hyvät sarjisryhmäläiset. Jos meidät laitetaan animoimaan se huvipuistorakkine, olen pahoillani.
Yritin parhaani.

Ihana blogi!

2011-08-26T11:08:00.005+03:00

Kiitos Ellille blogipalkinnosta!
Sääntöjen mukaan minun tulee kertoa seitsemän faktaa itsestäni ja passata palkinto eteenpäin määrättömälle määrälle kanssabloggareita, mutta taidan tällä kertaa lätkäistä lätyskän (ja seitsemän faktan haasteen) vain Todella vaihessa -blogin Retalle.

Omat faktani...

1. Jaan syntymäpäiväni (22.4., odotan silloin onnittelujanne ja kukkalähetyksiänne...) Vladimir Leninin kanssa.
2. Vaikka esiinnynkin mielelläni kirjallisesti sivistyneenä, minun on myönnettävä, että chick lit - Himoshoppaaja, Bridget Jones ja kaverit - on suosikkini kirjallisuuden lajeista.
3. Olen käynyt neljäkymmentä kertaa katsomassa musikaaleja (tosin eri teoksia on tullut nähtyä vain 23, sillä esimerkiksi Les Misérablesin olen nähnyt seitsemän kertaa) - ja huomenna luvut ovat, Jesus Christ Superstarin myötä, 41 ja 24.
4. Olen äärettömän laiska katsomaan elokuvia. DVD:t makaavat hyllyssäni usein kuukausitolkulla ennen kuin saan katsottua ne.
5. Olen hyvin kömpelö.
6. Pandan täytelaku on parasta karkkia.
7. Lontoo on lempikaupunkini.

Taistelu blogilaiskuuden mörköä vastaan jatkukoon!
Siispä seuraavalla kerralla: Lontoo 2011
Sitä seuraavalla kerralla: seitsemän faktaa siitä, mitä suomalaisissa ylioppilaskirjoituksissa on raskaimmin pielessä...

Väsy

2011-08-12T22:11:00.002+03:00

Koulu alkoi neljä päivää sitten, ja olo on - taas kerran - viimeistä piirtoa myöten jyrän alle jäänyt.

Ei pitäisi hyytyä kalkkiviivoilla, sillä abivuotta viedään, mutta silti ottaa päähän.
Ottaa päähän se jatkuva komentelu, jota on jatkunut nyt yksitoista vuotta.
En jaksaisi enää, että joku kertoo minulle, kuinka ja millaisten tehtävien parissa minun tulisi viettää vapaa-aikaani. En jaksaisi enää, että joku toinen määrää minulle, millaista kirjaa minun tulisi pitää yöpöydälläni ("Voiko kirjaesitelmän pitää englanninkielisestä kirjasta?" "Ei, kyllä sen on oltava suomenkielinen." "Suomennokseen on yli puolen vuoden varausjonot kaikissa alueen kirjastoissa." "Silti."). En jaksaisi hyppiä kenenkään tai keidenkään järjettömien oikkujen mukaan (tämän vuoden uudistus lukiossani oli pistää lukujärjestykset uusiksi niin, että kaikilla on pakosta hyppytunteja, jollei ota joka päivälle ohjelmaa kahdeksasta neljään. Syy: "jotkut eivät heränneet aamutunneille" edellisen järjestyksen aikana). En jaksaisi kuulla sanaparia "yo-koetta ajatellen" enää kertaakaan.

Minua ei huvita täyttää englannin aukkotehtäviä.
Minua ei huvita tehdä pöljiä kuvistöitä (opettajalle muuten tiedoksi: animetyylinkin hallitseminen vaatii kykyjä, eikä se välttämättä ole yhtään vähemmän omaperäinen tapa piirtää kuin vaikkapa länsimaisten sarjakuvien imitointi tai suoraan valokuvista jäljentäminen).
Minua ei huvita "todistaa kypsyyttäni" kirjoittelemalla esseitä epämääräisille auktoriteeteille.
Minua ei huvita kuunnella uhkauksia tuntiaktiivisuuden tärkeydestä, luvattomien poissaolojen rankaisemisesta tai läksyjenteon voimasta.
Minua ei huvita, ei huvita, ei huvita!

Tietenkään ei pitäisi kiukutella. Pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni, hoitaa homma kunnialla kotiin, tyhjentää kaikki päähän väkipakolla ängetty vasta ylioppilaskokeiden jälkeen ja suunnata sitten kohti uusia näkymiä.
Mutta kesäloman jälkeen kouluun paluu avasi silmät koko homman älyttömyydelle, kuten harmillisen monena edellisenäkin vuonna. Tunteeseen turtuu ainakin hiukan, kuten aina, ja pian ei enää tee mieli itkeä epätoivosta hampaita harjatessaan kuin joka toinen ilta.

Olisipa jo kevät.

Kesäpaniikki

2011-08-03T15:35:00.001+03:00

Kesät ovat kaameaa aikaa.

Alkukesästä pursuan aina suuria suunnitelmia. Aion saattaa satakunta projektia valmiiksi tai edes puoleenväliin, tohlata kaverien kanssa ja teiskata sekä rannalla että kaupungissa, vähintään.

Silti kesän pari ekaa viikkoa häviävät minulta aina siihen, että nukun puoli kahteentoista, liikun asunnossa zombin tahdissa ja ryhdissä ja mietin, että onhan tässä aikaa. Piirrän, kirjoitan ja järjestän kirjahyllyni huomenissa, tänään pelaan Minecraftia auringon laskuun.
Huomenna kädestäni kuitenkin tapaa ennemmin Himoshoppaajan salaiset unelmat kuin 6B-lyijykynän, ja jos käteni ovat tietokoneen näppäimistöllä, muotoilevat ne korkeintaan vuosituhannen blogikommenttia, eivät omaa merkintää, saati vaikkapa uuden sarjakuvan juonta. Ollaksemme realistisia, kaikista useimmin ne kyllä liikuttavat pientä pikseliukkoa Minecraftin ihmemaassa.
Onhan sitä vielä aikaa!

Ja sitten, yhtäkkiä, on kesäloman viimeinen viikko. Pöytä lainehtii luonnosasteelle jääneitä suuria ideoita, blogin arkisto muutamaan sanaan juuttuneita aloituksia, mikään ei toimi. Koulu painaa päälle. Mikään ei huvita.
Lohdullista on sentään, että kun näin abivuonna pitäisi keskittyä opintoihin, niin varmaa on, että mikään ei muutaman viikon kuluttua tunnu hauskemmalta kuin omat, suuret projektit, joilla ei ole mitään tekemistä koulun kanssa...

Loman loppukevennyksenä lähden huomenna ystäväni Saran ja hänen äitinsä kanssa Euroopan musikaalipääkaupunkiin, Lontooseen.
Ehkä se saa luovuuden taas virtaamaan - tai ainakin se tyhjentää lompakon. Yksin Berliinistä löysin yhdeksän uutta musikaalilevyä, Lontoosta joutunen ostamaan uuden matkalaukun kokoelmani uusille tulokkaille.

Tasavallan sankari

2011-06-21T22:39:00.006+03:00

Vaikka blogiaktiivisuuden laskua liki täydellisen passiivisuuden tasolle ei voikaan panna vain yhden tekijän syyksi, aion nyt syyttää siitä vain yhtä asiaa, josta olen aikaisemminkin täällä ohimennen maininnut.

Kuukausi ja risat sitten sain valmiiksi 29-sivuisen, jatkuvajuonisen sarjakuvan.

Ennen kuin nyt aivan innostutte... Kyllä, jatkuvajuoninen sarjakuva on kytköksissä Les Misérablesiin. Se on sijoitettu Victor Hugon Kurjien maailmaan - tai paremmin sanoen, se kuvaa Victor Hugon Kurjien maailmaa tilanteessa, jossa kurjien varustukseen kuuluvat onnettoman elämänkohtalon ja kytevän idealismin lisäksi lasersäteet ja voimakentät.
Sarjakuvan nimi on Tasavallan sankari.

Kun sarjakuvakurssillani kävi viime syksynä käsky, että vuoden teema on pitkä seikkailusarjakuva, päädyin pian siihen, että Kurjat saavat inspiroida minua.
Vaikka olen istunut sarjakuvatunnilla joka perjantai jo vuosien ajan, en ole ikinä ennen saanut aikaan kolmea sivua pidempää juttua, enkä tosiaankaan sellaista, johon olisin itse tyytyväinen. Ideat kompastelivat omaan mahdottomuuteensa, tekeminen ei tuntunut mukavalta. Tarinaa en yksinkertaisesti osannut kirjoittaa.
Onneksi viime vuonna ymmärsin, lopultakin, ottaa tukea muista. Kuten nyt vaikka Ranskan juhlituimmasta romanttisesta kirjailijasta näin ensi alkuun...

Les Misérablesin myötä olen oppinut pitämään myös musikaalin pohjana olevasta kirjasta, ja koska lähdemateriaali oli minulle sekä tuttua että kiinnostavaa, oli siitä yllättävän helppoa kehittää oma väännöksensä.
Alunperin aioin kuitenkin siirtää ihmiselämän surkeuden jokaisen asteen esittelevän eepoksen sarjakuvamuotoon vakavalla mielellä: mielessäni muhi surkea, paatoksellinen tarina kuolemaan itsensä tuomitsevista vallankumouksellisista ja heidän kaatumisestaan. Onneksi eräs ystäväni ymmärsi, ja selvensi myös minulle, että ideani on sekin kuolemaantuomittu heti syntymästään. Hän muistutti minua muutaman kuukauden takaisista mietteistämme Kurjien ja supervoimien kohtaamisesta.

Vitsi muuttui sarjakuvasuunnitelmaksi kivuttomasti. Vihkossani komeili hetkessä parinkymmenen sivun suunnitelma.
Ystäväni oli oikeassa. Paras kunnianosoitus Victor Hugon kertojanlahjoille taitaa olla hänen uransa tärkeimmän teoksen pilkkaaminen jokaisen sivun jokaisessa ruudussa.

Matkan varrella suunnitelma kasvoi seitsemällä sivulla, ja tarvittu aikakin venähti luonnoksen vaatimasta nelikymmenviisiminuuttisesta kuuteen kuukauteen. Vaikka sarjiksen luominen ei ollut äärimmäisen karmeaa hommaa (kuten olin vielä ennen Sankaria kuvitellut), oli se usein rasittavan rutiininomaista.
Mittaa ruuduille oikeat rajat. Tussaa suorat viivat. Luonnostele. Tussaa kuvat. Korjaa virheet korjauslakalla. Skannaa. Korjaa virheet Photoshopissa. Lisää harmaasävyt. Lisää rasterit. Lisää värit, tarvittaessa. Lisää tekstit, suomeksi omaan käyttöön ja englanniksi internetiä varten.
Liki jokaisen sivun kohdalla kämmi kävi jossakin työvaiheessa, liki jokaiseen sivuun sisältyy kirouksia ja ärsyyntymistä.
Vaan oli se sen arvoistakin. Harvoin olen ollut ylpeämpi itsestäni.

Aloitin sarjan piirtämisen lokakuussa, ja valmista syntyi huhtikuun lopulla.
Jutun lopullista valmistumista viivästytti se, että syystä tai toisesta kuvataidekoulumme tulostin ei kyennyt parempaan suoritukseen kuin sivuun minuutissa. Kun tekeillä oli kolmekymmentä pienlehteä, joissa jokaisessa on kahdeksan kahdelta puolelta printattua aanelosta, voinee jokainen päässään räknätä, että ikuisuushan siinä kesti. Lisäksi sarjakuva yllätti minut suosiollaan. Kolmestakymmenestä kappaleesta ei ole enää yhtäkään jäljellä jaettavaksi.

Vaan ei hätää! Tasavallan sankariin voi kuitenkin kätevästi tutustua netissä.
Klikkaamalla tästä ja seuraamalla kuvien alla olevia linkkejä pääsee lukemaan tasavallan sankarin seikkailuja kolmannella kotimaisella eli englanniksi. Suomenkielisen laitoksen saattaminen yleisön silmien eteen on vielä pahasti vaiheessa.

Blogiaktiivisuuden noususta ei tästä huolimatta, ikävä kyllä, ole takeita. Olen nimittäin jo luonnostellut Sankarille jatko-osan, jonka otsikkona on näpsäkästi "Pullonpyöritystä" ja joka näpsäkästi raahaa lisää alkuperäisteoksen kohtauksia hölmöllä huumorilla kyllästettyyn lokaan...

Varmistus siitä, että olen yhä hengissä

2011-05-27T20:22:00.001+03:00

Minulla ei ole juuri muuta sanottavaa tällä kertaa kuin että koulumörkö on tehnyt pitkää päivää viimeisen kuukauden ajan.

Onneksi, onneksi, onneksi kesälomaan on enää viikko!

Häät

2011-04-29T22:34:00.000+03:00

Onneksi britit osoittivat sen verran ystävyyttä meitä suomalaisiakin kohtaan, että ajoittivat valojen vannomisen suoraan koulumme välitunnille!

Synttärikengät

2011-04-12T17:20:00.000+03:00

Puhelin soi. Isäni on langan päässä.

"Moi. Oletetaan, että olen nyt ostamassa sinulle tennareita synttärilahjaksi."
"Oi, oikeasti? Ihanaa!"
"Juu. Ja sinä haluat turkoosit."
"Joo."
"Onko turkoosi tällainen, joka minusta näyttää vaaleansiniseltä?"
"Ei ollenkaan... Mikset pyytänyt äiskää ostamaan niitä kenkiä..."
"No minkä värinen on turkoosi!?"
"Muistatko, minkä värinen t-paita minulla oli tänään päällä?"
"En."
"Muistatko, minkä värinen t-paita minulla oli eilen päällä?"
"En."
"Muistatko, minkä värinen laukku minulla on?"
"En."
"Muistatko sen kammottavan ruman takin, joka sinulla oli? Sen, joka oli violetti ja sisältä turkoosi, ja sen saattoi kääntää?"
"Ai, sen!"
"Sen värinen on turkoosi. Etsi sen väriset kengät. Ja jos et osaa, kysy myyjältä."
"Selvä! Hienoa!"

Suljen puhelimen. Se soi kolmen minuutin päästä uudelleen.

"Moi. Myyjä sanoi, että nämä ovat turkoosit, mutta laatikossa lukee 'light blue'. Voiko 'light blue' olla turkoosi?"
"Oletko sinä värisokea?"
"En!! Mutta ovatko nämä turkoosit?"
"Ovatko ne autosi väriset?"
"Eivät, vaan vähän vaaleammat."
"Älä osta! Niiden ei pidä olla vaaleammat! Niiden pitää olla tummemmat! Ja vihreämmät!"
"Siis."
"Älä osta auton värisiä! Tummemmat! Mieti sitä takkia!"
"No, minä menen tuonne toiseen kauppaan katsomaan. Jos niillä on turkoosia, minä tiedän, minkä värinen turkoosi on!"

Jään jännityksellä odottamaan syntymäpäivääni.

Projekti

2011-03-23T21:57:00.000+02:00

Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Kun ilon jakaa useille blogilukijoille, se oletettavasti kasvaa potensseissa. Siispä...

...kukas se siinä poseeraakaan Helsingin Kaupunginteatterin Wickedin tähtien kanssa? Kukahan, hmm?

Hiukan taustaa.
Minä ja ystäväni Tiia (kuvassa toisena vasemmalta - laitimmainen oikealta taas on ystävämme Mimmi) saimme pian Wickedin ensi-illan jälkeen neronleimauksen.
Neronleimauksen, jonka mukaan erään internetissä erinomaisuuttaan riehuvan ihmisen idea oli todella loistava ja ehdottomasti toteuttamiskelpoinen.
Idea kuului seuraavasti: "Wickedin näyttelijöille voisi viedä näköisnuket!"

Kävimme Tiian kanssa toimeen.
Kun kaksi itsepäistä ihmistä sanoo toteuttavansa idean, se toteutetaan vaikka silmä puhkeaisi... Askartelu kesti liki puoli vuotta ja oli, ainakin minun kannaltani, sangen opettavainen käsityön jalolla alalla. Virheistään oppii - niinpä minäkin tiedän nyt olla sähläämättä pieniä takinhihoja ommeltaessa (hihan irtoaminen oli täydellisen hermoromahduksen paikka), roiskimatta verta kankaalle, polttamasta mihinkään reikiä silitysraudalla tai säilömättä neuloja kiinnittämällä ne omiin housunlahkeisiini.
Älkää käsittäkö väärin, homma oli suurimmaksi osaksi hauskaa!
Suurimmaksi osaksi.

Projekti sai pisteen viime lauantaina.

En aio väittää, etteikö olisi ollut hermostuttavaa tavata ihailemiaan näyttelijöitä.
Itse asiassa, ollakseni täydellisen rehellinen, muistan tunteneeni suurempaa kauhua vain kaksi kertaa aikaisemmin: kun olin menossa harjoittelijaksi Helsingin Sanomiin ja kun minulta piti vetää neljä hammasta irti. Tapaisimme näyttelijät esityksen jälkeen. Siispä toinen näytös tuntui mielestäni enemmän hammaslääkärin odotushuoneelta kuin teatterielämykseltä...
Mutta kun sitten oikeasti näimme Tuukka Leppäsen, Anna-Maija Tuokon ja Maria Ylipään tulevan luoksemme, hermostus karisi iloisesti pois. Hetkonen - mikä tässä piti olla vaikeaa? Tämähän on kuin puhuisi normaaleille ihmisille!

Nuket otettiin hyvin vastaan.
Edellinen lause oli vähättelyä.
Pakkohan teidänkin on myöntää, että ne olivat täydellisesti onnistuneita!

Uomo universalet

2011-03-16T10:42:00.007+02:00

Opetushallituksen älypäät ovat tämänpäiväisen Hesarin mukaan keksineet mitata peruskoululaisten kykyjä taito- ja taideaineissa.

Lehden mukaan tutkimus tuotti esimerkiksi seuraavanlaisia helmiä:
"Sarjakuvan teko osoittautui vaikeaksi käytännössä."
"Musiikin käsitteiden ymmärtäminen tuotti vaikeuksia."
"Järin hyödyllisinäkään taito- ja taideaineita ei pidetä."

Voi hyvä ihme.

Totta. Mooses. Sarjakuvan. Tekeminen. On. Vaikeaa.
Itse olen tehnyt sarjakuvia kymmenkesäisestä asti ja nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, ne alkavat olla mielestäni kelvollisella tasolla. Eivät lähelläkään täydellistä, mutta kelvollisia. Kahdeksan vuoden piirtelyn jälkeen.
Opetushallituksen valoaivot ilmeisesti kuitenkin katsovat, että sarjakuvan teko, jota ei peruskoulun tavallisilla kuvistunneilla käsitellä ollenkaan, on jokin kengännauhojen sitomisen ja munan keittämisen kaltainen perustaito. Se tulisi hallita koetilanteessa jaa mieluiten siinä tulisi onnistua alta puolen tunnin.
Itselläni voi mennä päivä pelkkään luonnosteluun.

Tai musiikin käsitteet.
En tiedä, mitä instrumentteja opetushallituksessa soitetaan. Voin silti sanoa, että ihmisen, joka ei osaa soittaa mitään, on, etten sanoisi, äärimmäisen vaikeaa ymmärtää nuottien ja muiden vänkyröiden tarkoitusta edes tuplatunnin intensiiviopetuksen jälkeen. Vähän kuin yrittäisi opettaa aakkosia ihmiselle, joka ei vielä osaa puhua. Siinä voi kestää hetki.
Tähän voisin lisätä, että esimerkiksi kitaransoiton opiskelu vielä lukionkin (!!!) musiikintunneilla on yhtä tyhjän kanssa. Yksikään ihminen ei opi soittamaan kitaraa vain koulun musiikintunneilla. Ei yksikään. Parikymmentä minuuttia viikossa ei todellakaan riitä. Harvalla lukiolaisella, joka ei ole muuten musikaalinen, on pienintäkään motivaatiota sointujen oppimiseen. Ja miksi pitäisikään olla?

Ja mitä hyötyyn tulee... Näyttäkää minulle, mitä hyötyä on vastavärien tuntemuksesta tai linnunpöntön rakentamisesta työmarkkinoilla, niin minä soitan teille "Ostakaa makkaraa" nokkahuilulla.
Ne, joiden veri vetää taito- tai taidealalle, oppivat sekoittelemaan maaleja ja päättelemään sukkia tuosta vain ja usein aivan ilman koulun apua. Muista se tuntuu totta kai hyödyttömältä - kaikenlainen askartelu voi olla kivaa, mutta suoranaista hyötyä guiron soitosta on, aivan oikein, sangen harvalle.
Joskus jopa taideaineista kiinnostuneet kokevat koulutunnit hyödyttömiksi. Kun on itse sisäistänyt viisivuotiaana, että sinisestä ja keltaisesta tulee vihreää, ei enää viisitoistavuotiaana jaksaisi kuunnella samaa laulua.

Minua ärsyttää, kuinka opetushallitus tuntuu ajattelevan, että peruskoululla on kaikki edellytykset leipoa jokaisesta kakarasta kaikkitietävä renessanssi-ihminen.
Kun ei ole. Yhtäkään taito- tai taideainetta ei opi hallitsemaan, jos ei jatka harjoittelua vapaa-ajalla. Koulussa voi saada muutamia hyödyllisiä vinkkejä, mutta soittamaan, piirtämään, neulomaan ja sahaamaan opitaan oikeasti aivan muualla. Oma into ja oman ajan käyttö asian eteen on ehdottomasti tärkeintä!
En ymmärrä, miksi kaikkien ylipäätään tulisi hallita kaikkea. Ei tarvitse! Yksikään aikuinen ei harrasta sekä käsitöitä, veistoa, maalaamista että laulamista, ja vielä kaikkia kympin arvoisesti. Silti tämä tavoite asetetaan kaksitoistavuotiaille. Miksi? Suorittamisen pakko vie viimeisenkin ilon tekemisestä!

Taito- ja taideaineita ei tule poistaa kouluista, mutta niiden arvostelua, arvostusta ja roolia voisi vähän miettiä.

Ateena, top kymppi

2011-03-12T23:12:00.000+02:00

Kymmenen asiaa Ateenasta satunnaisessa järjestyksessä.
Kuvista kiitos isälleni.

#1: Antiikki.
Tässä sitä seisoskellaan kivellä, olla aikanaan törrötti Sokrates/Platon/apostoli Paavali/mikä nyt milloinkin. Hämmentävän historiallista, etten sanoisi - olkoonkin, että kuuluisat jalanjäljet ovat ehkä jo hioutuneet marmorista sitä kuluttaneiden miljoonien turistijalkojen pohjiin...

#2 Ruoka.
Ei näin hyvää olekaan. Tätä lapioisi naamaan vaikka loppuvuoden. Päihittää kasvihuonetomaatit ja eineshyllyn arkipäivämätön seitsemän-nolla.

#3 Maisemat.
Kun katsot Suomessa ympärillesi, näet aina viiden metrin päässä kasvavaan kuusimetsään saakka.
Kun katsot Ateenassa ympärillesi, etenkin jos jaksat kiivetä kukkulalle (sivumennen sanoen: viikon kävelysaldo miltei 120000 askelta), näet Välimerelle asti.

#4 Kevät - tai siis Vuodenaika.
Ateenan helmikuista vuodenaikaa on vaikea määritellä suomalaisin termein, sillä se ei vastaa mitään meidän vuodenajoistamme. Kevät? Eäh, liikaa täysikokoisia lehtiä puissa. Talvi? Eäh, liikaa lehtiä puissa ylipäätään.
Oli tekninen termi mikä oli, raappahousujen hetkellinen hylkääminen oli kyllä viehättävää vaihtelua.

#5 Yleislakko.
Voinpa sanoa nähneeni! Mielenosoituksella oli mittaa kuin viimeisellä koulupäivällä ennen kesälomaa, ja jopa kyynelkaasua leijaili ilmassa...

#6 Taide.
Kyllä tässä heikommat kalpenevat. Mitä tästä voisi edes sanoa käyttämättä puhkikulutettuja ylisanoja?

#7 Kaupunkikuva.
Ei tietenkään nättiä kaikin paikoin, mutta esimerkiksi New Yorkin ruutupaperin ja viivoittimen kanssa askarreltuun asemakaavaan verrattuna varsin vaihtelevaa ja keskivertoon suomalaiseen kylänraittiin verrattuna mahdottoman mielenkiintoista!

#8 Hotelli.
Olimme isäni kanssa suurimman osan ajasta ainoita asiakkaita. Ainakin oli rauhallista... Huonosta laadusta väen vähyys ei ainakaan johtunut. Sekä aamiaisessa, parvekkeessa että televisiossa löytyi!
Olkoonkin, että matkaoppaan mukaan naapurihotellissa olisi ollut marmoriset kylpyammeet.

#9 Turistien vähyys.
Turisti moralisoi tässä turistia... Mutta kaikkien matkaoppaiden varoitettua siitä, kuinka jokainen antiikin nähtävyys tursuu seuramatkailijaa eikä armoa anneta, oli ilahduttavaa huomata ihmisten vähäisyys.
Ehkä ei-turistisesongilla on haittapuolensa - monet museot olivat auki vain kolmeen asti, kymmenen astetta ei ehkä riitä helteeksi kaikille -, mutta ainakin Akropoliilla pääsi kääntymään ympäri.

#10 RENT. Ei kuvaa saatavilla.
Pääsin näkemään kreikkalaisen version musikaali RENTistä (eräs suuria suosikkejani).
Teatterin löytäminen ei vaatinut kuin yhden nettikeskustelun, hiukan googlaamista, kolme puhelinsoittoa, käynnin turisti-infossa, kaksi käyntiä hotellin respassa ja lipputoimistoon vahingossa törmäämisen.
Ikäväkseni sain sittemmin huomata, että kreikkalaiset olivat katsoneet paremmaksi laittaa musikaalin käsikirjoituksen uuteen uskoon poistamalla ja lisäämällä kohtauksia näennäisen satunnaisessa järjestyksessä. Mutta laulu raikasi komeasti... Voipa sanoa käyneensä!

Tasavallan sankarit

2011-03-06T22:01:00.003+02:00

Pahoittelut kaikille Ateenaa odottaville - tämä päivä menikin tässä.
Teen, nähkääs, sarjakuvaa. Tarkemmin muotoiltuna Victor Hugon Kurjat-teokseen perustuvaa sarjakuvaa, joka maustaa klassikon tapahtumia pienellä määrällä supervoimia ja lasersäteitä.
Vaikka olenkin kuluttanut sarjakuvakurssin penkkiä vuositolkulla, on Tasavallan sankari, tällä hetkellä 18- ja valmistuessaan 29-sivuinen kertomus, jo nyt pisin sarjakuva, jonka olen koskaan piirtänyt. Ja koska olen - epätoivoisesti, ehkä? - päättänyt saada sen valmiiksi ennen tämän kevään viimeistä sarjakuvatuntia, hengittää se niskaani koko ajan.

Tässä kuitenkin odotusta helpottamaan muutamia ateenalaisia matoja:

Veikeä opo

2011-03-04T15:38:00.006+02:00

Koulussamme on pakko mennä keskustelemaan opon kanssa nyt, kun lukion loppu ei ole enää vuodenkaan päässä.
Tänään kello kymmeneltä oli minun vuoroni.
Opo saapui paikalle viittätoista yli ilman anteeksipyyntöä.

"No mitäs sinä olet ajatellut."
"Ööp-"
"Niin että oletko sinä ruotsin kirjoittamista ajatellut."

Alkukohteliaisuuksien jälkeen päästiin asiaan. Opo tulosti minulle paperin, johon hän avuliaasti ympyröi kaikki kurssit, jotka minun tulisi vielä suorittaa.

"Ajattelin tehdä kuvisdiplomin ensi vuonna. Pitää siis varmaan ottaa lisää kuvista."
"Mitenkäs se nyt olikaan."
"Minä olen kuullut, että suoritukseen vaaditaan neljä kurssia kuvista. Eikö niin?"
"Kaksi taitaa kyllä olla ehdoton minimi, miten se olikaan, minä en nyt muista."
"Minä voisin kyllä puhua tästä kuvisopettajalle-"
"Katsotaanpa. Minä luulen kyllä, että se on kaksi, mutta varmistetaan. Missä se esittely nyt oli. Ainakin kotitalouteen vaaditaan kaksi, ja käsityöhön. Käsityötähän voi suorittaa kansanopiston puolella."

Opo avasi Powerpoint-esityksen, joka oli tarkoitettu ysiluokkalaisten houkuttelemiseksi koulumme auvoon. Jokaista dianvaihtoa säesti äänitehoste.
Zoink. Zoink. Zoink. Zoink. Zoink. Zoink.

"No tässä on kuvaamataidon diplomista, mutta montako siihen nyt vaaditaan. Missä se lukee."
"Tuossa sanotaan, että siihen vaaditaan neljä kurssia."
"Niin se olikin. Hyvä."

"Ja tästä kirjoittamisesta. Mitä sinä ajattelit kirjoittaa syksyllä."
"Englannin varmaan, ja äidinkielen."
"Monethan ottavat tätä englantia ja matikkaa. Kolme kurssia kumpaakin siihen jaksoon ennen kirjoituksia, niin tulee kerrattua samalla."
"Entä äidinkieli?"

Todistuksessani on äidinkielen kohdalla kolme yhdeksikköä ja yksi kymppi.

"Otetaanhan sitäkin syksyllä, mutta monet käyvät sen sitten keväällä uusimassa. Kun he eivät saaneetkaan omasta mielestään sitä arvosanaa jonka ansaitsivat. Kun siinä äidinkielessä täytyy kuitenkin kehittyä ihmisenä. Matikkaa kun ottaa kolme kurssia niin se on sellainen matematiikkakylpy. Mutta äidinkielessä historianesseet ja ne viimeiset kaksi jaksoa muutenkin ovat kamalan kehittäviä. Mutta voithan sinä sen ottaa, voihan sen käydä sitten keväällä uusimassa."
"Kai se matikkakin sitten kelpaa. Mutta pitääkö kaikki nuo kolme viimestä enkunkurssia käydä, jos aikoo kirjoittaa?"
"Kyllä, englannin monet kirjoittavat syksyllä."

Opo luo vielä yhden silmäyksen todistukseeni.

"Sinulla on tuo elokuvakurssi tulossa keväällä."
"No joo, otin sen sellaisena kevennyksenä tuohon vuoden loppuun."
"Kyllä se on niin, että sinun kaltaisellesi kuvalliselle ihmiselle se ei ole mikään kevennys. Kyllä se on melkein pakollinen sinun kaltaisellesi visuaaliselle ihmiselle."

Opo pisti paperin, johon hän oli merkinnyt kaikki kurssit, joita minun tulisi vielä käydä, omaan laatikkoonsa.
Lähdin.

Läpihuutojuttu

2011-03-01T18:57:00.002+02:00

Palasin juuri lomalta Ateenasta. Lisää aiheesta, siis ihan kunnollinen blogipostaus kerrankin, tulossa pikapuoliin!

Koeviikko

2011-02-07T11:35:00.000+02:00

Lisättäköön, että lakua kului myös opettajan valvoessa tämänpäiväistä koetta.

N2N = Next to Normal Helsingin Kaupunginteatterissa. Menkää, kun vielä on mahdollisuus!

Ekoehdotus: pelastetaan planeetta, lopetetaan yrityslahjojen jakaminen. Roskikseenhan ne yleensä päätyvät.
Tämä ehdotus koskee niin kyniä, huulirasvoja, magneetteja kuin kaikkia muitakin killuttimia. Jos jotain on aivan välttämätön pakko jakaa, miten olisi jokin helposti hävitettävä ja maatuva? Reilun kaupan teetä ehkä?

Fiiliksiä

2011-01-23T18:19:00.002+02:00

Pahoittelut radiohiljaisuudesta.
Syy piilee siinä, että viime aikoina kirjoittaminen on tuntunut tältä:

Sen sijaan piirtäminen on sujunut parhaimmillaan viiden sarjakuvasivun viikkovauhtia.
Inspiraatio taitaa olla melkoisen syklinen ilmiö.

Lupaan palata asiaan heti, kun jotain asiaa on!

Joulukirkko

2010-12-22T09:54:00.002+02:00

Lukiossamme on mielenkiintoinen tapa hoitaa viimeinen koulupäivä ennen joulua.
Sen sijaan, että ryömisimme keskiviikkoaamuna kouluun kuten normaalisti, pidämme joulujuhlan tiistai-iltana ja menemme joulukirkkoon lähellä keskiyötä niin, että jumalanpalvelus venyy keskiviikon puolelle. Näin on viimeinen koulupäivä kätevästi kuitattu.

Eilen joulujuhlaa viettäessämme olin kuitenkin lähellä kramppia silkasta ärsyyntyineisyydestä.

Miten vaikeaa, toistan, miten vaikeaa, voi olla suun kiinni pitäminen joulukirkossa?
Ilmeisen mahdotonta.
Kun pappikin joutuu saarnan perään pyytämään hiljaisuutta, luulisi, että tyhmäkin tajuaa.

Minulle on aivan sama, mitä uskontoa edustat tai et edusta.
En välitä, vaikka olisit valantehnyt ateisti, hindu tai uuspakana. Kuulutpa mihin tahansa kirkkoon, lahkoon tai järjestöön. Sillä täysin omasta vakaumuksesta huolimatta kuuluu tavallisen ihmisen normaaliin käytökseen olla hiljaa kirkossa.
Vaikket kunnioittaisi kirkon edustamia arvoja, yritäpä irrottaa ajattelusi oman napasi ympäriltä edes siksi hetkeksi, että ymmärrät paikalla olevan niitäkin, jotka kunnioittavat.
Eihän tarina Jeesuksen syntymästä kaikkia liikuta. Mutta luulen, että ihmisen täytyy olla varustettu hyvin köyhällä mielikuvituksella, jos ei pysty huvittamaan itseään sitä tuntia, minkä palvelus kestää, ajattelemalla muita asioita. Hiljaa. Päänsä sisällä.

Jos kirkkoon meneminen ja samanaikaisesti siellä hiljaa pysyminen tuntuu yhä aivan täysin mahdottomalta, kehotan lintsaamaan. Ei kirkon ovella nimiä tarkasteta.
Kiitos.

Liikaa tietoa ennen aamukymmentä

2010-12-16T14:25:00.000+02:00

Onneksi lomaan on enää muutama päivä.

Toistoja

2010-11-27T17:33:00.002+02:00

Juttelin tuossa männäviikolla erään ystäväni kanssa.
En muista, mistä oli kyse, mutta jostain syystä ystäväni oli kertonut äidilleen, että minä olin Turussa katsomassa Les Misérablesia. Olin ollut paria kuukautta takaperin katsomassa samaisen esityksen kyseessä olevan ystävänkin kanssa.
Ystäväni äiti tuijotti ystävääni hetken ja kysyi, kuinka monta kertaa olin jo nähnyt Les Misérablesin. Ystäväni vastasi tarkan lukeman olevan "aika monta." Ystäväni äiti tiedusteli sitten ystävältäni seuraavaa:
"Onko se Siiri ihan normaali?"

Ystäväni kerrottua jutun minulle tunsin oloni hiukan hiiltyneeksi.
Ettenpä sanoisi, että sapetti.

Jos ihminen käy saman bändin keikalla aina bändin käydessä Suomessa, ei siinä ole mitään hassua. Kaikillahan on lempibändi!
Jos ihminen lukee saman kirjan useamman kerran, ei siinä ole mitään hassua. Kaikillahan on lempikirja!
Jos ihminen katsoo lempielokuvansa dvd:ltä vähintään kerran kuussa, ei siinä ole mitään hassua. Kaikillahan on lempielokuva!

Mutta jos ihminen katsoo lempielokuvansa elokuvateatterissa enemmän kuin kerran, alkaa siinä olla jo jotain kummaa. Kaikillahan on lempielokuva - mutta etkö sinä voisi odottaa dvd:tä? Miten niin parempi äänen- ja kuvanlaatu, mitä väliä niillä on?
Ja auta armias, jos ihminen käy katsomassa saman teatteriesityksen useammin kuin kerran. Miten niin lempinäytelmä? Mutta etkö sinä nähnyt sen jo? Mitäs järkeä tuossa tuollaisessa on? Eikö kerta muka riitä!

En minäkään joka esityksessä kahta kertaa juokse: tähän mennessä olen pitänyt tarpeeksi vain Lahden vuoden 2008 Catsista, Lontoon Les Misérablesista ja Turun Les Misistä käydäkseni niissä kahdesti.
Silti olen joutunut monta kertaa omituisten katseiden kohteeksi, kun käy ilmi, että olen nähnyt saman esityksen kahdesti.
"Se on aivan kuin katsoisi elokuvaa", selitän. "Toisella kerralla huomaa aina paljon sellaisia yksityiskohtia, joita ei ole tajunnut ensinäkemältä! Siis kuin kävisi leffassa, paitsi että sitä ei saa dvd:llä kotiin. Kannattaa siis mennä mieluummin monta kertaa kuin katua myöhemmin, ettei mennyt! Lisäksi musiikki on niin upeaa, että sitä voisi verrata konsertissa käymiseen."
Keskustelukumppanini hymyilee vinosti ja kysyy: "Mutta siis ihan oikeasti kaksi kertaa?"

En jaksa ymmärtää.
Mitä hupaisaa, saati väärää on siinä, että ottaa kaiken irti lempimusikaalistaan, kun sitä kerrankin esitetään kotimaassa? Voi olla, ettei idea kissapukuisista ihmisistä tanssimassa lavalla, saati ajatus tiiliskivenomaisesta ranskalaisesta klassikosta sorvatusta musikaalista, vastaa mielikuvaasi hauskasta illasta. Mutta onko se sinulta pois, jos se on minusta liki täydellistä ajanvietettä?

Yritän - ja toivottavasti onnistun siinä! - välttää sortumisen oikeasti sekopäisen faniuden alueelle. Jos jokin musikaali alkaa kyllästyttää, on tauon paikka.
Toisin kuin asialleen eri tavalla omistautuneet fanikollegani Isossa-Britanniassa, minulla ei ole aikomuksia laajentaa käyntejäni Turussa kahdeksaankymmeneenkuuteen tai pilkata maanrakoon sitä tuotantoparkaa, joka unohtaa Javertin pulisongit. Jos uudessa versiossa on viulu vähemmän kuin Lontoossa vuonna 1985, ei päiväni ole pilalla.
Yritän myös välttää liiallista musikaalikeskustelua seurassa. Joskus ote pettää, mutta ajoittaisista jaarittelukohtauksista huolimatta tiedän, ettei aihe kiinnosta useimpia.

Vai onko ongelma ehkä hinnassa? Onko joidenkin mielestä aivan ylitsepääsemättömän typerää, että joku on valmis maksamaan paitsi lipusta niin junamatkasta Turkuun ja ruuasta tien päällä? Epäilen, että tämä seikka seilaa joidenkin ihmettelijöiden mielessä, ja heille voin lausua vain seuraavaa: en minäkään nauranut, kun värjäytit hiuksesi kampaajalla, ostit piikkikorkoiset nahkasaappaat ja hankit uuden pelikonsolin, vaikkei minulla ole aikomuksiakaan käyttää senttiäkään yhteenkään näistä asioista.

Enkä edes viitsisi puuttua siihen hämmennykseen, jota kahdeksan Les Misérables -cd:n kokoelmani muissa herättää.
Kuuntelen niitä kaikkia. Usein pienempien kielialuiden musikaalilevyt on pakattu niin täyteen energiaa ja intoa, että sen ymmärtää, vaikkei tajuaisi sanaakaan kielestä. Samoin kauniin ihmisäänen tunnistaa laulettavista sanoista huolimatta, ja usein erilaiset sovituksetkin yllättävät iloisesti. Keräily tuo haastetta elämään!
Silti tämänkin harrastuksen mainitseminen herättää useimmiten vain kommentin "mutta ethän sinä ymmärrä hollantia!"
Sanonpa vain, että minulla on myös kolme Sweeney Toddia ja Chicagoa sekä kaksi RENTiä, Oopperan kummitusta, Leijonakuningasta, West Side Storya, Chessia, A Little Night Musicia, Mamma Mia!:a ja Catsia.

Oloni on muuten lievästi huolestunut sen vuoksi, että Ylen Turun paikallisuutisten mukaan jo yli 85 prosenttia Les Misérablesin kevään lipuista on myyty. Kolmas katsomiskerta on vaakalaudalla, viikonloppunäytökset myyvät aina ensin loppuun.
Siispä maanantaina nähdään, Citymarketin palvelutiskin virkailija! Tiedän, että kammoat minua jo valmiiksi. Kun tulen ostamaan lippua, jono odotuksen vihalla täyttämiä, lottokuponkeja pakonomaisesti pusertavia veikkaajia kasvaa poikkeuksetta liki pikaruokalan puolelle ja silti sinun täytyy rauhallisesti antaa minun valita mieleiseni istumapaikka ja vaatia opiskelija-alennusta. Tapaamme ylihuomenissa!

Ja te, jotka näette kolmannen kerran järjettömänä, tikahtukaa ihmetykseenne.

Dinosaurus

2010-11-23T21:48:00.001+02:00

En olekaan tainnut vielä toitottaa sitä, kuinka kävin viime viikonloppuna katsomassa Suomen parhaan teatteriesityksen. Toistamiseen.
Omituista minulta.

Ketä huvittaa lukea Åbo Svenska Teaterin Les Misérablesista kaikki kiinnostava ja lisäksi puolenkymmentä tällä-ei-ole-väliä-kuin-kuudelle-maailman-suurimmalle-fanille -tyypin faktaa, käyköön tähän osoitteeseen hiomaan englannintaitojaan kirjoittamani selostuksen parissa.

Teille normaalimmille (aion, sivumennen sanoen, palata normaaliuden käsitteeseen tämäntyyppisissä harrastusasioissa myöhemmin, odottakaapas!) riittänee seuraava kasku kuvaamaan esityksen tasoa:

Juttelin eilen illalla vanhempieni kanssa minun ja isäni matkasta Turkuun.

"Se oli aivan upea, mahtava! Loistava! Pakko päästä kolmannen kerran! Ja neljännen! Pakkopakkopakko!"
Äitini katsoo minua kyllästyneenä.
"Kuultu."
"Se oli loistava! Aivan loistava! Paitsi että isä nukahti ensimmäisen näytöksen aikana."
"Ei se siitä johtunut, ettei se olisi ollut hyvä, se nimittäin oli tosi hieno. Mutta kun me oltiin juuri syöty, ja syöminen usein alkaa nukuttaa..."

Ilta ei ole enää niin nuori kuin vielä pari tuntia sitten, ja isäni näyttää nytkin hiukan uniselta.
Itse asiassa, hän näyttää siltä kuin olisi valmis vetämään verhot, sammuttamaan lamput ja kääriytymään peittoon sillä minuutilla. Ainoastaan minun puhetulvani estää häntä toteuttamasta aikeitaan heti paikalla.

"Vai tosi hieno! No, mikä siinä sitten oli parasta? Siis lukuunottamatta niitä kohtia, joiden aikana nukuit, tietenkin", penään.

Isäni miettii hetken.
"No, sitten minä piristyin kun tuli se vallankumouskohtaus. Se laulu oli niin komea. Se tuli sieltä niin kuin, hmm, niin kuin, tavallaan..."
Isäni miettii vielä toisen hetken.

"Niin kuin dinosaurus."

Hiljaisen kikatuksen täyttämän hetken jälkeen isäni toteaa rauhallisella äänellä:
"Hyvää yötä molemmille!"

Karpalot

2010-11-22T10:11:00.001+02:00

Hyvä Fazer,

miksi olette vähentäneet karpalokonvehtien määrän konvehtirasiassanne neljästä kahteen?

Kotonani mikä tahansa joulunaluspäivä sortuu nyt minun ja isäni väliseen tappeluun siitä, kuka saa kerroksen ainoan karpalon.
Häviäjä syyttää voittajaa karmein solvauksin ja voittaja hymyilee karpalohillo suupielestä valuen. Sitten molemmat syövät vihaisesti kerroksen muita konvehteja päästäkseen ensimmäisenä käsiksi alemman kerroksen karpaloon ja kyräilevät toisiaan rasian ylitse.

Edellä olevien seikkojen valossa ymmärtänette, miksi toivon markkinoille tuotavan pelkkiä karpalokonvehteja sisältävän rasian.
Tai laittakaa nyt edes ne poistetut karpalot takaisin.

Terveisin
Siiri L.

Mukavia salaisuuksia

2010-11-21T14:45:00.002+02:00

Tämä ei ole salaisuus:
Olen huono pitämään iloisia salaisuuksia.
Synkkien tai neutraalien salaisuuksien salassa pitäminen ei tuota minulle kuudesosaakaan siitä vaivasta, jonka yhdenkin iloisen asian peittäminen salaperäisyyden verhon taakse minussa synnyttää.

Etenkin joulunaika on minulle rankka paikka.
Aloitan joululahjaostokseni mielelläni ajoissa, ettei minun tarvitsisi survoutua kauppaan viikkoa ennen joulua vihaisten ihmisten ja kalkkaavien kulkusten pyörteeseen.
Mutta kun paketit odottavat pöytälaatikossani jo kuukautta ennen aattoa uutuuttaan kiiltävinä ja korteilla varustettuina, on minun vaikeaa pysyä rauhallisena. Lahjojen antaminen on ihanaa, ja varsinkin näiden lahjojen - sopivathan ne saajoilleen täydellisesti! Haluan ilahduttaa vastaanottajia heti!

"Arvaa mitä minulla on", hölötän Ullalle hymyillen laveasti. Ulla katsoo minua kylmästi.
"No."
"Minulla on yksi tosi, tosi kiva juttu! Se on vähän litteä ja siitä tulee sellainen- Ei kun enhän minä voikaan kertoa!"
"Jaa."
"No siis se on vähän niinkuin joululahja... Mutta se on kyllä tosi mukava! Sinä kyllä tykkäät siitä takuulla!"
"Jaa."
"No joo joo! Mutta en voi sanoa enempää!"

Ullan lahjan lisäksi aion toki ilahduttaa muitakin. Muutama paketti on ikäväkseni vielä idea-asteella, mutta Tiian kääröstä puuttuu enää rusetti päältä. En ole nähnyt Tiiaa lahjan ostamisen jälkeen, mutta osaan jo kuvitella seuraavan tapaamisen.

Ovikello soi. Tempaisen oven auki.
"Moi."
"Arvaa mitä minulla on?" intoilen Tiialle.
"No mitä?" intoilee Tiia takaisin.
"Eääh, kun en minä voikaan kertoa... Se on tavallaan niin kuin salaisuus."
"Ai jaa? Onko se joululahja?"
"No joo, on se. Mutta voin antaa vinkkejä! Haluatko vinkkejä?"
"Joo, totta kai!"
"No, se on vähän litteä ja sitä voi käyttää-"
"Onko se sellainen-"
"Ei, ei todellakaan! En minä voi sanoa, se on salaisuus!"
"No höh."
"Toivottavasti jaksat odottaa! Sinä tykkäät siitä kyllä tosi, tosi paljon!"

Mitä jos?

2010-11-15T13:38:00.005+02:00

Turun Sanomat: "Legendaarisen Abba-yhtyeen miespuoliset mestarit Benny Andersson ja Björn Ulvaeus etsivät Turusta uusia kykyjä Helsingin ruotsalaisen teatterin musiikaaliin. Miehet tutustuivat torstai-iltana Åbo Svenska Teaterin kiitettyyn musikaaliin Les Misérables."

Miettikääpä.
Sitä astelisi kaikessa rauhassa, vaikkapa pizzan tai ehkäpä jopa pihvin ranskalaisilla viereisessä ravintolassa nautittuaan pieneen, turkulaiseen teatteriin. Lämpiö olisi, kuten teatterissa tavallisesti, täynnä eläkeiän jo reippaasti ylittänyttä kansaa, mutta osuisipa joukosta silmään muutama nuorisonkin edustaja. Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa tähän mennessä.
Sitä veisi vaatteensa narikkaan, laittaisi narikkalapun lompakkoonsa, ostaisi käsiohjelman ja lehteilisi sitä. Pian ovet katsomon puolelle aukeaisivat. Sitä kiittelisi lipunrepijää, etsisi paikkansa - permannolla ja parhaassa mahdollisessa paikassa! Tätä onnea! - ja istuisi alas.
Huomio kiinnittyisi taas käsiohjelmaan. Silmäkulmastaan ei kuitenkaan voisi olla huomaamatta, että viereisille tyhjille paikoille istuu pari harmaapäistä herrasmiestä. Ohjelman ruotsinkielinen teksti veisi kuitenkin kaiken huomion, eikä vierustovereihin kiinnittäisi sen kummempaa huomiota.
Mutta hetkonen... Ihan kuin niissä miehissä olisi ollut jotain tuttua... Vilkaisu oikealle juuri valojen alkaessa himmentyä.
Pimeys ja musikaalin mahtipontiset alkutahdit peittäisivät armeliaasti lautasiksi laajentuneet silmät, loksahtaneen leuan ja hämmentyneen pihinän.

Hiukan harmillista, että menen Turkuun vasta tämän viikon lopulla.

Menneitä selaillen

2010-10-30T19:58:00.003+03:00

Hiljattain sain käsiini pinkan vanhoja naistenlehtiä 60-, 70- ja 80-luvuilta.
Otsikot olivat yllättävän ajankohtaisia: "Miksi suomalaiset eroavat kirkosta?", "Kristillisen avioliiton puolesta", "Suomen väestönkasvu on laskemassa"... Mutta kaikki muu materiaali ei ole ikääntynyt ihan yhtä kauniisti.
Vai mitä sanotte seuraavista esimerkeistä menneiden vuosikymmenien mainos- ja muusta aikakauslehtiestetiikasta?

Nelisenkymmentä vuotta sitten raudanpuute oli ilmeisesti kaamea vaiva.

1966 ei sanan "mukava" mainitsemista tupakan yhteydessä vielä oltu kriminalisoitu.

Jokainen meistä taitaa pitää internettiä Googlella ja Wikipedialla itsestäänselvyytenä. Pitäkää siis nämä otteet kysymyspalstoilta mielessänne, kun seuraavan kerran etsitte hakukoneella Clark Gablen nimmareita ja Alice Cooper -t-paitoja!

Toisaalta, vaikka niin voisi luulla, lyhenne EVO sanoista "et vaan osaa" ei ole internet-ajan tuote. Seuraava askarteluliimamainos nimittäin todistaa toisin - ja keksikääpä joutessanne esimerkki vielä ilkeämmästä tuotteennimestä!

Myös passiivis-aggressiivisuus on ollut hallussa jo kauan ennen nettiä, jopa mainosalalla.

Jos uudistukset alkoholimainontaan saadaan menemään läpi, voidaan kaava uusiin kaljamainoksiin ottaa tästä vanhasta tupakkamainoksesta. "Nyt tulee Karhu special! Vielä vähemmän promilleja ja makua. Valitse järkevästi omasi."

Uskon, että mitä tahansa tuotetta saisi kaupaksi viisikymmentä prosenttia enemmän, jos muistaisi jujuttaa sanan "ylevä" mainoslauseeseen.

Sanat loppuvat liki kesken. Talvi tulee, hankkikaa tarpeeksi lantionlämmittimiä.

Siivouksen sivutuote

2010-10-27T19:05:00.001+03:00

Äiskä ja Siiri Tanskan Legolandissa 1998.

Äiskä ja Siiri Tanskan Legolandissa 2006.

Parikymppiä ja risat

2010-10-12T20:01:00.001+03:00

Hyvä ystäväni,

onnitteluni! Muutama päivä sitten saavutit kahdenkymmenenviiden vuoden iän.
Jotkut toki väittävät, ettei neljännesvuosisata ole vielä ikä eikä mikään. Minä olen kuitenkin sitä mieltä, että jos jaksaa painaa neljännesvuosisadan sellaisella tarmolla ja energialla kuin sinä ja vaikuttaa niin monen ihmisen elämään positiivisella tavalla, on se kunnon aplodien paikka!

Muistan tarkasti sen puolentoista vuoden takaisen päivän, jolloin tapasimme ensimmäistä kertaa.
Olin kuullut sinusta huhupuheita jo aikaisemmin, mutten ollut kiinnittänyt niihin huomiota, saati kiinnostunut mahdollisuudesta tulla kylään luoksesi. Suoraan sanottuna minulle ei ollut aikomustakaan tulla pistäytymään... Vielä suorempaan sanottuna vaikutit minusta aika tylsältä tyypiltä.
Siksi olinkin melko yllättynyt huomatessani, muutaman hätäisen päätöksen johdosta, seisovani ovellasi sinä harmaantalvisena torstaina.

Teit parhaasi piristääksesi ja viihdyttääksesi minua - huolimatta jokseensakin synkästä ja syvällisestä ajatusmaailmastasi. Enkä väitä, etten olisi arvostanut yritystä, päinvastoin. Huomasin kyllä, miten kiehtova ja erikoinen olet. Mutta vain pari päivää sitten eräs mustaviittainen, maskin taakse piiloutuva herrasmies oli varastanut sydämeni... Minulla ei ollut aikaa tutustua sinuun kunnolla.

Muutaman kuukauden kuluttua pikaisesta kohtaamisestamme mieltäni alkoi kuitenkin kaivella. Uusi mustaviittainen ystäväni osoittautuikin melko pinnalliseksi persoonaksi. Ehkä se toinen tyyppi olisikin ollut hauskempi kaveri?
Otin yhteyttä sinuun kyselläkseni kuulumisia.

Muutaman päivän kuluttua yhteydenotosta en enää voinut ymmärtää, kuinka olin saattanut hylätä seurasi moneksi kuukaudeksi.
Juttusi olivat aina uskomattoman kiehtovia ja saatoin kuunnella sinua tuntitolkulla pitkästymättä. Olit hyvin erilainen muihin tuttaviini verrattuna - usein vakava, jopa syvällinen ja mietiskelevä, mutta huonoimpina hetkinäsi miltei väkivaltaisen vihainen... Ja silti huumorintajuinen ja täynnä tulevaisuudenuskoa. Yhdessä viettämämme aika oli minulle todella antoisaa.
Kaukaisen asuinpaikkasi takia en voinut käydä luonasi kylässä niin usein kuin olisin halunnut, mutta soitin usein. Ja muistathan, kuinka riemuissani olin kuullessani viime syksynä, että aiot, vaikkakin väliaikaisesti, muuttaa asumaan lähemmäksi minua!

Pian tutustumisemme jälkeen yritin esitellä sinut muille ystävilleni.
Olin varma siitä, että koska meillä oli yhdessä aina niin mukavaa, nauttisivat muutkin ystäväni seurastasi. Puhuin sinusta heille, ja paljon. Strategia ei kuitenkaan aina toiminut, vaan joskus vastassa oli ärsyyntyminen - myönnetään, ehkäpä enemmän minun vikani kuin sinun... Osa tutuistani kävi kuitenkin kylässä luonasi, ja jotkut jopa nauttivat olostaan.
Luulen kuitenkin olevani oikeassa väittäessäni, että yksikään kavereistani ei ole ystävystynyt kanssasi aivan samalla tasolla kuin minä. No, joskus kemiat eivät pelaa, mutta sen ei luulisi sinua haittaavan: tiedänhän suorastaan kadehdittavan määrän ihmisiä juhlivan syntymäpäivääsi ympäri maailmaa.

Haluaisin kiittää sinua kaikista niistä kerroista kun olet inspiroinut minua, kaikista niistä iloisista ja ankeammistakin hetkistä, jotka olet kanssani jakanut.
Odotan jo innolla seuraavaa tapaamistamme ja toivon, että elämäsi seuraavat kaksikymmentäviisi vuotta ovat täynnä jännitystä, onnea ja palkitsevia hetkiä, aivan kuin ensimmäiset kaksikymmentäviisi ovat olleet!

Nostakaamme lasimme viime viikonlopun päivänsankarille, musikaalille Les Misérables.

Lisäys

2010-09-27T12:45:00.000+03:00

Palasin tuossa äsken kotiin ruotsinkokeen selvitettyäni - kunnialla eli ei, se selviää myöhemmin.
Aikeenani oli tarttua historianopukseen kerratakseni kylmän sodan kriisejä koetta ajatellen.
Sänkyni päällä makasi kuitenkin se lauantaina signeerattu Don Rosa -kokoelma. Tiesin, että kansien välistä löytyisi vielä kaksi lukematonta tarinaa. Paha minäni voitti ja käperryin sängylle nautiskelemaan Mustan ritarin edesottamuksista.
Vain tämä yksi tarina, päätin. Sitten historiaa matikkakoristeilla koko ilta!

Arvaattehan te... Yksi tarina ei tietenkään vielä riittänyt.
Pläräsin Kirje kotiin -kertomuksen esille.
Muistelin edellistä kertaa, kun olin lukenut jutun. Se oli ollut jatkotarinana Akkarissa, joten olin jahdannut asiaankuuluvat kolme osaa noin viidensadan Akkarin kokoelmastani ja lukenut tarinan viimein puoliltaöin ennen nukkumaanmenoa. Muistelin, että se oli ollut mielestäni liki itkettävänliikuttava, mutta panin tämän havainnon silloisen väsymykseni pariin.

Jo jutun (ja nythän siis puhutaan Roope Ankka -kertomuksesta) toisella sivulla olin kyynelet silmissä Roopen käydessä vanhempiensa haudalla.
Ja kuudenneksi viimeisellä sivulla hanat aukesivat sellaisella tavalla, ettei ikinä ennen.
Jopa Toy Story 3, joka on kyllä itkettänyt minua jo kahteen kertaan, jää tässä vesiputousten kisassa toiseksi. En ole ikinä vetistellyt minkään fiktiivisen hengentuotteen ääressä vastaavalla tavalla. Enkä edes ole elokuvaitkijöiden pahimmasta päästä, en edes itkuisimmasta kahdesta kolmasosasta!
Ja kyse on siis Roope Ankka -tarinasta.

Don Rosa on nero, M.O.T.
Kehotan ostamaan koko tuotannon.

Nimikirjoitus

2010-09-25T17:53:00.002+03:00

Viime viikolla luin Akkarista, että Don Rosa, nerokkaimpien ja parhaiden Aku Ankka -tarinoiden luoja, oli tulossa Suomeen jakamaan nimikirjoituksia kirjoihinsa.
Kahdessa sekunnissa mieltäni repivät ilo ja, olenhan huolestumisessa ja stressaamisessa suomenmestaruustasolla, kauhu siitä, kuinka en saa suustani kuin sekavaa ininää ja kuinka kaadan kirjahyllyn paikalta poistuessani.
Tästä häiritsevästä visiosta huolimatta päätin lähteä seuraavalla viikolla Helsinkiin jonottamaan nimikirjoitusta. Helkkari, useinko sitä näkee maailman parhaan ankkapiirtäjän (vaikka on Barkskin kyllä aivan loistava) livenä!

Tilaisuuden oli määrä alkaa perjantaina neljältä Helsingin keskustan Suomalaisessa kirjakaupassa.

Perjantaina kahdelta istuskelin kotikaupunkini Subwayssa einehtimässä kinkkujuustopekonileipää.
Perjantaina puoli kolmelta naureskelin kotikaupunkini kirjaston sarjakuvahyllyn annille.
Perjantaina kolmelta lähdin asemalle istuakseni muutaman minuutin kuluttua lähtevään junaan.
Perjantaina viittätoista vaille neljä sain keskustan Suomalaisen myyjältä vaihtorahat uudesta Rosa-kokoelmasta ja lähdin etsimään nimmarijonoa.
Perjantaina kymmentä vaille neljä olin seurannut jonoa ties miten monta sataa metriä ja löytänyt sen pään. Pää sijaitsi Kaivokadulla Rautatieaseman kohdalla. Tilanteen omituisuus liki nauratti. Mielessäni käväisi myös, että ihan turha tässä on enää miettiä, millä ylisanoilla Rosan nerokkaita ankkasarjoja mieluiten ylistäisin - jono niittaisi minut kollektiivisella pahalla silmällä, jos jäisin änkkäämään turhia pöydän ääreen. Jos siis ikinä pääsisin niin pitkälle.
Perjantaina puoli viisi Suomalaisen myyjä sitten katkaisikin jonon viittä ihmistä ennen minua.

Kotoa lähtiessäni mielessäni oli ollut jonkinlainen sumea logiikka: jos menen paikalle vähän ennen neljää, paikalla on jo varmaan hiukan jonoa, mutta aikaisemmin sinne menemällä saan seisoskella jonossa suljetun nimmaritiskin edessä tasan yhtä pitkään kuin hiukan myöhemmin jonon päähän asettumalla. Miksi siis kiirehtiä?
No juu.
Jonon katketessa en kiroillut, itkenyt tai puinut nyrkkiä. Päätin vain palata Helsinkiin seuraavana päivänä järkevämmällä aikataululla varustautuneena ottaakseni osaa Akateemisen kirjakaupan jonoon.

Tänään nimmaritilaisuuden oli määrä startata kahdeltatoista, joten kävelin Akateemiselle varttia vaille yksitoista. Sumea logiikkani oli taas väittänyt minulle, että eivät ihmiset täysin hulluja ole: varmasti se eilinenkin jono oli kasautunut nopeasti siinä neljän maissa, joten pääsisin luultavasti sisälle jonottamaan.
No juu.
Akateemisen ovesta tursui kävelykadulle kymmenien metrien jono. Ensimmäiset olivat varmaan leiriytyneet liikkeen eteen makuupusseissaan heti eilisen pettymyksen jälkeen.
Nopea arviointi kertoi minulle kuitenkin, että tästä voisi selvitä hyvillä mielin ulos. Eilinen jono oli katkaistu vain muutamaa metriä ennen minua, ja koska tämä ei yltänyt vielä aivan yhtä kammottaviin mittoihin, rynnin varaamaan paikkani jonon päässä.

Kaksi tuntiahan siinä vierähti. Niistä ensimmäiseen jono ei tietenkään edes liikkunut: eihän ihailtu ankkataiteilija ollut paikalla ennen kello kahtatoista.
Onneksi edessäni jonottaneet nainen yhdeksänvuotiaan poikansa kanssa ja takanani jonottanut nuorehko mies olivat juttutuulella. Jos ei olisi voinut aina väliin analysoida jonon pituutta ja Aku Ankkaa yleensä, jalkojen jomotus olisi ehkä äitynyt häiritseväksi. Ja mikä pahempaa, viihdykkeeksi olisi ollut pakko kaivaa varmuuden varaksi matkaan napattu ruotsinkirja koekertauksen merkeissä...

Jonottaminen aurinkoisena syyspäivänä muiden ankkafanien kanssa hakemaan ihailemansa piirtäjän nimmaria oli oikeastaan aika mukavaa. Jonon tarkoitusta tiedustelleet ihmiset ja sen ohi kulkeneet vartijat, kirjakaupan työntekijät ja median edustajat toivat pientä hupia seisoskeluun.

Olin muuten pukeutunut seuraavaan komboon:

Älkää huolestuko, tämä ei ole muuttumassa muotiblogiksi.

Myönnettäköön, että asussa oli tiettyä unisex-vivahdetta, kuten vaatetuksessani yleensä. Kuvittelin kuitenkin, että paidan ja farkkujen päälle heittämäni neulottu tunikamekko (kiitos kummilleni Maijalle - enkunopettajakin pysäytti minut koulun käytävässä viime viikolla ihan neulettani kehuakseen) olisi tuonut vaatetukseeni hiukan naisellista vivahdetta.

Yllätyksekseni edelläni jonottanut, sympaattinen nainen kuitenkin viittasi minuun sanalla "poika" yli puolentoista tunnin seisoskelun ja social talkin jälkeen.

Ensireaktioni kuului "ei kun mä oon kyl ihan tyttö" ja toinen reaktioni "hei ei se mitään, tällästä sattuu koko ajan! Ei se ihan tosi mitään!" Onhan tätä tosiaan sattunut: New Yorkissa minua kutsuttiin kohteliaasti sanalla sir pariinkin otteeseen, ja Helsingin Sanomien toimituksessa eräs toimittaja neuvoi minulle tien miestenvessaan. Jos ei halua riiputtaa päästään puolta metriä tukkaa ja käkertää ripsiään aamuisin, ei tämänkaltaisista sekaannuksista kannata vetää hernettä nenään.

Toivottavasti kanssajonottajani ei siis kamppaile vielä huomenillallakin häpeäntunteiden kanssa. Ei muistella pahalla!

Muutama hetki sukupuolenselvittelyepisodin ja Akateemisen työntekijän jakaman suklaakarkin jälkeen jonon pää ja Don Rosan signeerauspöytä ilmestyivät lopulta näkyviin.

Ihme kyllä en sekoillut sanoissani, vaan onnistuin pusertamaan suustani kiitokset maanmainioista sarjakuvista.

Sain ihailemani sarjakuvapiirtäjän nimmarin sinisellä tussilla ja suuressa koossa Pako kielletystä laaksosta -kokoelman kansilehdelle.

Kirsikkana kaakun päälle sain vielä puristaa Rosan kättä.

Kohtaaminen kesti korkeintaan viisitoista sekuntia.

Ja se oli kaiken jonottamisen arvoista!

Pieni luonne

2010-09-17T09:42:00.000+03:00

Minulla on juuri ollut kunnia tavata ehkä maailmankaikkeuden ikävin ihminen.

Koulumme järjestyssääntöjen kuningas on pykälä, joka määrää, että sisään saa tulla vain kahdesta, hankalaan ja kaukaiseen paikkaan sijoitetusta ovesta. Muita talon julkisivulle runsaassa mitoin puhkaistuja oviaukkoja ei saa"palo- ja turvallisuussyistä" käyttää kuin rakennuksesta poistumiseen.
Poikkeuksen muodostaa tietenkin koulun henkilökunta, joka saa avainläpysköillään auki oven kuin oven.

Tänä aamuna, naama täynnä puudutusainetta ja mieli takahampaan paikkauksen kauhuja kerraten, astelin viiden lukitun oven ohitse.
Kuudennella lukitulla ovella kaiveli avaintaan esiin joku koulun opettaja- tai henkilökunnan jäsen. En tunnistanut naista, mutta arvelin tilaisuuteni koittaneen. Pääsen kielletystä ovesta kätevästi samalla ovenavauksella kuin avaimen omistaja!

Kun otin ensimmäisen rohkean askeleen ovea kohti, herpaantui mainitun päivänpaisteen avain lukon päältä.
Toisella askeleellani tämän ihmiskunnan kruunun naamalle levisi kaiken kuvauksen ulkopuolelle jäävä vahingonilon virne.
Kolmannella askeleella tädin sormi nousi pystyyn ja hymy repi naamaa niin, että kallo miltei paistoi keskeltä.
Neljännellä askeleella lähimmäisiään rakastava kanssaihmiseni teki sormellaan sievistelevän kaaren kohti kaukana häämöttävää oppilaiden ovea.
Kävi selväksi, että tämä rouva seisoo oven edessä vaikka lopun päivää, kunhan hänen ei tarvitse päästää ketään epämääräiseen oppilasainekseen kuuluvaa siitä lävitse.

Ennen viidettä askelta pyöräytin silmiäni ystävälliselle leidille niin, että vain valkuaiset näkyivät.
Sitten lähdin kohti oppilaiden karjaporttia.

Olen aivan vakuuttunut, että kohtaamani persoonan sillä hetkellä kokemaa voitontunnetta ei voida mitata rahassa eikä edes Richterin asteikolla.

Kaunis bloggari täällä hei

2010-09-15T20:40:00.001+03:00

Vilma ilahdutti minua Beautiful Blogger -tunnustuksella! Olen virallisesti kauniiksi mainittu, kyllä imartelee sielua ja mieltä!
Leikin sääntöihin kuuluu, että tunnustus pitää lahjoittaa edelleen seitsemälle muulle ihmiselle ja lisäksi pitää avautua itsestään seitsemän faktan verran.
Aloitetaan tosiasioista...

1. Nautin naistenlehtien traaginen elämäntarina -jutuista. Etenkin artikkelit, joiden otsikot noudattavat linjaa "Pakenin luostariin", "Pakenin luostarista", "Lapsuuteni lahkon varjossa", "Vaarillani oli varaperhe" ja "Isäni olikin kannibaali", ovat lähellä sydäntäni.
2. Levyhyllyni tulee olla aina aika-, genre- ja artistijärjestyksessä, mutta lattialla voi lojua sama kasa epämääräistä roinaa vaikka kuusi kuukautta ilman, että se häiritsee laikaan.
3. Minulle on jaettu tilannetajua pikemmin maustemitalla kuin edes teelusikalla.
4. iTunesini soitetuimpien biisien kultamitalisijaa hallitsee Disney-elokuva Herkuleksesta tuttu "I Won't Say (I'm in Love)." Enkä edes tykkää koko leffasta!
5. Teen usein listoja asioista, jotka ovat tekemättä. Listojen tekeminen tuntuu toisinaan olevan liki pakkomielteistä. Paradoksaalista kyllä, uskon, että ne vain lisäävät stressitasoani.
6. Olen hyvä koulussa, mutta yhdeksän kymmenesosaa ajasta koen sen käymisen ei-motivoivaksi, ikäväksi ja tarpeettomaksi.
7. Olen huono katsomaan elokuvia: kiinnostavatkin filmit pölyttyvät hyllyssä tai digiboksilla kuukausia tai parhaimmillaan vuosia ennen kuin jaksan istahtaa niiden ääreen.

Sitten palkinto kiertämään!
Ensiksi lahjoitan prenikan Blue Fieldsin Ullalle, kannustuspalkintona uudelleen elvytetyn blogin hengissä pitämiseksi.
Toinen tunnustukseni lähtee Talkative Moodin Ellille ja kolmas menee Todella vaiheessa -blogin Retalle. Molemmat ovat etenkin kuvitusalueella - ensimmäinen valo- ja jälkimmäinen myös piirroskuvituksessa - kunnostautuneita kauniita bloggareita.
Palkinnolta lähtee pohja alta, jos sen jakaa jokaiselle lukemalleen blogille, jossa se ei vielä ole pyörinyt. Edellä mainitut kolme kaunotarta edustakoot siis seitsemän edestä!

Käännynnäisiä

2010-08-31T19:08:00.000+03:00

Sanotaan, että putoavassa lentokoneessa ei ole yhtäkään ateistia.

Kiinnostavaa kyllä, ateistiprosentti putoaa nollaan myös ruotsinluokassa kun selviää, että opettaja on poissa ja sanakoe siirtyy seuraavalle päivälle. Kaikkien uskontojen jumalolentojen ylistys Vishnusta Jeesukseen ja Ukko ylijumalaan on äkkiä niin äänekästä, että on suorastaan ihme, ettei enkelilauma ruumiillistu taulun eteen...

Happi loppuu

2010-08-30T16:55:00.001+03:00

Kouluvuoden alussa innostus opiskeluun on korkealla.
Tästä tulee hyvä vuosi! Kiinnitän läksyihin huomiota niin, että opitut asiat eivät unohdu mielestä heti kokeen jälkeen! Teen vihkoihin siistiä jälkeä niin, että niistä kelpaa lukea ylioppilaskirjoituksiin! Järjestelmällisyys, organisointi ja jatkuva viittaaminen olkoot avainsanat, joilla teen tulevasta vuodesta kultareunustetun lehden elämäni kirjaan!

Toisen kouluviikon kääntyessä kohti puoliväliään motivaatio alkaa, yllätys yllätys, olla ylisanoista huolimatta aika surkuhupaisassa kunnossa. "Minä selviän tästä he hengissä, vaikka tämä tappaisi minut" -tyyppisten lauseiden liittäminen läksyihin ja muihin kouluaiheisiin voimanponnistuksiin nousee äkkiä kuudenteen potenssiin.

Ja kun neljäs viikko lähtee käyntiin, on energia yllättäen täysin lopussa.
Äkkiä joka opettajalla on jotain vinkumista. Historiassa tarpeeksi moni oppilas ei muista Iwo Jiman taistelun nimeä - lukekaa kappale tarkemmin ja, ennen kaikkea, hävetkää huonoa suoritustanne, laiskamadot! Äidinkielessä läksypinoon sujutetaan tekstitaidon vastausta toisensa perään, ja vastausta varten tulkittavien kuvienkin etsiminen sälytetään kotiläksyksi. Matikassa laskupino kohoaa kohti kattoa. Jopa kuviksentöitä pitää tuoda kotiin viimeisteltäviksi. Ruotsin ja ranskan sanakokeiden uhkaavaa lähestymistä mainitsemattakaan.
Ei huvita. Ei huvita sitten vähääkään. Tekisi mieli muuttaa Kauhavalle viljelemään lampaita tai vaikka lähimetsään elämään kävyillä jä kääriytymään hirvennahkaan. Kunhan ei tarvitsisi enää palata koulunpenkille ottamaan vastaan jälleen yhtä läksymääräystä ja jälleen kymmentä sivulauseisiin kätkettyä viittausta siitä, kuinka keskittyminen opetettavaan aineeseen on kehnoa. Lukekaa enemmän, vetelykset, huutaa historianopettajan paha silmä.

Onkohan opettajilla ikinä käynyt mielessä, että koulussa on muitakin pakollisia aineita kuin heidän omansa?
Tai se, että opiskelijoilla on elämässään muitakin tarkoituksia kuin kurssisisältöjen ulkoaopiskelu?

Kuten ehkä oli arvattavissa, tämä iltapäivä merkkaa sitä hetkeä, kun huolellisesti rakennettu opiskelumotivaationi murtui.
Raahatessani kymmentä kiloa koulukirjoja ja neljää kiloa oheistarvikkeita koulusta, tehtävien ja opetuksen luota, kotiin, kotitehtävien ja lukuläksyjen luo, huuto ei ollut kaukana. Jalkoja, olkapäitä ja ymmärrystä särki. Hip hei hurraa maailman parhaalle koulujärjestelmälle!
Jos olisin joutunut kaivelemaan postilaatikon avainta repusta vielä sekunninkin pidempään, olisivat pihalla maleksineet vekarat saaneet nähdä sen ihmeen, että iso tyttö itkee.

Ilkeitä ei ikävöidä

2010-08-28T18:28:00.008+03:00

Tuossa kaksi päivää takaperin olimme juhlistamassa ystäväni Tiian syntymäpäivää (neljä kuukautta jälkikäteen, mutta mitäpä siitä) Helsingin kaupunginteatterin Wicked-musikaalin ensi-illassa.
Molemmat olivat sitä mieltä, että hyvässä musiikissa, upeissa laulajissa, kauniissa puvuissa ja lavasteissa löytyi, olipa mukana vähän hienoa tanssimistakin, ja kohtauksia hauskasta koskettavaan. Kaiken kaikkiaan ilta, joka osoitti olleensa odottamisen arvoinen!

Tänä aamuna kävellessäni postilaatikolle hakemaan Hesaria, odotin puoliksi kauhulla arvion lukemista. Mietiskelin, että Wicked tarjoaa jollekulle keski-ikäistyneen kyyniselle kriitikolle täydellisen temmellyskentän haukkua ja parjata.
Ikäväkseni olin oikeassa.
Kriitikko Suna Vuori ei selvästi ollut vakuuttunut, aloittihan hän arvostelunsa vertaamalla esitystä muovikuplaan ja jatkoi sitten eritellen kaikki sen huonot puolet: tarina on "höttöä - sotkuista ja nopeasti haihtuvaa", kertomus hyvästä, pahasta, erilaisuudesta ja ystävyydestä "maailman tavallisin", musiikkia vaivaa sama kuin "muitakin nykymusikaaleja: -- kuulijoilleen se on yhdentekevää, kertakäyttöistä", tanssiosuuksien koreografia on "pikaruokaa, itsestään selvää täytettä", teema on "lähtökohtaisesti epäselvä", kertomusta arvioidaan myös "puuroiseksi", hahmoista "katoaa hohto" kesken näytöksen ja lisäksi esitys on täynnä "kuolleita hetkiä."
Kriitikko Vuori ei myöskään unohda mainita arviotaan siitä, kuinka musikaali ei kuulemma avaudu edes kohderyhmälleen, eikä paheksua toisen näytöksen alussa olevaa Evita-viittausta. Ainoina hyvinä puolina hän mainitsee esiintyjät, etenkin pääosienesittäjät Maria Ylipään ja Anna-Maija Tuokon, sekä "lavastuksen taustaprojisoinnit, koristeelliset fondit ja näyttävät valot", jotka "pelastavat osan kuolleista hetkistä."
Vuori kruunaa lyttäyksensä ruotimalla kommentissaan juonen triviaalia epäloogisuutta ja mainitsemalla, että 11-vuotias lapsikin kyllästyi.

Lukiessani arviota verenpaineeni nousi takuulla useammalla kuin muutamalla asteella.
Juu, tottakai! Wicked ei ole tarinaltaan ihan niin vaikuttava kuin Jesus Christ Superstar tai Les Misérables!
Juu, tottakai! Wicked ei ole lauluiltaan ihan niin kovaa tasoa kuin Sweeney Todd!
Juu, tottakai! Wicked ei ole tanssiltaan ihan niin mahtava kuin, hemmetti, Joutsenlampi!
Jos sanomalehtikriitikoksi päätymiseen tarvitaan noin uskomatonta kyynisyyttä, toivottavasti minä en ikinä joudu sille uralle!

Myönnetään: Wicked ei ole erikoisemmin aivosoluja rasittava, suurilla ja hankalilla teemoilla pelaava vakava teatterikappale. Sen sivujuoni käsittelee synkempiä teemoja, mutta tärkeimmäksi juonikuvioksi nousee (ei mielestäni ollenkaan epäselvästi) Elphaban ja Glindan ystävyys ja heidän henkinen muutoksensa. Mutta tarvitseeko kaiken olla vakavaa? Uskon, että jos menee teatteriin odottaen joka kerta itkufestivaalia ja maailmantuskaa, saa pettyä enemmän kuin yhden kerran.
Wicked saattaa toki olla suomalaiselle, Ihmemaa Oz -kirjaa lukemattomalle ja -elokuvaa näkemättömälle yleisölle hiukan hankala ymmärtää. Elokuvan vuokraamalla tai vaikka juonen netistä lukemalla.ennen teatteriin menoa välttää kuitenkin kätevästi hämmennyksen teatterisalissa.

Myönnetään: Wickedin teemoja käsittelee joka toinen muukin musikaali: West Side Story - erilaisuus, Sweeney Todd - paha, Les Misérables - hyvä, paha, Oopperan kummitus - erilaisuus, RENT - erilaisuus, ystävyys... Mutta miksi näiden universaalien teemojen toistuvuus on juuri Wickedissä huono juttu? Vai pitäisikö meidän inhota kaikkia taideteoksia, jotka käsittelevät samoja yleisiä teemoja?
Ainakaan erilaisuutta ei ole tässä maassa käsitelty tarpeeksi ennen kuin vähemmistöt hyväksytään kakistelematta ja lehtien yleisönosastoilla jatkuvasti turhanpäiväistä peistä vääntämättä!

Musiikin turhanpäiväisyyttä ja kertakäyttöisyyttä en kykene allekirjoittamaan. Okei, tässä ei nyt ehkä olla täysin esimerkiksi Stephen Sondheimin taiteellisella tasolla, mutta mielestäni Wicked on täynnä meneviä, tarttuvia ja tunnerikkaita pop-henkisiä biisejä, joita soittaa sopivan mielialan tullen vaikka tusinan kertaa putkeen!
Tanssiosuuksien ikävyydestä voin todeta vain seuraavaa: tanssikohtauksessa sekä minä että Tiia olimme niin Fiyeron (Tuukka Leppänen) tanssin lumoissa, että molemmilta meni eräs tärkeä tapahtuma täysin ohi.

Myönnettäköön, että eläinten oikeudet -teemassa on tiettyä epäselvyyttä. Musikaali ei vietä sivujuonessa tarpeeksi aikaa syventääkseen sitä kunnolla. Muissa teemoissa en kuitenkaan näe samanlaista kiirettä. Vahvistan mielelläni oikeiksi kriitikko Vuoren arvailut siitä, että tarinan opetuksella saattaisi kenties olla jotain tekemistä sen kanssa, että "ihmisistä tulee sellaisia minä heitä pidetään." Tosielämän esimerkkejä tästä metkasta ilmiöstä saamme nähdä esimerkiksi koulukiusattujen keskuudessa.
Myönnän senkin, että Ozin Velhon rinnastaminen Staliniin oli ohjaajalta jokseensakin omituinen veto, mutta en ole ihan niin pöyristynyt, että ohjaajan käsitys historiasta suorastaan "tyrmäisi minut typeryydellään."

Hahmojen tylsistymisessä tarinan puuroisissa käänteissä ei ole mielestäni perää. Ensinkin, tarina ei ole puuroinen. Toisekseen, en halua paljastaa loppuratkaisua, sanonpahan vaan, että mielestäni hahmoissa on nähtävissä kiinnostavaa henkistä kasvua tai muutosta puolin ja toisin. Ja jos hahmot eivät olisi muuttuneet kuten muuttuvat, olen varma, että kritiikissä ruodittaisiin nyt henkiseen kasvuun kykenemättömiä henkilöitä...

Kuolleita tai edes tajuttomia hetkiä en havainnut yhtäkään. Ja mietteet siitä mihin Evita-viittausta nuorille katsojille suunnatussa musikaalissa tarvitaan... Olisiko mitään, että ne nuoret, jotka ovat Evitan nähneet, ilahtuvat tajutessaan mihin viitataan, ne nuoret, jotka eivät ole (kuten minä), eivät huomaa mitään eivätkä täten häiriinny, ja ainoastaan ne kriitikot, joita kaikki mahdollinen ärsyttää, ottavat itseensä?

Olen sitä mieltä, että jollei ennen teatteriin menoa nielase pussillista sitruunoita ja päätä vihata kaikkea seuraavien kolmen tunnin aikana tapahtuvaa, on esityksesti liki mahdoton olla nauttimatta. Tarjolla on tarttuvaa musiikkia todella taidokkaiden laulajien esittämänä, ajoittain miltei hysteerisen hauskoja kuten myös herkkiä hetkiä sekä silmänruokaa hienoissa lavasteissa ja upeissa tehosteissa.
Jos asenne ei ole jo valmiiksi kuin myrkyn ottanut, uskon, että tylsää hetkeä ei ole tiedossa ja että musiikki soi päässä vielä seuraavalla viikollakin!

Kieltenopintoja

2010-08-14T10:32:00.002+03:00

Ruotsintunnille on yleensä jokseensakin mukava mennä. Kaikki sanat eivät tietenkään muistu aina mieleen ja kielioppikin saattaa tiukassa paikassa hiukan pettää, mutta perusasiat tuntuvat olevan mukavasti hallussa.
Hej, jag heter Siiri, jag kommer från Finland och jag tycker om musikaler!

Toista on ranskantunnilla. Olen lukenut ranskaa kaksi vuotta pidempään kuin ruotsia, mutta kylmä hiki valuu kahta puolen selkärankaa jo neljäkymmentä minuuttia ennen koitoksen alkua. Kun puhumisen aika väistämättä lopulta koittaa, suusta pursuu mitä sattuu ja olo on kuin Anna-kirjan sankarittarella: "se saattoi yhtä hyvin olla ihaninta klassillista kreikkaa kuin kauheinta siansaksaa" - paitsi että olen aina täysin vakuuttunut siitä, että ihaninta klassillista ranskaa se ei todellakaan ollut.
Bonjour, je m'appelle Siiri, je... öö... äh... Je suis... finnoise... et j'aime comedies- comédies? Comédiés? Cômédiès? musicales...
Kahden viikonkin tauon jälkeen tuntuu, että kaikki aikaisemmin opittu on hävinnyt aivoistani täydellisesti. Itseään ei voi lohduttaa edes ruotsintuntien tapaan sillä, että ei tätä kukaan muukaan osaa: oma-aloitteisestihan minä niille ranskantunneille aikanaan ilmoittauduin, minun täytyy siis olla sekä taitava että tehokas!

Edes edellisenä iltana epätoivoisesti suoritettu ranskankielisten musikaalilevyjen kuuntelu ja aamuinen viime vuoden kieliopin hätäkertaus eivät vähentäneet lukuvuoden ensimmäisen ranskantunnin kauhua.

Poika, tiikeri ja ystävät

2010-08-13T22:41:00.003+03:00

Miksi äitini pitää juhlista niin paljon

2010-07-27T23:47:00.004+03:00

Postilaatikosta kolahtaa kutsu häihin, syntymäpäiville tai ristiäisiin kuuden viikon päähän.
Sitä seuraavat viisi viikkoa, kuusi päivää ja kolmisen tuntia kuluvat taloudessamme liki taivaallisen rauhan vallitessa.
Sitten, puoli tuntia ennen lähtöä - poikkeuksetta - alkaa vihoviimeinen mekkala. Ovatko kammorattaat liikkeellä? Aukeaako maankuori? Vai terrorisoiko lentolisko sittenkin naapurustoa?

Vielä mitä.
Minä siinä vain keskustelen äitini kanssa juhlapukeutumisesta.

"Pistä nyt se vihreä pallomekko."
"Se vihreä on syvältä. Näytän siinä täysin luonnottomalta."
"Etkä näytä. Ole hyvä ja pue se."
"Kun en pue. Se on ruma, lörpöttää ja näyttää tukkani kanssa kammottavalta."
"Kun ei näytä. Se näyttää hyvältä. Ja nyt sinä otat sen."
"Se sopii vain pitkätukkaisille, minun pääni kanssa se näyttää väärältä!"
"Eikä näytä! Pane se päälle!"

Painun huoneeseeni raivosta kihisten, kaadan huolettomasti vaatekaappini sisällön lattialle ja raavin kasasta mielestäni tilanteeseen tuhat kertaa paremmin sopivia pukimia.

"Miten olisi tämä? Valkoinen toppi, musta liivi, mustat housut. Asialliset housut."
"Olisihan tuo muuten, mutta nuo housut ovat tällä säällä liioittelua. Vaihda ne siihen ruusuhameeseen."

Vaihdan.

"Tämä ei toimi yhtään. Katso nyt itse."
"Näyttäähän se vähän kornilta. Onko muita hameita?"
"Yksi musta."
"Vaihda se!"

Vaihdan.

"Tämä ei vieläkään oikein toimi."
"Ei tosiaan. Hame olisi pitänyt silittää."
"Ihan sama-"
"Onko muita hameita?"
"No se sininen kiiltävä..."
"Ai ihanaa, se sininen kiiltävä! Sehän on nätti! Vaihda se!"
"Enkä vaihda. Se on kaamea."
"Ei. Se on hieno. Vaihda siihen."
"En vaihda. Se on kaamea. Usko jo."
"Usko jo, että vaihdat."

Vaihdan, mutten siniseen kiiltävään vaan iloisenväriseen kesämekkoon.

"Entäs tämä?"
"Ei todellakaan! Aivan liian rantamekko, täysi hetale!"
Isäni, joka on viisaasti lymynnyt kylpyhuoneessa, työntää yllättäen päänsä ulos ovenraosta:
"Mikäs tuossa muka on vikana?"
"Kaikki. Nyt ei ole aikaa edes silittää sitä! Tuossa et mene yhtään mihinkään, vaan puet sen vihreäpallollisen. Se on ihan hyvä."
"Eikä ole! Se on kaamea!"
"Eikö se ole vähän liian pieni", isäni liittyy taas keskusteluun.
"Nyt lopetetaan tämä jankkaaminen. Pue se!"
"Saanhan edes laittaa tennarit jalkaan", pihisen viimeisenä epätoivonilmauksenani ja häviän sitten huoneesta äitini hampaidenkirskunan tahdittaessa omaa vihaista puhinaani.

Viittä minuuttia myöhemmin istumme koko perheen voimin autossamme matkalla kohti juhlapaikkaa. Kiemurtelen inhoten vihreän pallomekkoni sisällä ja korvistani nousevan savun voi miltei haistaa. Kitkerä hiljaisuus maustaa hiljakseen tunnelmaa muutamien liikennevalojen ohitse. Sitten isäni katkaisee sen:

"Miksi minun aina pitää pukeutua näihin pellevetimiin? Pitikö sinun pakottaa minulle tämä violetti paita? Katsokaa nyt, tollommalta ei voi näyttää! Se punainen olisi ollut paljon parempi..."

Kyllästymiskynnys

2010-07-18T17:08:00.001+03:00

Tämän viikon alkupuolella se kauhea asia, jota olen pitkään aavistellut, viimein iski.
Yritin napsauttaa Les Misérablesin At the End of the Dayn soimaan iTunesista ja istahtaa nautiskelemaan sävelistä.
Mutta vielä mitä! Ensimmäiset viisi tahtia tuntuivat jo siltä, kuin korvastani olisi survottu sisään halkoa. Eikä mitä tahansa puunkappaletta vaan vieläpä sellaista palikkaa, jonka pinnanmuodostuksen, värin ja koostumuksen olen tutkinut hyvin tarkkaan ja useaan kertaan ennen survomisen alkua.
Antakaa armoa! Ei tällaista kestä!

Vaihdoin soittolistalle jonkin reippaan Disney-soundtrackin ja istahdin murehtimaan asiaintilaa puoleksi minuutiksi.
Tässäkö se nyt on? Grease, Cats, Oopperan kummitus, Mamma Mia! ja lukemattomat muut musikaalit ja cd-levyt ovat menneet jo samaan tapaan ja jääneet telineeseen pölyä keräämään. Nytkö tämä kauhea kohtalo on tullut Les Misérablesinkin kohtaloksi? Onko äärimmäinen fanitukseni ja täydellinen kohtuullisuudenpuutteeni kuuntelussa lopulta kääntynyt siitä mutkasta, josta ei voi palata, taittuen äärimmäiseksi kyllästymiseksi tai jopa inhoksi?
Tärisin tuolissani hienoisesta kauhusta, väänsin reippaan Disney-musiikin volyymia kovemmalle ja unohdin koko asian.

Tätä jatkui hyvän osan kulunutta viikkoa. Les Mis -kappaleen osuessa iTunes-sekoitukseeni ohitin sen epämääräisen "voi turpa kiinni nyt" -jupinan säestämänä.
Päivien edetessä sama jupina alkoi kuitenkin uhata Disney-soundtrackien reippaita säveliä yhä kasvavassa mitassa.
Ja tällä hetkellä menossa on tämän päivän Les Misérables -kuunteluputkeni toinen albumi ja kokoelmani uusin hankinta: tanskankieliset versiot kyseisen musikaalin huippukohdista.
Vaara ohi, ainakin hetkellisesti!

Oopperan kummituksen voinee pelastaa kuuntelukuntoon enää vain ensi luokan ihme, toisaalta.

Anna ystäväni

2010-07-14T22:27:00.003+03:00

Olisinkohan ollut yhdeksänvuotias, kun sain kummiltani Sadulta mielenkiintoisen lahjan.

En muista, missä tilaisuudessa tämä lahja minulle osoitettiin, mutta paketista - jos niitä nyt oli edes paketoitu - kuoriutui neljä kirjaa. Kirjat näyttivät hyvin vanhanaikaisilta, olivathan niiden sivut jo kellastuneet ja kannetkin kuvattomat ja pahvinväriset, ainoina koristeina punaiset selkämykset ja etukannen kullanvärinen painatus: "L.M.Montgomeryn teoksia". Sisälehti informoi kirjojen olevan "Painettu Werner Söderström Osakeyhtiön laakapainossa Porvoossa 1950."
Pinosta löytyivät Annan nuoruusvuodet, Anna ystävämme, Annan unelmavuodet ja Sateenkaarinotko.

Sitäkään en ikäväkseni muista, epäilinkö tarttua näin eläkeikäisenoloisiin kirjoihin vai innostuinko niiden lukemisesta heti.
Ainoa, mitä niiden ensimmäisestä lukukerrasta on jäänyt mieleen on se, kun mökillä loikoilin äiskän sängyllä ja yritin saada otetta Sateenkaarinotkosta. Yritin päästä yli käsittämättömänoloisista tapahtumista: edellisessä lukemassani osassa Anna oli juuri kihlautunut, ja nyt hän oli jo kuuden lapsen äiti? Tiesin tai päättelin, että sarjasta puuttui osia Unelmavuosien ja Notkon välistä. Mutta koska kolme edellistä kirjaa olivat olleet niin hyviä eikä mökiltä ollut mahdollisuutta päästä kirjastoon, yritin silti lukea neljännenkin.
Ei näin ihana lukukokemus saa vielä loppua vain sen pikkuseikan takia, että tähän väliin kuuluisi kolmen kirjan verran tapahtumia!

Tuon kesän jälkeen olen lukenut Anna-kirjat luultavasti kymmeniä kertoja. Sama Satu-kummini lahjoitti minulle myöhemmin vielä ne väliosat eli Annan opettajana, Annan omassa kodissaan ja Annan perheen, ja viime toukokuussa sarja täydentyi vielä viimeisellä osalla, Kotikunnaan Rillalla, jonka ongin Suomalaisen kirjakaupan alennusmyynnistä.
Vanhoista painoksista näkyy jo paitsi edellisen omistajan (tai omistajien? Jos minua aikanaan valistettiin kirjojen aikaisemmasta historiasta, olen jo autuaasti unohtanut sen) kädenjälki niin myös oma kahdeksan vuoden ehdoton rakkauteni niitä kohtaan. Sivujen kulmat ovat pyöristyneet hieman lisää ja selkämykset ovat irtoamaisillaan tai jo irronneita.

Mutta kansien sisällä sanat, kuten Anna ehkä asian voisi muotoilla, eivät ole menettäneet pisaraakaan entisestä tenhoavuudestaan ja lumovoimastaan. Tarkkaa syytä siihen, miksi ne ovat kerta toisensa perään niin kiehtovia, on mahdoton nimetä. Silti luen kerta toisensa jälkeen Avonlean kylän, Poppelipuiston, Neljän tuulen niemen ja Kotikunnaan tapahtumista yhtä suurella mielenkiinnolla ja löydän niistä, kuten hyvistä kirjoista yleensäkin, aina jotain uutta.
Kirjoissa lumoavat ainakin vanhanaikainen kieli, herkullisesti kuvaillut hahmot (etenkin sivuhahmoissa on helmiä) ja vanhanaikaisen elämän yksityiskohdat puvuista tapakulttuuriin. Hauskoja, romanttisia ja joskus surullisiakin juonenkäänteitä unohtamatta!

Aikaisemmin yritin jakaa innostustani muidenkin kanssa.
Kuten innostuksen jakamisessa useimmiten käy, oli silloinkin vastassa vain silmienpyörittelyä. Ymmärrettävää ehkä. Pakkohan minun on myöntää, ettei punatukkaisen orpotytön kommelluksista yli sata vuotta sitten jollakin kanadalaisella saarella ole kaikkein helpointa keksiä myyviä argumentteja, ja moninaisten yritysten jälkeen olen joutunut toteamaan perustelun "lue se nyt vaan, se on ihan pahuksen hyvä, usko mua" täysin toimimattomaksi.
Vaan eivätpä epäuskoiset tiedä, mitä ovat menettäneet! Kiireellä kirjastoon, jos yhtään kaivelee!

Suosikkiani Anna-kirjoista on mahdoton nimetä. Pidän niistä kaikista - paitsi kahdesta. Sateenkaarinotko ei ole ikinä tuon ensimmäisen onnettoman lukukerran jälkeen uponnut. Ehkä syynsä on sillä, että Sateenkaarinotkossa ei enää seikkaile se nuori, vilkas punatukka, jonka kanssa ystävystyin ensimmäisten osien aikana tai edes myöhempien kirjojen kastanjahiuksinen nuori rouva, vaan Annan lapsikatras, äitinsä jäädessä häälymään taustalle.
Toinen minulle vähemmän tärkeä osa on Kotikunnaan Rilla. Se ei ole missään mielessä huono ja pidän siitä sinänsä, mutta Anna-sarjan osalta se ei enää sotakuvauksineen tunnu. Mielestäni eräs Anna-kirjojen parhaista puolista on nimittäin niiden viattomanromanttinen (tai inhoajien mukaan ällösiirappinen) maailmankuva, eikä kotirintamakuvaus oikein istu samaan linjaan aikaisempien osien, joissa elämän suurin murhe oli puhvihihaisen mekon puute tai naapurin lehmän myyminen, kanssa.

Olen myös aloittanut Anna-kirjojen lukemisen ja keräämisen alkukielellä. Harrastus etenee hiukan hitaasti, viime helmikuussa aloitettuani olen saanut kasaan kokonaisen yhden niteen, Annan nuoruusvuodet eli Anne of Green Gablesin.
1920-lukuista suomennosta on hauska verrata alkuteokseen. Ilmeisimmän muutoksen, eli sankarittaren uudelleennimeämisen Annesta Annaksi lisäksi suomennos pursuaa pienempiä omituisuuksia, erityisesti kulinarismin alalla. Suomennoksessa Anna leipoo kahvipöytään "piikkisikakaakun" ja "pistelee siihen kaikki mantelit, joista piikkisikakaakku on saanut kauniilta kaikuvan nimensä." Alkuperäisversiossa vaan ei ole mainintaa sen enempää piikkisioista kuin manteleistakaan, huomautetaanpa vain Annan leiponeen täytekakun.
Ja Annan ollessa vuorostaan vieraana naapurien herkkupöydässä asettelee suomentaja tarjolle "ruodotonta ja nahatonta anjovista, kovaksi keitettyjä munia ja kermaketta" alkutekstin kertoillessa hedelmäkakusta, sokerikakusta ja donitseista!

Yksinkertaisesti: suuri kiitos kummilleni näiden kirjojen uskomisesta haltuuni! Niin monta kertaa olen jo uponnut niiden maailmaan, että lahjan arvo on noussut täysin korvaamattomaksi. Toivon, että pystyn myös aikanani jatkamaan ketjua ja löytämään kirjoille niitä arvostavan seuraavan omistajan.
Ennen sitä täytyy tosin viedä ne johonkin kirjansitomoon paikkailtaviksi, muuten onnekas perijä saa käsiinsä irtolehtipainoksia...
Ja tietenkin minun täytyy lukea ne itse vielä lukemattomat kerrat.

Puutostauti

2010-06-22T20:01:00.002+03:00

Yksitoista vuotta sitten ja niillä paikkeilla omistamieni Disney-leffojen laskemiseen riittivät hyvin kahden käden sormet. Hyllystäni löytyivät seuraavat:
Lumikki ja seitsemän kääpiötä (katselin tämän kerran hyvin pienenä, kärsin pelkotiloista koko leffan ajan enkä koskenutkaan kasettiin seuraaviin kymmeneen vuoteen), Bambi (piraattikasetti), Viidakkokirja (piraattikasetti myöskin. En muuten katsonut kumpaakaan melkein koskaan), Prinsessa Ruusunen (ehdoton suosikkini neljävuotiaasta eteenpäin), Dumbo (ihan mukava), Kaunotar ja kulkuri II (ykköstä en ollut nähnyt, mutta ei se sataakahtatoista katselukertaa häirinnyt) ja Keisarin uudet kuviot (myönnettäköön, tarkastin vanhan videolaatikkoni tätä juttua varten ja Keisarin uusien kuvioiden löytyminen oli täysi yllätys. Ei ilmeisesti kuulunut ykkössuosikkeihini).

Tästä onnettomasta seitsemän elokuvan valikoimasta johtuen lapsuuteni oli hyvin Disneytöntä aikaa. Eihän se silloin haitannut. Muumit, Asterixit ja Maailman mahtavin mönjä upposivat siinä kuin maailman legendaarisimman animaatiotalon tuotoksetkin.
Mutta nyt, muutamia vuosia myöhemmin, tästä on muodostunut pienimuotoinen ongelma.

Minulla on nimittäin omituinen, kalvava tunne siitä, että minulta on riistetty jotain.
Kun Nyt-liite ensi viikon elokuvatiedoissaan tiedottaa jonkin Disney-elokuvan tulevan televisiosta, kirvoittaa pelkkä ilmoitus jo muutamia "voi, miten ihana leffa se on, katsoin sitä aina pienenä" -muistumia. Ja jos puhe joskus livahtaa oikein todella lapsuuden lempielokuvien puolelle ei minulla ole mitään sanottavaa muiden muistellessa Leijonakuninkaan ihanuutta - paitsi ehkä "enhän minä ole nähnyt sitä, hemmetti!"

Viime aikoina tämä trauma on lähtenyt purkautumaan. Olen yrittänyt ottaa takaisin katselemalla Disney-elokuvia Tuhkimosta Notre Damen kellonsoittajaan ja jopa istunut talvella Prinsessan ja sammakon suomenkielisessä ennakkonäytöksessä estäen jonkun onnettoman vaahtosammuttimen näkymän kankaalle.
Silti tuntuu siltä, että menetystä on mahdoton korjata täysin.
Leijonakuningas ei enää mene selkäytimeen samalla tavalla kuin se olisi mennyt nappulana, kun saman leffan saattoi katsoa viisikymmentäkin kertaa kyllästymättä ja kun internetin houkutukset ja hukuttava koulutyö eivät vielä olleet vetämässä mielenkiintoa televisioruudulta. Voin toki katsoa Leijonakuninkaan nyt, mutta se ei koskaan herätä minussa samanlaista nostalgista iloa kuin onnekkaammissa ystävissäni.

Kuitenkin...
Tänään selasin digiboksiimme tallennettuja pätkiä ajastettuani sinne vahingossa tuhatkolmesataa minuuttia satunnaisia ohjelmia Yle Teemalta. Jotain pitäisi poistaa. Titanicin viime hetket, osat yksi ja kaksi. Pois vain! Kolmen minuutin pätkä puoli yhdeksän uutisia, poispois. Dokumentti Titanicin hylyn löytämisestä... Äääh, ehkä tuo tulee vielä katsottua.
Lauantain Perheleffa? Mikäs tämä...

"Tänne on äänitetty Pocahontas! Mä olen äänittänyt tänne Pocahontaksen! Haaaaa-"
"Siiri, hiljaa."
"aaa ha ha jess, tämä on kuin saisi lahjan itseltään! Ha-"
"Siiri, hiljaa!"
"ha ha ha hhhhh-"
"Siiri, minä yritän oikolukea tätä lehteä. Että turpa kiinni!"
"hhah!"

Ehkä vielä ei olekaan liian myöhäistä?

Fanivaikeuksia

2010-06-14T20:47:00.007+03:00

Olen juuri tullut kokemasta jotakin hienoa, vaikkapa katselemasta Les Misérablesia lontoolaisen teatterin lavalla. Olen vakuuttunut siitä, että näkemäni on parempaa kuin mikään ikinä missään milloinkaan. Haluan jakaa innostukseni muun maailman tai edes muutaman ymmärtävän sielun kanssa.
Kotimatkalla lentokoneessa kuvittelen jo mielessäni keskustelun jollakin musikaalienystävien kansoittamalla nettisivulla:

Siiri: "Moi kaikki, rekisteröidyin juuri tälle foorumille! Kävin äsken katsomassa Les Misérablesin ja minusta se oli ihan paras! Niin kaunista musiikkia ja kaikkea... Javert on lempparihahmoni ja se ykkösnäytöksen viimeinen biisi on ehdottomasti paras laulu... Mutta on ne muutkin tosi hyviä!"
Ymmärtävä sielu 1: "Moi Siiri! Tervetuloo LesMizziesForLife-foorumille, ihana saada uusii jäsenii! Ja joo, Les Mis on jotain parasta ikinä! Mitä sä muuten tykkäsit On My Ownista? Se on musta ihan paras biisi ikinä!
Ymmärtävä sielu 2: "Jep, tervetuloa!"
Siiri: "Iso kiitos tervetulotoivotuksista! Ymmärtävä sielu 1: minusta On My Own oli tosi nätti!"
Ymmärtävä sielu 3: "David Thaxton <3333"
Siiri: "Sori, minun pitäisi varmaan tietää... Mutta kuka on David Thaxton?"
Ymmärtävä sielu 2: "Se, joka esitti Enjolrasta. Tiedäthän, se vallankumousjohtaja."
Siiri: "Aa, se."
Ymmärtävä sielu 3: "Javert <33"

Kun olen palannut lentokoneesta huoneeni turvaan avaan tietokoneen ja etsiskelen tiedon valtaväyliltä itselleni keskustelukumppaneita, joiden kanssa voisin kahkota musikaalista mukavanleppoisaan henkeen. Löydän lupaavanoloisen sivuston ja kirjaudun sisään.
Valmistaudun kirjoittamaan ensimmäisen viestini ja tulemaan sitten vedetyksi kanssafanien virtuaaliseen syleilyyn. Pyörittelen jo mielessäni aloituslausetta: "Moi, rekisteröidyin tänne ihan äsken - ja näin Les Misérablesinkin vasta kaksi päivää sitten! Tykkäsin siitä tosi paljon..."

Avaan aiheen "Lontoon näyttelijät."

Umpimielinen megafani 1: "Epicjolras tänä iltana! Paljon paremmassa vedossa kuin vielä kertaakaan tällä viikolla! Arvostelu tulossa!"
Epicjolras?
Umpimielinen megafani 2: "Mutta SB:n JVJ oli kyllä kauheampi kuin vielä kertaakaan tällä kaudella."
SB? JVJ?
Innostunut sielu 1: "Samantha Barks tulee Les Misiin kahen viikon päästä! :) :) :)"
Umpimielinen megafani 2: "Kuule, Innostunut sielu 1, tuo Samantha Barks -fanityttöpulputuksesi alkaa käydä kiusalliseksi. Ehkä voisit luoda sille oman aiheen ettei tarvitsisi jatkuvasti törmätä siihen tässä nykyisiä Lontoon näyttelijöitä käsittelevässä keskustelussa?"
Umpimielinen megafani 3: "Jeffin juoppo juhlakohtauksessa ei ikinä epäonnistu naurattamisessa!"

Päädyn siihen, että ehkä valitsemani aihe ei olekaan ihan omiaan minulle. Avaan toisen: "Kysely Les Mis -faneille."

Keskustelun aloittaja: "Tässä on vähän kysymyksiä joihin kaikki voisi vastata, ihan huvin vuoksi.
1. Koska näit musikaalin ekaa kertaa?
2. Montako kertaa olet nähnyt sen?
3. Kuka on suosikkihahmosi..."
Hienoa! Helppoa ja mukavanleppoisaa! Äkkiä viimeiselle sivulle ja vastausta tehtailemaan. Katsotaanpa, sivu 44...
Umpimielinen megafani 1: "1: Vuoden 2009 tammikuussa. 2: 80 tai enemmän. -- 36. Montako Enjolrasta olet nähnyt: Ainakin neljä. David Thaxton, Mark Dugdale, Jon Robyns, Killian Donnelly... (kaikki vuonna 2010!)"

Jo latistettu mielialani latistuu entisestään. Josko kolmas keskustelunaihe kertoisi sen kuuluisan totuuden? "Les Misérables -arvioita."

Umpimielinen megafani 1: "Tässä kohdin minun on siteerattava Tiiliskiveä. (Kahden metrin verran vaikeaa englantia Victor Hugon teoksesta Kurjat.) Perustan mielipiteeni JOJ:n JVJ:stä Tiiliskivenkappaleen, jonka edellä olen esittänyt, tulkintaan, ja täten olen sitä mieltä, että hänen käsiensä liikkeet BHH:ssä--"

Pakenen sivulta.

Tämä ongelma ei ole ominainen yksinomaan ranskalaisista 1800-luvun suurteoksista sovitetuille musikaaleille. Se on ominainen kaikille mahdollisille hengentuotteille. Elokuvat, tv-sarjat, sarjakuvat, kirjat, pelit, musikaalit, näytelmät...
Ilmiötä tuntuu esiintyvän etenkin minkä tahansa sellaisen, josta ystäväsi eivät satu kovin paljoa pitämään, yhteydessä: jos kaverisi olisivat asiasta yhtä innostuneita, keskustelukumppaneita tuskin tarvitsisi etsiä internetistä samanlaisella vimmalla.

Pelottavinta on, että vaikka luulisi katsoneensa tai lukeneensa jotakin niin monta kertaa kuin inhimillisesti mahdollista ja opetelleensa kaiken siihen liittyvän trivian ulkoa, varmaa on, että kun haluaa keskustella kokemuksestaan, ainoat löytyneet keskustelupalstat lämpiävät todella sisäänpäin ja suorastaan pursuvat kaksi kertaa suurempia (ja ylimielisempiä) aiheen eksperttejä.
Jos olet nähnyt elokuvan kahdeksan kertaa ja erehdyt sanomaan sen, viiden minuutin kuluttua se sadankuuden katselukerran ihminen on jo kerännyt voimansa lytätäkseen vähäisen saavutuksesi. Ja jos sinun ei rahallista, maantieteellisistä tai ihan puhtaan mielenterveydellisistä syistä ole mahdollista nähdä musikaalia kuin kerran vuodessa, maksimissaan, ei sinulle suoda suunvuoroakaan.
Ketään ei kiinnosta sinun ajatuksesi siitä että "se toisen näytöksen eka" on "mukava biisi." Kaikkia kiinnostaa sen sijaan kuulla vuoden 2009 superfanin (istui joka ainoassa näytöksessä, jopa jouluaattona) mielikuva Simon Shortenin esittämästä vasemmanpuoleisesta vanginvartijasta. Enkä nyt edes vitsaile.

En kykene ymmärtämään, miten nämä olen nähnyt sen 80 kertaa ja lasku jatkuu! -ihmiset saattavat enää nauttia fanituksensa kohteesta. Jokaisen yksityiskohdan luulisi painuneen heidän aivoihinsa niin, ettei teoksessa ole enää edes järkeä.
Joskus näillä vakoilemillani musikaalikeskustelupalstoilla onkin murtumisen merkkejä näkyvissä: joku jäsen tunnustaa viestinsä sivulauseessa, että "olen nähnyt Bring Him Home -kohtauksen (sisäpiirikielellä BHH:n) niin monta kertaa, että nykyään en edes jaksa katsella sitä vaan suljen silmäni sen ajaksi." Haloo? Mitä ihmeen järkeä? Jos katseleminen tuntuu nykyään noin puiselta mutta raha pakottaa taskuja niin, että liput voi ostaa kolmesti viikossa, olisikohan järkeä kokeilla jotakin toista Lontoon kymmenistä musikaaleista? Tai ehkä vain katsella televisiota vaihteeksi?
Mutta ei. He menevät kahdeksannenkymmenennenensimmäisen kerran katsomoon, ihmettelevät juhlakohtauksen takarivin kolmatta juoppoa ja kirjoittavat hänestä kehuvan arvion.

Uskaliaaseen "anteeksi, mutta voisiko joku kertoa minulle, mitä Epicjolras tarkoittaa?" -viestiin vastaava jäätävä hiljaisuus ja saumaton siirtymä SB:n ylärekisterin analysoimiseen puhunevat puolestaan.

Tilannekatsaus

2010-06-09T19:08:00.002+03:00

Kesäloman perinteinen rentoutumisrykäys pitkine yöunineen, auringonpolttamine ihoineen (ilman aurinkorasvaa, sen kanssa, pitkillä hihoilla tai ilman, sisä- tai ulkotiloissa... Iho palaa kuitenkin aina), laiskoine ja maleksivine päivineen ja elokuvantäyteisine iltoineen on sabotoitu.

Tai itsehän minä sen oikeastaan olen mennyt sabotoimaan, ilman pientä oma-aloitteisuutta vetelisin varmaan vieläkin yöunia. Olen nimittäin mennyt tekemään sen mitä maan johto jokaiselta kynnelle kykenevältä vauvalta ja vaarilta odottaa: olen työllistynyt.
Olen palannut arkistomestarin ammattiin (lue: olen toisen kesätyöläisen kanssa raapinut tuhansia aikakauslehtiä paperinkeräykseen ja nimikoinut kirjekuoria). Jäsenet särkevät kolmannen työpäivän iltasella ja kesälomalepoa saa odotella vielä miltei kuukauden.
Vaan toisaalta - lienee rakentavampaa ja pidemmän päälle hyödyllisempää ruokota arkistoa kuin kuolata puolillepäivin tyynyynsä ja vetelehtiä sitten tietokoneen ja jääkaapin väliä iltatunneille...

Silti, kesätyölliset ja -työttömät: ei viitsitä päästää kouluelämän karua todellisuutta unohtumaan! Johan sinne kymmenen viikon päästä on palattava!
Tässä siis terveisiä eräästä runoutta käsitelleestä äidinkielenkokeesta viime talvelta:

Herra Sitruuna

2010-05-21T22:06:00.003+03:00

"Minä haluaisin kissan", ehdotin perheelleni.
"Meille ei tule kissaa", isäni lausui painokkaasti.
"Niin minäkin", äitini ilahtui. "Sitä voisi sitten pitää sylissä ja silittää!"
"Se olisi ihana ja suloinen!"
"Sille voisi hankkia valjaat ja kävelyttää sitä ulkona!"
"Joo, ja raapimapuu pitää hankkia, ja paljon leluja..."
"Ei kissaa!" isäni huudahti väliin.
"Miksi ei?"

Isäni vilkuili perhettään halveksuvin katsein.

"Kissat ovat petollisia, kissat ovat julmia. Kissat kiipivät hyllyillä ja roikkuvat verhoissa. Kissat pissaavat sänkyyn ja papanoivat kenkään, kissat repivät huonekalujen jalat ja syövät huonekasvit. Kissoihin ei voi luottaa, kissoilla on kieroutunut luonne. Kissoista ei ole kuin harmia."
"Pyh. Sinulla ei edes ole ikinä ollut kissaa. Puhut mitä sylki suuhun tuo, ne eivät ole tuollaisia. Oikeasti ne ovat ihania", äitini keskeytti monologin.
"Minä puhuin Ellille. Ellin perheen kissat eivät ole pissineet kertaakaan kenkään", lisäsin.
"Kuka kissanomistaja muka tunnustaisi sellaista?"
"Me voitaisiin laittaa sen kissan nimeksi vaikka-"
"Ihan sama, koska me emme ota kissaa!"

Herra Sitruuna istui olohuoneen pörröisellä matolla ja katseli huonetta ja sitä kansoittavia ihmisiä kuninkaallisella tyyneydellä pörröisten kulmakarvojensa alta. Sitten se nousi juhlallisesti tassuilleen ja askelsi kiehnäämään äitini jaloissa.

"Mene pois!"
Herra Sitruuna ei kuunnellut vaan kiehnäsi yhä äitini jaloissa.
"Mene pois!"
Herra Sitruuna ei kuunnellut vaan hyppäsi hämmästyttävällä sulavuudella äitini syliin. Se laskeutui suoraan hänen työpaperiensa päälle ja jäi katselemaan häntä kulmakarvojensa alta.
"Mene pois!"
Herra Sitruuna ei kuunnellut, mutta neljättä käskyä ei enää käynyt vaan käsi tarttui kissan niskavilloihin ja toimitti sen ripeällä vauhdilla sylistä lattialle ja liukumaan surkeasti parkuen pitkin kiiltävää parkettia kohti lähintä seinää.

Isäni ponnahti pystyyn sohvalta ja kiiruhti vihaisesti märisevän luontokappaleen luokse.
"Mitä Herra Sitruunalle kävi? Oliko Leena ilkeä? Oliko Leena ilkeä pikku Herra Sitruunalle? Miten se saattoi olla niin ilkeä pikku Herra Sitruunalle?"
"Olisitko hiljaa, minä yritän lukea..."
"Kuuletko, pikku Herra Sitruuna, siellä se yrittää jotain protestoida. Mutta me ei kuunnella sitä, koska se oli ilkeä pikku Herra Sitruunalle. Tule syliin, niin, tule syliin!"

Isäni kalasti mulkoilevan kissan lattialta ja istui taas sohvalle eläin sylissään. Äitini vilkaisi kaksikkoa ja näytti melkein siltä, kuin hän olisi yrittänyt pidätellä pienenpientä hymyä.

"Niin, ei saa olla ilkeä meidän omalle pikku Herra Sitruunalle! Miten kukaan voi olla ilkeä noin kiltille kissalle? Niin, kuka on kiltti kissa? Kuka on kiltti kissa? Onko Herra Sitruuna kiltti kissa, onko, niin, oletko sinä kiltti kissa?"
Isäni vellasi kissan turkkia. Kissa hymyili onnenautuaana.
"Jos menisit leikkimään sen kanssa jonnekin muualle niin minä voisin lukea näitä..."
"Niin, kuuleko, Herra Sitruuna? Siellä se ilkiö taas protestoi! Mutta me ei kuunnella sitä, niin, ei kuunnella... Kuka on kiltti kissa..."

Revin itseni irti mielikuvitukseni tarjoilemasta näystä ja jatkoin keskeytettyä lausettani:
"Minusta sen nimeksi voisi antaa Herra Sitruuna."

Muutos

2010-05-06T14:41:00.000+03:00

Blogiani raatelevat muutoksen tuulet.
Kuten nopeimmat lukijoistani lienevät huomanneet, sivun ylälaitaa koristaa nyt erilainen kirjainten sarja. Kyllä. Niin se on, hyvät lukijat, että blogini nimi on todella muuttunut.

Miksi, voin jo kuulla teidän kysyvän.
Selvennetään. Defying Gravity ei ikinä, edes omasta mielestäni, ollut kovin onnistunut nimi. Se oli yksi niistä voi ei, tämä systeemi pyytää sivun nimeä, en keksi mitään, apua-apua-apua -ratkaisuista. Päädyin lainamaan otsikon omille ajatelmilleni Wicked-musikaalin mahtipontiselta biisiltä.
Sai luvan kelvata, olkoonkin, että suomennettuna nimi olisi ollut aivan sietämätön (Defying Gravity = Painovoiman Vastustaminen = Laihdutusblogi?) ja englanniksikin kohtuullisen hölmö.

Siispä.
Hylättyäni yhden muun vaihtoehdoin päädyin, koulun ruokalassa pidetyn huutoäänestyksen siivittämänä, tähän uuteen ratkaisuun. Se on ytimekäs ja selkeä, siitä tulee asia heti selville.

Tervetuloa Siirin blogiin.

Hoidoissa

2010-05-06T14:07:00.004+03:00

Valitettavasti opo

2010-05-05T18:58:00.000+03:00

Ystävälläni Saralla on tulevaisuuteennäkevä silmä. Muutama päivä sitten minulle selvisi, että hän tietää, mitä itse kustakin tulee isona. Tänään asia tuli puheeksi koulun välitunnilla.

"Mitä minusta tulee?" Heidi uskaltautui kysymään ensimmäisenä.
"Valitettavasti sinusta tulee ala-asteen opettaja", Sara lausui synkin silmin.
"Miten niin valitettavasti! Ihan tiedoksesi, minusta olisi kivaa olla ala-asteen opettaja!"
"Älä vedä siitä hernettä nenään, minusta on tulossa valitettavasti toimittaja", huokasin.
"Entä mikä minusta tulee?" Ulla tiedusteli.
"Kyllä minulla oli sinulle ammatti, mutta minä en muista sitä..."
"Minä muistan", puutuin taas synkästi keskusteluun.
"No?"
"Ullasta tulee psykologi. Koulupsykologi."
"Eeeei! En halua!"
"Joo, sehän se oli! Totta kai tulee, olisit täydellinen siinä hommassa!"
"Entä Mimmi?"
"Tutkija."
"Inna?"
"Ekonomi."
"Ekonomi?"
"Ekonomi ekonomi!"
"Entä Sara?"

Hetken hiljaisuus.

"En minä tiedä."
"Minä tiedän", ilmoitin.
"No?"

"Eikä, taas opontunti... Inhoan niitä!"
"Kuka opo sinulla on?"
"Sara."
"Ai jaa, ei mikään ihme jos inhottaa..."

Kello osoittaa yhtä, opinnonohjauksenluokan ovi aukeaa. Sara-opo takoo tietokoneen näppäimistöä pirtein ilmein.
"Nyt osallistutaan yhteishakuun!"
Oppilaat levittäytyvät tietokoneille ja avaavat yhteishakusivuston. Sara kiertää luokkaa ja tiirailee oppilaiden valintoja näytöiltä.

"Sinä olet näköjään menossa lukioon."
"No joo."
"Miksi?"
"Kun minä en oikein tiedä, mikä minusta tulisi isona..."
"Valitettavasti sinusta tulee arkkitehti. Lukio on mainio alku siihen ammattiin pääsemiseksi, hyvä valinta!"

"Entäs täällä? Eihän sinulla ole vielä mitään valittuna!"
"Kun minä en osaa päättää, hakisinko ensimmäisenä putki- vai sähköasentajaksi."
"Valitettavasti sinusta tulee putkiasentaja. Haet siis sinne ensimmäisenä."
"Öö... Okei."

"No, mitäs sinä mietit?"
"Minä olen ajatellut tätä lähihoitajakoulutusta... Mutta osaisitko sanoa, mihin näistä amiksista kannattaisi pyrkiä? Onko näissä ylipäätään mitään eroja?"
"Valitettavasti sinusta tulee automekaanikko."
"Ei kun siis lähihoitajaopistoja..."
"Totta kai sinusta tulee automekaanikko, olet täydellinen siihen hommaan! Laitetaan tähän neljä näitä automekaanikkolinjoja ja Sipoon lukio viimeiseksi. Amiksiin on nykyään niin kovat vaatimukset, että on hyvä laittaa yksi lukio varavaihtoehdoksi. Pääset ainakin jonnekin."
"Mutta-"
"Ja noin, sinne lähti! Toivottavasti tärppää!"

"Sarasta tulee opinnonohjaaja."
"Eeeei! En halua!"
"Älä viitsi, se olisi sinulle täydellinen työ!"

Kierteessä

2010-05-04T20:58:00.006+03:00

Uusi cd-levy saapuu Amazonin pahvikuoressa postilaatikkoon.
"Vihdoinkin", ajattelen, vien kuoren sisään ja yritän avata sen tahmaamatta sormiani kuoren liimaan, johon kuitenkin aina lopulta tahmaan sormeni. Etsiydyn kaiuttimien läheisyyteen ja nakkaan levyn cd-soittimeen.

Siitä alkaa julma, kahdeksanvaiheinen kierre.

Vaihe 1: Ensimmäinen kuuntelu.
Tämän minä olen kuullut jo, aika hyvä... Ihan ok... Tämänkin minä olen kuullut jo, tämä on mainio! Ihan ok, ihan ok, aika hyvä...
Kuulen tusinan biisejä ensimmäistä kertaa. Siitä huolimatta huomioni kiinnittyy enimmäkseen niihin kahteen, jotka olen kuullut YouTubesta ja joiden perusteella olen levyn ostanut. Kannattava hankinta, kuulostavat paljon paremmilta levyllä kuin rakeisen nettivideon taustakohinana!
Kuunneltuani levyn järjestän sille hellästi hyllyssä paikan, asetan sen siihen ja ihailen kasvanutta levykokoelmaani.

Vaihe 2: Toinen kuuntelu.
Tämä onkin parempi kuin luulin, aika hyvä, ihan ok, hyvältä kuulostaa!
Toisella kuuntelulla suosikit valikoituvat akanoista, ja levyn päätyttyä jokin sen parhaista biiseistä, yleensä vieläkin jokin niistä YouTubesta kuulluista, päätyy uusintasoittoon. Alan tapailla lempikappaleideni sanoja.

Vaihe 3: Jäätävä tunnemyrsky.
Kolmannella kuuntelulla heitän levyn cd-soittimeen ja siirryn suoraan suosikkibiiseihini. Ensin YouTubevalikoima, sitten se uusi tuttavuus, joka kuulosti hyvältä.
Ja sitten täyspysähdys. Biisi halvauttaa minut tuijottamaan eteeni vailla ajatuksia, jotka eivät käsittelisi kyseisen biisin mahtavuutta. Oliko tämä todella näin upea? Onko mahdollista, että näin hyvää musiikkia tehdään? Mukana laulaminen unohtuu ihailulta.

Vaihe 4: Järki vastaan henki.
Vielä kerran, ajattelen. Vielä kerran, ja sitten vaihdan biisiä.
Uusi kuuntelukerta pysäyttää minut taas sijoilleni, pelkästään kuuntelemaan, silmät kiinni tai laulun sanoja vihkosesta seuraten. Kun kappale on ohi, tiedän, että pitäisi siirtyä seuraavaan biisiin, tai levyyn, tai jonnekin, etten vain puristaisi kaikkia mehuja tästä taideteoksesta jatkuvalla ja väkivaltaisella toistolla.
Mutta se on niin kaunis, siitä tulee hyvä mieli... Kerran vielä?
Kerta vielä muuttuu viideksi kerraksi vielä. Joka kerta, lempikohtani alkaessa, sormeni pysähtyvät näppäimistöllä (kuten nyt tätäkin juttua kirjoittaessa), kynä kirpoaa kädestä, mikä tahansa oheistoiminta keskeytyy ja silmät sulkeutuvat. Rintakehässä tuntuu mysteeristä puristusta, kylmät väreet juoksevat selässä siksakkia ja tekisi miltei mieli itkeä.
Suklaata ja pekoni-barbequepizzaa koko loppuiäksi kaikille tämän tekoon osallistuneille, he ansaitsevat sen!

Vaihe 5: Kaikki mukaan!
Biisi juuttuu jatkuvalle toistolle. Alan taas tapailla laulun sanoja, ja kun tulen siihen tulokseen, että osaamistasoni on tarpeeksi korkea, jollotan innokkaasti mukana.
Asun rivitalossa ja olen melko varma siitä, että huoneeni seinän toisella puolella olevan asuintilan on oltava joko tyhjä tai sen omistajan on käytettävä korvatulppia iltasella. En nimittäin voi olla laulamatta mukana kuunnellessani hyvää musiikkia, mutta silti kukaan ei ole kertaakaan paukuttanut seinääni raivokkaasti tai edes heristänyt minulle nyrkkiä pihalla.
Hitaasti uusi suosikkini kiipeää iTunesini kuunnelluimpien kappaleiden kolmossijalle. Osaan jokaisen sanan ja tahdin ulkoa.

Vaihe 6: Kyllästys.
Tämä oli arvattavissa, eikö? Biisi ei enää tunnu eikä oikeastaan kuulostakaan miltään. Kun se osuu iTunesini sekoitukseen, hyppään kylmästi sen yli, ja levyä kuunnellessanikin vajoan omiin ajatuksiini entisen suuren suosikkini tullessa soittovuoroon.

Vaihe 7: Puolentoista vuoden kuluttua.
Useita kuukausia myöhemmin pöyhin musiikkikokoelmaani kyllästyneenä. Olen kuunnellut nämä kaikki jo sata kertaa... Mutta mikäs se tuossa? Entinen suosikkini, tätä en ole kuunnellut aikoihin! Laitan levyn pyörimään ja toistan heti entisen lemmikkini kahdeksan kertaa, joista seitsemällä viimeisellä hoilaan täyttä kurkkua mukana. Miten olin saattanut unohtaa näin mahtavan laulun?

Vaihe 8: siirryn taas vaiheeseen 6, tällä kertaa tosin vain yhdeksän kuuntelukerran jälkeen.

Biisi jää nuivasti vanumaan kohtien seitsemän ja kahdeksan välille.
Tällä hetkellä menen vasta nelosvaiheessa ja yritän tolkuttaa itselleni kohtuullisuutta, tämä kierre kun on koitunut jo melko monen hyvän biisin kohtaloksi. Mutta kun se on niin hyvä...
Kerran vielä?

Yrittäkääpä vain sanoa, ettei muka ole hyvä! Yrittäkääpä!

Tai no jaa, älkää yrittäkö. Minullehan siitä paha mieli tulee.

Aikamatkakertomus, epilogi

2010-04-28T21:26:00.004+03:00

Titanic-tapaus unohtui melko nopeasti. Seuraalla viikolla Kaarina, Jaana ja Raivo suunnittelivat jo uusia aikamatkoja.
Pian Jaana houkutteli ystävänsä iltalukion historiankurssille. Tavallisimmat aikamatkakohteet, kuten Bastiljin valtaus, Lady Gagan konsertit ja - omituista kyllä - Ruotsin vuoden 2010 prinsessahäät, olivat jatkuvasti niin täynnä väkeä, ettei ympärilleen nähnyt. Historiankurssilta oppisi ehkä uusista kiinnostavista paikoista, joissa voisi nähdä historiaa ilman suoranaisia turistimassoja.

Muutaman viikon kurssinkäymisen jälkeen Kaarinan puhelin soi.
"Kaarina Itiö."
"Ääliö!"
"Anteeksi?"
"Minä tiedän mitä sinä teet!"
"Kuka siellä on? Minä suljen tämän puhelimen kohta!"
"Sinun äitisi kummitäti soitti minulle ja kertoi, että oli nähnyt sinut spoilaamassa minua viikinkiajasta muinaisessa Pompeijissa!"
Ylipytään mummo. Mutta mistä ihmeestä hän puhui? Viikinkiaika olisi vuorossa vasta ensi perjantaina eikä Kaarina ollut ajatellutkaan muinaista Pompeijia.
"Nyt sitä ei voi enää edes välttää! Voi itku, pilasit koko matkan! Minä olin odottanut viikinkinkiajan kokemista kuusitoistakesäisestä asti! Ja nyt sinä spoilasit sen minulta, tai tulet ainakin spoilaamaan. Opettele pitämään suu soukemmalla, tyttö! Nyt minä en voi enää edes jättää viikinkiaikaa käymättä, aika-avaruusjatkumon sotkeminen ei sovi tyyliini..."
"Oletko varma, että, öö, näit minut spoilaamassa sinua viikinkiajasta Pompeijissa?"
"En minä nähnyt, minä lähden Pompeijiin vasta huomenna. Mutta äitisi kummitäti kävi siellä tänään ja soitti heti minulle. Olen tuntenut sen naisen seitsemänkymmentä vuotta, hän ei todellakaan valehtele! Sinä spoilasit minua!"
"Öh... Anteeksi."
"Sietääkin olla pahoillaan!"

Kesken Yläpytään mummon ripitystä Kaarinan tietokoneen näyttöön piirtyi uusi viesti. Jaanalta:
"Miten olisi Pompeiji ensi sunnuntaille? Luin justiinsa iltahistorian läksyjä etukäteen, se vaikuttaa aika parhaalta?"

Kaarina sulki puhelimensa enää vain lievästi hämmentyneenä.

Eräästä pizzakeskiviikosta

2010-04-22T14:18:00.001+03:00

Kun heräsin eilen, ensimmäinen ajatukseni oli "jääkaapissa on pizzaa."
Kipitin kylmiöön tarkastamaan, pitikö luuloni kutinsa. Kyllä, keskihyllyllä komeili kahden pizzan paketti. Eikä mitä tahansa roiskeläppää vaan oikein mukaitalialaisella nimellä ja yhdellä oliivilla varustettua herkkua! Aijai, tänään herkutellaan, mietiskelin.

Koulun jälkeen polkaisin pelkän pizza-henkisen ajatuksen voimin vastatuulen halki kotiin. Kirmasin kaapille, kuorin toisen pizzan paketista, väänsin uuniin hönkää ja kiskoin peltiä esille. Ihanaa, kullanruskeaa juustoa ja maukasta, sopivan suolaista kinkkua mukavan rapsakalla pohjalla, tomaattikastikkeella ja sipulilla kruunattuna...
Kyllä kelpaa sellaista pistellä kiljuvaan nälkään!

Ensimmäinen neljäsosa oli mainio. Ei kovin rapsakka pohja, ehkä suorastaan hiukan vetelä, mutta kullanruskeassa juustossa löytyi.
Neljäsosan loppuvaiheilla iskin kiinni ensimmäiseen jauhelihakohtaan. Lihaa oli keskimääräisen isovarpaan kokoinen möykky, ja möykyn keskeltä löytyi suuren herneen kokoinen klunssi. Sylkäisin klunssin hienostuneesti lautasen reunalle ja keskityin herkkuun.

Puolikkaan pizzan jälkeen silmät alkoivat jo harittaa kahtaalle. Taistelin urheasti eteenpäin, onhan se kuitenkin melko hyvää...
Kolmen neljäsosan kohdalla törmäsin uuteen klunssiin. Sen lisäksi narskuttelin epämääräisiä pikkumöykkyjä. Valkosipuliako? En välittänyt harkita vaihtoehtoja.

Viimeiset palaset menivät alas enemmänkin sisun ja äidin lautanen on syötävä tyhjäksi -oppien kuin maun tai edes nälän voimin. Tuijotin tyhjää lautasta epäuskoisena: miten jotain noin kammottavaa voi edes päästää markkinoille? Miten ihmeessä kukaan voisi syödä sen jälkeenjääneen pizzan? Miksi?

Muutaman tunnin kuluttua sain raastavia vatsanväänteitä.

Päivän pirtein puolituntinen

2010-04-21T19:07:00.000+03:00

Kaikkea on kokeiltu, Multitabseista yhdeksän tunnin yöuniin. Tämän vuorokausirytmin muuttaminen ei taida olla mahdollista.

Virallinen musikaalituntija?

2010-04-20T20:39:00.000+03:00

Tässä välissä, ennen hurjan ja kaikkia ennakko-oletuksia pakenevan aikamatkakertomuksen finaalia, haluan osoittaa muutaman sanan kaikille Suomen Wicked-faneille (ja muille asiasta kiinnostuneille):

Wicked on hyvä musikaali, siinä olemme samaa mieltä!
Se on minusta niin hyvä, että olen poiminut blogini nimen sen lyriikan seasta. Myönnän kyllä, että se ei ole musiikillisesti yhtä nerokas kuin vaikkapa Sweeney Todd eikä juonellisesti yhtä haastava kuin esimerkiksi Les Misérables. Mutta se on täynnä kerran toisensa jälkeen kuunneltavaa musiikkia, silmänruokaa ja hauskoja ja koskettavia hetkiä. Kaiken kaikkiaan hyvin viihdyttävä kolmituntinen - kunhan muistaa katsella Ihmemaa Oz -elokuvan ennen musikaalin katsastamista, näyttämön remellyksessä on silloin paljon enemmän järkeä.
Siispä... Niitä lippuja Helsingin kaupunginteatterin ensi syksyn megamusikaaliin voi ostaa täältä. Minulla ei ole asian kanssa loppujen lopuksi sen enempää tekemistä kuin se, että ajattelen ensi-iltalippuani harva se päivä hellin tuntein ja mietiskelen toisinaan mielessäni kenkävaihtoehtoja, joilla voin mainittuun ensi-iltaan astella.

Edelliseen purkaukseen on johtanut se, että blogiini on Google Kävijöidenkyttääjän mukaan päätynyt talven aikana kymmeniä ihmisiä hakusanoilla "wicked helsinki musikaali", "wicked musikaali helsinki", "wicked musikaali", "wicked musikaali suomeen", "helsingin kaupunginteatteri+wicked", "musikaali wicked helsinki" ja "wicked kaupunginteatteri."
Viime viikkoina luvut ovat vain nousseet.

Melko vänkää, että vaikka musikaalista ei ollutkaan liikkeellä kuin epämääräisiä huhuja pitkin talvea, kymmenittäin musikaaliteatterin ystäviä on kääntynyt minun puoleeni tiedonjanossaan... Vaikkei blogistani mitään apua ollutkaan.
Tilannetta ei auttanut yhtään, että kun aikaisemmin luonnostelin tätä kirjoitusta, sohaisin väärää nappia ja edellä lueteltu hakusanakokoelma päätyi blogiin noin kolmeksi neljäsosaminuutiksi. Ja jumiutui Googlen välimuistiin ilmeisesti ikiajaksi. Hakujen määrä tietenkin triplaantui, eikä minulla vieläkään ollut sanoa asiasta mitään hyödyllistä - tai itse asiassa minulla ei ollut asiasta mitään sanottavaa.

Lopulta, kuten tiedetään, Wicked osoitti olevansa totta eikä pelkkää huhua.

Ja kruunasi samalla ensi syksyn. Tulossa on paras musikaalisyksy ikinä, tai ainakin tähän mennessä. Elokuussa tässä jutussa jo tarpeeksi moneen otteeseen mainittuun fantasiamusikaaliin, syyskuussa ihailemaan elokuvanakin tuttua Chicagoa Tampereelle. Ja viimeisenä paras: lokakuussa katsomaan Les Misérablesia Turun ruotsalaiseen teatteriin! Toinen kotimainen on minulla vielä melko pienissä kengissä, mutta muistan myös aikaisemmin uhonneeni, että jos joku teatteri Reykjavikiä lähempänä vain... Ja kuuntelenhan minä musikaalia Kurjista hollanniksikin, ja sitä ymmärrän tasan kahden sanan verran.
Laatumusikaalia laatumusikaalin perään siis.
Eikä putki katkea vuodenvaihteeseen: ensi tammikuussa A Little Night Music Turun kaupunginteatteriin!

Kyllä meitä nyt hemmotellaan.

Aikamatkakertomus, osa 3

2010-04-15T16:58:00.002+03:00

Kului tunteja. Tytöt tutkivat laivan jokaisen kolkan, ostivat auringon laskiessa muutaman hodarin aikamatkamuonittajalta - nämä yritteliäät ihmiset lähtevät aina aamuisin johonkin suosittuun aikamatkakohteeseen käärimään voittoja ruokakärrynsä kanssa, kaikki yleisimmät pankkikortit kelpaavat ja yleisimmät allergiat ja ruokavaliot on otettu huomioon - ja istahtivat sitten kannelle pelaamaan pelejä aikakoneillaan kohtalokasta törmäystä odotellessaan.

Pimeni. Kello yhdentoista maissa kantta valaisivat tuhansien aikakoneiden siniset näytöt. Enää neljäkymmentä minuuttia törmäykseen!
Laivan ikkunoista ei tihkunut paljon valoa ulospäin, sillä jokainen pieninkin aukko oli täyttynyt kauhistuneista 1900-luvun alun kasvoista. Suurin osa laivan oikeista matkustajista oli paennut aikamatkustajia hyttiensä tai muiden lukittavien sisätilojen suojiin ahdistuneina ja vakuuttuneina siitä, että kyseessä on joko ulkoavaruuden petojen hyökkäys tai viimeinen tuomio. Uteliaisuus kuitenkin pakotti nämä pelästyneet ihmiset tuijottamaan pimeässä hohtavia hirvittäviä monstereita ja/tai tuhon enkeleitä pullottavin silmin.

Kello löi puoli kaksitoista. Näyttöjen valot sammuivat yksi kerrallaan ja jännittynyt hiljaisuus virisi kannella. Kymmenen minuuttia!
Kello löi kahtakymmentäviittä vaille kaksitoista. Hiljaisuus lähenteli aavemaista. Ainoat pimeydessä kaikuvat äänet olivat laivasta itsestään lähtöisin. Alusta kansoittavat ihmiset vaikenivat tiiviisti muutamaa järkyttynyttä nyyhkytystä lukuunottamatta.
Kello löi kahtakymmentä vaille kaksitoista. Jännitys oli niin tiivistä, ettei siihen olisi purrut kirveskään. Aikamatkailijat tönivät toinen toisiaan nähdäkseen törmäyksen mahdollisimman hyvin. Millä hetkellä hyvänsä jäävuoren tulisi siintää kaukaisuudessa ja noiden kaameiden sanojen, "jäävuori suoraan edessä", pitäisi rikkoa ilta.

Kello löi varttia vaille kaksitoista.

Hämmästynyt sihinä täytti hiljalleen korvat. Pettyeitä murahduksia kimpoili sieltä täältä hiljaisuuteen. Muutama raivostunut karjahdus halkoi pimeyttä. Kaarina tunsi itsensä - vaihteeksi - kyvyttömäksi ymmärtämään tapahtunutta. Eivätkö Jaana ja Raivo olleet tolkuttaneet ainakin seitsemäntoista kertaa, että kahtakymmentä vailla kaksitoista rysähtää?
Samassa:
"Joku ääliö on mennyt muuttamaan historiaa! Voi hitto, menköön leikkimään mikroaaltouuniin! Idiootti!"
"Kuka hemmetti voi olla niin tyhmä että meni kertomaan niille?"
"Mitä?" oli kaikki, jota Kaarinan oli mahdollista puristaa ulos suustaan.
"Katsos ystäväiseni", Raivo aloitti kalvennein kasvoin, "joku on mennyt avaamaan läskin päänsä ja kertonut jollekulle oikealle historian ihmiselle, että tänä iltana törmätään! Mikään normaali, niin kuin rupattelu tai vahingossa tönäiseminen ei vielä yleensä muuta historiaa, mutta jos joku tahallaan kertoo, se muuttaa tapahtumat ja pilaa kaikkien matkan-"

Raivon monologi keskeytyi siihen, että Kaarinan havaittiin taittuneen keskeltä kahtia epätoivon ilme kasvoillaan. Taittumisen aiheutti tytön selkää takova käsi. Käden jatkeena oli valkohiuksinen nainen kirkkaanoranssissa raitapaidassa ja farkuissa. Nainen hymyili leveästi:
"Kaarina kulta, sinäkö siinä? Miten sattuikin, ihana nähdä! Eikö täällä ole pahuksen komeaa, mitä?"
"Äh", kuului Kaarinan älykäs ja nokkela vastaus. "Ylipytään mu-"
"Tietenkin täällä on komeaa! Näin iso laiva! Ja pysyi pinnallakin tällä kertaa!"
"Öh!"
"Ja siitä, jos nyt saa hiukan kehaista itseään, voitte kiittää minua!"
Meteli väheni äkisti. Joka ainoa suomea puhuva ihminen, joka oli kuullut sanankaan tästä tunnustuksesta, löi syyttävän katseen naiseen. Muutama erikoisen reipas yksilö tulkkasi täyttä häkää naisen sanoja sille suurelle enemmistölle, joka ei kyennyt ymmärtämään pohjoisen omituista kieltä.

"Juu-u", Ylipytään mummo jatkoi polleana, "minä vähän juttelin aamusella niille mukaville pojille tuolla ohjaamohytissä. Eivät voineet, poikaparat, ollenkaan ymmärtää, miksi kansi on aivan täynnä uutta väkeä omituisissa vaatteissa ja miten minäkin siihen olin ilmestynyt. Minä sitten heille kertoilin että tulevaisuudestahan tässä ollaan tulossa. Hiukan epäuskoisilta nuo näyttivät, mutta kun ei niillä ollut parempaakaan tarjota, niin tyytyivät sitten minun selitykseeni."
Tulkkaus ja kuiskinta levisi hurjasti ympäri kantta ja yhä useammat katseet upposivat tarinankertojan persoonaan.
"Nii-in, ja sitten minä kerroin, arvatkaas mitä! Sanoin, että me tulevaisuudessa tiedämme tämän laivan kohtalon. Jotenkin omituisesti ne poikaparat minua tuijottivat, vähän kuin olisin joku ylimaallinen olento. Minä sitten selvensin, että tänä iltana upotaan. Aika järkyttyneitähän he sitten olivat, mutta minä annoin muutaman vinkin. Että kun kääntävät kurssia heti reippaasti etelään ja hidastavat vauhtia, niin tästä pitäisi selvitä ehjin nahoin. Pojat kiittelivät kovasti ja käänsivät! Melkein tuntuu kuin olisin henkiä pelastanut, vaikkei tämä tietenkään oikeaa historiaa muutakaan.
Vaan mitä sinä olet puuhaillut, Kaarina pieni?"

Tiivistelmä tästä puheenvuorosta oli levinnyt hetkessä kaikille aikamatkustajille. Hetkeen kukaan ei kyennyt rikkomaan hurjistunutta tuijotustaan. Sitten eräs nuorimies takertui Ylipytään mummon iloisenvärisen paidan kaulukseen ja karjui tälle pitkät pätkät raivosta miltei mahdottomaksi sekoittunutta ruotsia.
"Sven! Lugna dig! Vi alla hatar den där kärringen! Men döda henne inte!"
Sven ei osoittanut pienintäkään rauhoittumisen merkkiä.
"No hyvä ihme. Minä ajattelin, että kaikkia kiinnostaisi nähdä, millainen onnellinen loppu tällä tarinalla olisi voinut olla. Vaan ei kai sitten."
Sven oli jo muuttunut raivosta violetiksi.
"Kai minun on parasta poistua nyt. Tulen joskus turistisesongin jälkeen takaisin katsomaan tämän jutun loppuun. Nähdään, Kaarina!"

Ylipytään mummo survaisi aikakoneensa näyttöä ja yhtäkkiä Sven karjui olemattomille korville ja ravisteli pelkkää ilmaa.

Aikamatkakertomus, osa 2

2010-04-10T11:56:00.001+03:00

Kaarina ei osannut selittää, miltä ajan halki sinkoutuminen tuntui.

Edellisenä hetkenä hän istui sängyllään puristaen aikakoneen kahvoja nyrkkeihinsä ja painaen peukaloillaan ruudun keskellä loistanutta lähtö-tekstiä. Ja nyt, aivan kuin aikaa ei olisi kulunut sekuntiakaan, hän räpytteli silmiään auringossa, tungokseen täynnä olevalla laivan kannella.
Muutama nuori tyttö farkuissa ja nahkatakeissa loikoili kansituoleissa ja kymmenen vähintään yhdeksänkymppisen papparaisen retkue oli törmätä Kaarinan kumoon tämän pöllähtäessä aikojen halki keskelle heidän kiertokävelyään ympäri laivaa. Ukkojen ohitse vaelsi muutama vähintäänkin hämmentyneen oloinen nainen pitkissä mekoissa ja hedelmätarhoilla koristetuissa hatuissa.

Kaarina oli hädin tuskin ehtinyt taitella aikakoneen taskuunsa kun hän jo tunsi käsien tarttuvan kumpaankin käsivarteensa.

"Kaa-rina! Mitä tuli tehtyä, mitä tuli tehtyä? Tuliko ylpeiltyä sillä, että sinähän et aikakonetta ikinä hanki, mitä, tuliko?"
"Ei kun ihan parasta, että lopulta ostit sen! Nyt sinäkin pääset mukaan meidän juttuihin! Eikö tämä Titanic ole ihan paras tai jotain?"
"Joo, me keksittiin tämä sieltä elokuvakurssilta! Mutta mitäs tuli sanottua, nolottaako nyt hiukan, mitä?"

Kaarinan silmät pyörivät villisti päässä oikealta vasemmalle. Jaana ja Raivo! Koulukaverien tapaaminen entisen laivan kannella ei todellakaan ollut käynyt Kaarinan päässä. Maailmassa on miljoonia aikoja ja paikkoja, miten he saattoivat olla siinä...

"Näytät kuule aika pökertyneeltä. Onhan se aikamoista aikamatkustaa ensimmäistä kertaa, joo."
"Et tietenkään lukenut manuaalia."
"En..."
"No siinä on se hauska toiminto, tiedätkö! Että kaikki, jotka tässä kuussa vaikka lähtevät Titanicille neljänneksitoista päiväksi vuotta 1912, saavat jakaa saman aika-avaruusjatkumon silmukan! Me tultiin tänne vasta vartti sitten, aika hyvää tuuria että tulit näin pian meidän jälkeen!"

Kaarina yritti repiä aivojaan soveltumaan näihin faktoihin ja luovutti nopeasti.

"Siis... Te lähditte tänne lauantaina niin kuin minäkin?"
"Minä lauantaina?"
"No kahdeksas päivä! Neljättä! Seiskytkolme!"
"Eeei... Me lähdettiin tänne viidestoista päivä."

Kaarina hiljeni taas hetkeksi ja hieroi ohimoitaan villisti.

"Siis. Me tullaan takaisin täältä. Ja mennään takaisin lauantaihin, minä kahdeksanteen ja te viidenteentoista. Ja sitten minä tiedän tästä meidän keskustelusta ja täällä tapahtuneista asioista koko sen viikon, viidenteentoista päivään asti, ennen kuin te lähdette? Ja teillä ei ole tästä tietoakaan?"
"No niin niin! Sinä et kyllä ole yhtään kuunnellut mitä me ollaan puhuttu koulussa, ethän! Jos olisit kuunnellut, tietäisit, että kahdeksantena me oltiin menossa Beatlesin konserttiin ja että Halmari oli aikeissa katsastamaan-"
"Ei sillä ole väliä, kunhan et sitten viitsi spoilata meitä omalla ensi viikollasi! Jos sinä mainitset meille, että me oltiin täällä, se vääntää aikajatkumoa joskus hiukan vaarallisestikin - eikä meidän matka enää ole yhtään hauska tai yllättävä tai mitään!"
"Mutta muistettaisiinhan me, jos Kaarina olisi spoilannut, vai, Raivo?"
"No joo, muistettaisiinhan me, niin kuin silloin kun Niilo spoilasi meiltä koko muinaisen Egyptin."
"Joo, silloin ketutti ihan hemmetisti!"
Kaarina tuijotti ystäviään pullottavin silmin. Olisi selvästi pitänyt keskittyä heidän juttuihinsa viime kuukausien aikana - tai oikeastaan, Kaarina mietiskeli antaessaan katseensa vaeltaa täyteen tungettua laivan kantta pitkin, 161 vuotta myöhemmin.

"Mutta hei, hetkinen... Siinä leffassahan se laiva- hitto! Tämä laiva! Niin, tämä laiva upposi, ja oli hirveä paniikki ja kaikkea. Kaikilla oli vanhanaikaiset vaatteet. Siellä ei ollut ketään nykyaikaista ihmistä. Mistä se johtui? Oliko se vain tyylikeino? Ohjaaja halusi esittää tämän tapahtuman alkuperäisenä eikä täynnä aikamatkailijoita?"
"Manuaali, manuaali! Sehän tässä on ideana! Aikakoneeseen voi säätää korkeintaan viikon oleskelun menneisyydessä, ja kun viikko on ohi, kaikki vuoden seiskakolme huhtikuun aikana Titanic-neljätoista-neljä-yksysikaksistoista-aikasilmukkaan siirtyneet, niin kuin me, lähtevät. Sitten silmukka tuhoutuu. Toukokuuta varten luodaan uusi silmukka. Eli me ollaan tavallaan historian kopiossa, me ei muuteta oikeaa historiaa yhtään! Nerokasta, mitä?"

Kaarina pyöritti päätään ja vannoi itselleen tarttuvansa, miten se olikaan, tämän aikasilmukan tuhouduttua manuaaliin ja lukevansa sen kannesta kanteen. Kahdesti.

"Entä jos meitä tulee tänne niin paljon, että koko laiva uppoaa ihan meidän painosta?"
"Ei voi tulla. Joka aikasilmukkaan on rajoitus, kohteesta riippuen tuhannesta ihmisestä aina viiteensataantuhanteen. Tämä silmukka on takuulla pienimmästä päästä, meitä lykästi että mahduttiin mukaan!"
"Entä jos täällä vaikka kuolee? Jos joku meistä hukkuu?"
"Onhan sitäkin sattunut. Mutta jos pitää koko ajan aikakoneensa ehjänä ja lähellä, se aistii suurimman osan hengenvaaroista, liian kylmän veden ja liian lämmön ja sähkön, säteilyn ja ammukset, ja vie sinut takaisin meidän aikaan."
"Joo. Mutta onhan esimerkiksi toinen maailmansota melkein kokonaan blokattua aluetta, ettei käy hassusti. Estoa yritetään koko ajan purkaa, mutta kukaan ei vielä ole onnistunut."
"Voisinko minä jäädä tänne 1900-luvulle ikuisiksi ajoiksi?"
"En suosittele! Kun tämä silmukka tuhotaan, tuhoudut mukana, jos jäät! Sen vuoksi kaikissa aikakoneissa on hätävalinta jopa kymmenelle ihmiselle. Jos kaverilta häviää tai hajoaa kone, me voidaan ottaa se omallamme mukaan kotiin."

Kaarinan hiljaisuus ilmaisi hänen aivojensa olevan liian täynnä. Äänettömyys hukkui kannella vaeltavan pappaköörin kollektiiviseen ihasteluun ja kansituoleissa makaavien tyttöjen kovaääniseen huuteluun laivan oikeille matkustajille.

"No... Lähdetäänkö nyt katsomaan tätä paattia, kun kuulumiset on vaihdettu?"

Aikamatkakertomus, osa 1

2010-04-09T15:37:00.004+03:00

Kaarina A. Itiö oli ollut kyllästynyt jo pitkään.
Milloin joku oli viimeksi puhunut jostain muusta kuin aikamatkoista?

Siitä lähtien kun ensimmäiset huhut aikakoneista olivat ilmestyneet - milloin ne ylipäätään olivat ilmestyneet? Joskus kuusikymmentäluvun alkupuolella kai, mutta Kaarina ei tosiaankaan pystynyt muistamaan aikaa tarkemmin, olihan hän ollut aika pienikin silloin - joku oli ottanut aikamatkailun puheeksi vähintään kerran viikossa.
Ihmiset olivat spekuloineet pitkään ja hartaasti sillä, olisiko aikamatkailu oikeasti edes mahdollista. Ensimmäiset onnistuneet kokeilut otettiin hurraten vastaan, ja erään epäonnistuneen testin aiheuttama aika-avaruusjatkumon häiriö ja sitä seurannut tyrannosauruksen ja kolmen velociraptorin vierailu Turun keskustorilla tarjosivat ihmisille keskusteltavaa kokonaisen vuoden ajaksi.

Pari vuotta sitten oli lopulta varmistunut, että aikakoneita, mullistavalla Aikamatkailijajohteisten Aikajatkumon Repeämien Peruutustoiminnolla™ varustettuna, voisi niiden tullessa markkinoille ostaa kuka tahansa.
Siitä oli alkanut uskomaton innostus. Ei päivääkään, ettei joku olisi pohdiskellut, mitä hän voisi tehdä saadakseen tarpeeksi rahaa aikakoneeseen. Kaikilla välitunneilla punottiin suunnitelmia siitä, mihin aikakoneella voisi ensimmäiseksi matkustaa. Koulujen historiankurssit pursuivat opiskelijoita ja Maailmanhistoria Ihmiskunnan Alusta oli sinkounut uskomattomalla kahden miljardin elektronisen kopion ja kolmen tuhannen perinteisen kirjan myynnillä kaikkien maanosien bestsellerlistoille.
Ja kun aikakoneet olivat lopulta viime vuoden syksyllä tulleet kauppoihin, ei kukaan todellakaan ollut tehnyt vapaa-aikanaan muuta kuin aikamatkaillut eikä koulussa muuta kuin puhunut aikamatkoistaan. Historianopettajien liitto oli jo tehnyt hallitukselle ehdotuksen budjettilisäyksestä, jolla aikakoneita hankittaisiin jokaiseen Suomen kouluun. Erään koulun historianryhmä oli jopa onnistuneesti toteuttanut aikamatkakurssin antiikin Roomaan periaatteella "oma aikakone mukaan."

Kaarina oli ollut alussa melkein yhtä innoissaan kuin muutkin. Jossain vaiheessa ennen odotettua aikakonekaupan aukeamista hänen innostuksensa oli kuitenkin laantunut. Hän oli käyttänyt aikakonekassansa uusiin farkkuihin ja tuijottanut tyhjin katsein ruokalan vastakkaiselle seinälle kaverien jauhaessa aikamatkoistaan. Kyllä se innostus menee ohi, hän oli ajatellut.
Heikkoina hetkinä hänen tajuntaansa oli luikerrellut pienenpieni ääni, joka oli hiljaa kuiskaillut aikakoneen ostamisen ja omistamisen autuudesta ja siitä, miten typerää hänen jääräpäinen kielteisyytensä oli, mutta hän oli hiljentänyt sen nopeasti. Hänhän ei aikakonetta hankkisi! Onhan paljon parempaa kuvitella historia mieleisekseen kuin todella mennä sinne sähläämään! Ei, Kaarinan rahat eivät kuluisi aikakoneeseen. Muidenkin innostus laantuisi kyllä, ja sitten he voisivat mennä taas kaverien kanssa leffaan sen sijaan, että kaikki hajaantuivat viikonloppuna historian eri kausille.

Toisin kävi. Aikamatkailuinnostus ei aikakoneen julkaisun jälkeisten seitsemän kuukauden aikana hälvennyt lainkaan. Ja lopulta, eräänä lauantaiaamuna, Ylipytään mummon lähestyttyä Kaarinaa kännykän kautta kysellen ensin tämän kuulumisia puolellatoista sanalla ja syöksyen sitten pitkään ja hartaaseen aikakoneen ylistykseen ("Minä juuri hankin tämän aikapömpelin, teillä nuorillahan on ollut näitä jo pidemmän aikaa... Mutta on tämä kyllä vänkä peli, juuri tulin takaisin 1600-luvun Karibialta merirosvoamasta, niin hauskaa ei ole ollut pitkään aikaan! Me niitä merirosvoelokuvia katselimme paljonkin kun minä olin nuori - ja voi että, kyllä se Johnny Depp oli meidän mielestä ihana silloin - mutta oli siellä oikealla Karibialla vielä hauskempaa, ihan kuin olisin ollut nuori tyttö taas!"), Kaarinan vastarinta murtui.
Hän nappasi pankkikorttinsa ja päätti pistää viime kevään stipendirahat haisemaan.

Neljänkymmenenviiden minuutin kuluttua Kaarina istui taas omalla sängyllään tuoretta aikakonettaan silmäillen. Hän oli hiukan ymmällään. Kaverit olivat totta kai valuttaneet hänen tajuntaansa jatkuvaa aikamatkailupuhettaan, mutta nyt, kun hän todella oli valmis lähtemään ajan halki, hänen mielensä oli aivan tyhjä. Hän ei muistanut sanaakaan heidän jutuistaan, vielä vähemmän historiantunneilta. Hän ei keksinyt yhtäkään paikkaa, jonne voisi matkustaa.
Viiden minuutin ankaran pähkäilyn jälkeen vastaus iskeytyi äkkiä Kaarinan aivoihin. Hänen mieleensä muistui koulun klassikkoelokuvien kurssilla katseltu filmi suuresta uppoavasta laivasta. Pätkä oli tietenkin ollut kammottavan vanhanaikainen eikä edes kolmiulotteinen, mutta silti Kaarinasta omituisen kiehtova. Ja mikä parasta, tunnin lopussa kurssin opettaja oli kertonut, käsiteltyään ensin pitkään niitä päiviä, kun elokuvissa vielä käytettiin oikeita ihmisiä avustajina, että elokuva oli perustunut tositapahtumiin.

"No, ennen tosiaan matkustettiin kummallisilla häkkyröillä... Sitä voisi mennä vilkaisemaan", Kaarina mietiskeli. Kauan pidätelty jännitys ja innostus kierähtivät hänen vatsassaan hänen naputellessaan aikakoneensa kosketusnäyttöön paikaksi "RMS Titanic" ja ajaksi, tarkastettuaan sen ensin nopeasti internetistä, "14.4.1912."

Ähky

2010-04-02T10:57:00.006+03:00

Tavallinen viikko:
Päivä 1: Herätys aikaisin. Kouluun, koulua, pois koulusta. Läksyjä, syömistä, dataamista, yleistä vetelehtimistä. Nukkumaan.
Päivät 2-5: Toista. Lisää kerta kuvataidekoulua ja kerta sarjakuvakurssia.
Päivät 6-7: Pitkät unet. Koko päivä syömistä, dataamista ja yleistä vetelehtimistä. Satunnaisesti jotain puolijännää, kuten elokuva.

Viikko New Yorkissa:
Päivä 0: Pitkä istumisjakso lentokoneessa. Bussissa istuen koettu moottoritien jono JFK:n lentokentältä Manhattanille. Manhattanin skyline auringonlaskua vasten, ensivilkaisut Manhattanin kaduille.
Päivä 1: Aurinkoista! Empire State Buildingin näköalatasanne, Macy's (melko turha tavaratalo, yhdeksän kerrosta rättejä ja kuteita ja yksi kerros keittiön pienkoneita), Times Squarella pällistelyä päivänvalossa, Discovery Times Square -näyttelytila, jossa näyttely Titanicista nostetuista esineistä. Aitoamerikkalainen diner, Times Squaren valomainokset pimeällä (niitä tulisi kyllä katseltua jokaisena tulevanakin päivänä, ovathan Broadway-teatterit siinä ympärillä), ensimmäinen Broadway-musikaalini In the Heights. Taistelua aikaeroväsymystä vastaan musikaalin aikana.
Päivä 2: Kaatosade. Aie Vapaudenpatsaalle peruuntuu. Fifth Avenuella kieppumista sen sijaan. Yritys matkaoppaassa mainittuun levykauppaan, joka onkin sulkenut ovensa. Korealaista ruokaa, iltakävely Times Squaren ympäristössä kaatosateessa.
Päivä 3: Ei enää ihan niin kaatava sade, mutta läpitunkematonta sumua joka paikassa. Vapaudenpatsas, Ellis Island, World Trade Centerin muistomerkin rakennustyömaan ihmettely, Wall Street, A Little Night Music (ja Broadway-legenda Angela Lansbury livenä).
Päivä 4: Kaatosade. Tim Burton -näyttely ja hiukan Monetin lumpeita modernin taiteen museossa. Kiertelyä ja postimerkkien ostamista Rockefeller Centerissä (ikuinen jono), kiinalaista ruokaa, reipas kävely Times Squarelle ostamaan isälle lippua Chicagoon. Chicago. Lumisade alkaa.
Päivä 5: Lumisade, lunta monta kymmentä senttiä joka paikassa. Yritys The Museum of New Yorkiin. Museo kiinni lumen määrän takia. Pällistelyä lumisessa Keskuspuistossa, jossa lapset laskevat pulkalla säälittävistä pikkumäistä ja rakentavat lumiukkoja. Pällistelyä luonnontieteellisen museon aulassa (missä on postilaatikko?), astuminen nilkansyvyiseen vesilammikkoon ja jalkojen täysi kastuminen, pällistelyä Dakota Buildingin edessä, yritys New York Historical Societyn museoon, jossa avautuisi ensi viikolla Grateful Dead -näyttely. Museo kiinni lumisateen takia. Reipas kävely Keskuspuiston kautta Times Squarelle sovittamaan erivärisiä tennareita märkiin jalkoihin. West Side Story.
Päivä 6: Sulavaa lunta. Kävelyä Greenwich Villagessa, Chinatownissa ja Manhattanin eteläkärjessä. Titanicin uhrien muistomajakka bongattu. Illalla lenkkiä Times Squaren ympäristössä.
Päivä 7: Lisää sulavaa lunta. Lento myöhästyy, ilmoittaa tekstiviesti. Tuskaista joko-meidän-pitäisi-lähteä-käkkäilyä siellä täällä, käkkimistä lentokentällä. Unoset lentokoneessa.

Ja tämän jälkeen pitäisi palata levänneenä ja hyvinvoivana kotimaahan?

Ensimmäinen kerta suurkaupungissa on aina ongelma. Nähtävyyksiä juostaan läpi, vaikka yhdessäkin käyminen antaisi oikeastaan miettimistä viikkokausiksi.
Empire State Buildingista käsin katsellut erään maailman kuuluisimman kaupungin katotkin riittivät mykistämään ihmisen, mutta entä jos samana päivänä kannetaan eteen lisäksi Times Squaren valtavat valomainokset, Titanicista nostettuja aitoja tavaroita - siellä oli näytillä jopa sellainen puhelin, johon ensimmäinen perämies Murdoch vastasi ottassaan vastaan sen kuuluisan jäävuorivaroituksen, ties vaikka olisi ollut se sama! Ja se Grand Staircasen täyskokoinen jäljennös... -, aitoa New Yorkin diner-ruokaa hapankaaleineen päivineen ja vielä Broadway-musikaali?
Ja entäs se neljännen päivän Tim Burton -näyttely? Olisin voinut viihtyä kolme tuntia vain kiertämällä vitriiniä, jossa oli aitoja Corpse Bridessä käytettyjä nukkeja, mutta niiden lisänä oli satoja Burtonin piirroksia ja kymmenittäin muita nukkeja, puvustuksen osia ja pieniä lavasteita...

Matkailu on ihanaa. Mutta joskus toivoisi, että kaikki matkan aikana koetut jutut voisi jakaa hiukan pidemmälle aikavälillä. Tylsä kouluviikko? Ei se mitään, lähdetään lauantaina katsomaan Vapaudenpatsasta! Ai, kaipaat hiukan ulkoilua? Miten olisi kävelylenkki Keskuspuistossa?

Kuten sanottu, matkailu on ihanaa. Niin New Yorkiinkin meno oli.
Siellä nähtyjen asioiden sisäistäminen vain taitaa olla, vielä kuukauden perästäkin, hiukan kesken.

Toisinaan kysytyt kysymykset

2010-03-14T12:13:00.002+02:00

Selailen toisinaan blogini Google Analytics -tietoja. Tämä ohjelma selvittää kätevästi esimerkiksi sen, millä hakusanoilla lukijat ovat blogiini päätyneet.
Kiintoista tietoa onkin... Kymmenet ihmiset ovat lapanneet tänne hakemaan neuvoja niin "ihmisen anatomian piirtämiseen" kuin "automatkaan alpeille." Liekö blogini avuksi näissä pulmissa lienee sitten seuraavan haun aihe...
Jotkut hakusanat ovat kuitenkin liian hauskoja hukattavaksi, ja vastaamatta jättäminen olisi sydämetöntä.

onko titanicin tarina tosi
titanic elokuvan juoni
les miserables juoni
Tiivistettynä vastauksena kaikkiin kolmeen: Tässä osittain tositapahtumiin perustuvassa teoksessa kuolee läjäpäin henkilöitä.

cats musikaalin juoni
Hyvin tiiviinä vastauksena tähän: eihän siinä mitään tapahdu.

mitään, mutta rumuus on jv tänään
Kiitos tästä kauniista (ja hivenen kryptisestä) mietelauseesta, nimetön googlettaja!

hyviä syitä olla iloinen
1) Tuore lakritsa.
2) Kevät tulee, lumi on jo alkanut sulaa - vaikka sitä sataakin vielä välillä lisää.
3) Hyppypäästäisiä on olemassa!

merirosvolaulut
Tässä eräs päiväkotiajoista asti tunnettu klassikko. Sävelellä ei ole niin väliä, valitkaa se, joka hyvältä tuntuu. Kymmenen peikkoa arkulla vainaan, olkaa hyvä:
Kymmenen peikkoa arkulla vainaan!
Huh-hah-hei!
Ja rommia pullo!

k-18 elokuvat
syödään ihmisiä elokuva
Joka ikiselle K18-elokuvia etsivälle ihmiselle - ja näitä on ollut paljon - sekä tälle ihmistensyöntiviihteen etsijälle minulla on antaa yksi yhteinen suositus: Sweeney Todd. Ikäraja korkealla ja ihmisiä pistetään laulaen poskeen, luulisi kelpaavan joka makuun!

lontoo oopperan kummitus hyvät paikat
Tähän osaan antaa hyvän vinkin! Älkää ottako paikkoja takapermannolta! Osa tapahtumista sijoittuu ensimmäisen parven tasolle lavan yläpuolelle, joten riski on, että permannon takaosasta ei näe yhtään mitään. Suosittelisin paikkoja ensimmäisen parven eli Royal Circlen etuosasta.
Her Majesty's Theatren katsomon pohjapiirros

hyvä musikaali lontoossa
Päätellen siitä, että tämä lukija viipyi blogissani yli kymmenen minuuttia, hän löysi apua. Saanen silti suositella vielä kerran Les Misérablesia?

hotel baudelaire bastille kokemuksia
Tämä tiedonjanoinen sielu taas pakeni Google Analyticsin tietojen mukaan blogista alle nollan sekunnin. Harmi, sillä autenttisissa kokemuksissa olisi kyllä löytynyt... Mutta ehkä remontti on jo nyt ohi?

mistä saa mustaa makkaraa
Kioskilta. Kioskilta saa sitä mustaamakkaraa. Ja kioskia kannattanee etsiä Tampereelta.

Nyhjämarkut

2010-03-13T20:42:00.004+02:00

Helsinki-Vantaan lentokentällä seisoimme isäni kanssa Finnairin jonossa. Reppu painoi selässä tonnin jo kymmenen minuutin seisoskelun jälkeen. Emme olisi New Yorkissa vielä kahteentoista tuntiin.
Jonossa kanssamme seisoskelivat esimerkiksi venäläinen pariskunta, tanskalainen hevibändi ja suomalainen perhe - meikattu ja huoliteltu rouva, audi-lippalakissa edustanut mies ja tyttö, joka näytti pillifarkuissaan ja ruskeassa polkkatukassaan juuri siltä kuin yläastetta käyvän suomalaistytön voisi kuvitella näyttävän.
Turvatarkastuksesta päästyämme isä huomautti minulle:
"Niillä meidän edellä olleilla tyypeillä oli joku tosi hauska sukunimi, näin niiden liput. Jotain sinnepäin kuin Nyhjämarkku, muttei kuitenkaan se... Miksi minä muuten aina piippaan turvatarkastuksessa, vaikkei minulla ole mitään taskuissa? Liikaa metallipaikkoja hampaissa?"

Lento oli myöhässä ja puuduttava. Silti heräsimme seuraavana päivänä hotellihuoneestamme miltei Empire State Buildingin kupeesta. Siksipä aloitimme turistivelvollisuutemme nousemalla kuuluisalle näköalatasanteelle.
Olo oli epätodellinen, alhaalta käsin rakennusten kokoa ja määrää ei ollut vielä ehtinyt edes käsittää, ja nyt koko Manhattan näkyi satoja metrejä alempana kuin legopalikoista kasattuna... Vaihtaessamme puolta ihaillaksemme vaihteeksi pohjoisia näkymiä havaitsin jotain lievästi kiinnostavaa itse tasanteella.
"Hei isä... Ovatko nuo ne sieltä lentokoneesta?"
"Joo... Ne, joilla oli se outo nimi... Joku Nyhjämarkku tai sinnepäin."
Tämän jälkeen vaikenimme umpimielisesti, kuten jokaisen hyvän suomalaisturistin tulee vaieta ohittaessaan maanmiehiään kuuloetäisyydeltä ulkomailla.

Juostuamme Empire State Buildingin lisäksi läpi Times Squaren, Titanicista nostettuja esineitä esitelleen näyttelyn ja aitoamerikkalaisen delin siirryimme aidon Broadway-teatterin hellään huomaan. Näytöksen alkua odotellessa:
"Nyhjämarkkuja ei näy, vai?"
"Ei näy, outo juttu... Mutta mennäänhän me muinakin päivinä teatteriin, ehkä ne onkin vaikka West Side Storyssä?"
"Tai ehkä niillä on paikat permannolla, ei täältä piippuhyllyltä näe sinne asti."
"Heh, joo... Ehkä me nähdään ne ovella ulos mennessä!"
Valot sammuivat, aikaerorasitus iski. In the Heightsissä tapahtuneet asiat saivat myös jäädä sinne, näytös surahti ohi silmien kiinni luppaamista vastaan taistellessa. Jos Nyhjämarkut olivatkin samassa teatterissa, me emme heitä huomanneet.

Tiistai oli sateinen. Päätimme siirtää matkan Vapaudenpatsaalle keskiviikkoon, eihän tässä säässä jaksaisi värjötellä tuntikaupalla laivalla ja ties missä ulkotiloissa.

Keskiviikkona sää ei ollut juuri yhtään parempi, mutta minkäs teet, Vapaudenpatsas oli nähtävä.
Kansallismonumentin nähdäkseen piti käydä läpi turvatarkastus ennen laivaan pääsyä. Jono kiemurteli kylmässä ja kosteassa teltassa eikä tuntunut liikkuvan lainkaan.
"Nyhjämarkkuja ei näy täälläkään. Mites tässä nyt näin, melkein tulee jo ikävä..."

Kansallismonumentin jalustassa vieraillakseen oli taas alistuttava turvatarkastukseen. Jonossa, joka kiemurteli kosteassa ja kylmässä teltassa, ei voinut olla juuri kuin niitä edellisellä laivalla saapuneita ihmisiä, mutta se tuntui liikkuvan hitaammin ja tahmeammin.
Yhtäkkiä:
"Isä... Tuolla taitaa olla tuttuja..."
Audilippis, aistikkaasti kiharretut hiukset ja pillifarkut olivat uppoutuneet keskusteluun jonossa kymmenisen metriä perässämme.
Isän kasvoja nyki. Minä taas repesin kammottavaan, hyeenamaiseen nauruun. Muut turistit luultavasti kuvittelivat minun saaneen hermokohtauksen. Paljoa hysteerisestä krampista ei puuttunutkaan, jokainen vilkaisu taaksepäin sysäsi minut uuden puuskan kouriin.
"Yritä nyt edes rauhoittua. Tässä jonossa tulee kohta mutka, ne huomaa jos sinä naurat ihan hulluna kävellessäsi niitä vastaan!"
Vastauksena oli vain uusi sarja hirvittäviä naurunulvahduksia. Yritin ajatella synkkiä ajatuksia ja onnistuin lopulta siinä mitassa, että naurunkyyneleet eivät enää noruneet silmistäni Nyhjämarkkuja ohittaessa. En kuitenkaan uskaltanut edes vilkaista heidän suuntaansa... Selviydyimme jonosta jotenkuten ja onnistuimme välttelemään kotimaamme kansalaisia patsaan jalustaa kiertäessämme.

"Missähän seuraavaksi... Tulevatkohan Nyhjämarkut Tim Burton -näyttelyynkin?"
"Tai ehkä me nähdään ne Keskuspuistossa?"
"Entä jos ne ovatkin huomenna syömässä aamiaista meidän hotellin alakerrassa?"

Keskiviikko jäi kuitenkin viimeiseksi kohtaamiseksi meidän ja Nyhjämarkkujen välillä. Toisaalta, ehkä hyvä niin. Vältyimme ainakin useammilta naurukohtauksilta.
Millaistakohan läppää he muuten heittivät meistä?
"Ei hyvä ihme, tuolla nuo kaksi taas ovat! Niillä oli joku outo nimi... Jotain siihen suuntaan kuin Itiö..."

Lopuksi pieni sananen eräästä aiemminkin käsitellystä aiheesta:
Ei suinkaan pettymys, tämä Liisa ihmemaassa, ainakaan minulle! En kuitenkaan sano enempää vielä nyt - käväiskäähän ostamassa lippunne ja katsokaa itse!

Kuvista iso kiitos isälleni.

Viimeviikkoisia tuntoja

2010-03-08T15:11:00.001+02:00

Heittelee

2010-03-06T21:56:00.004+02:00

New Yorkin -kuulumiset saavat odottaa vielä pienen hetken, nyt on saatava pois alta eräs toinen tärkeä asia.

Sain nimittäin liput Liisaan ihmemaassa viime tiistaina.

Sitä edeltävänä maanantaina Ulla, jonka olin nakittanut lippuvahtiin lomani ajaksi (ei sieltä varmaan mitään ennakkoa tai poikkeusta tule, luultavasti ne liput tulevat myyntiin ihan tavalliseen aikaan! Mutta ole nyt kiltti ja tarkasta ne joka päivä tai en saa New Yorkissa yöllä unta, pelkään vaan, että missaan ensi-illan!), lähetti minulle tekstiviestin:
"Liisaan sais liput! Onko jo varattu vai varaanko mä?"
Sisukseni nousivat riemusta kaksikymmentä senttiä. Olin aamulla palannut lomaltani ja yhdeksältä illalla jet lag alkoi jo raapia silmäluomia, mutta nyt annoin sille palttua. Vastasin, että otan homman omaan hoitooni ja avasin koneen niin ripein ottein kuin mahdollista. Minulta oli aikanaan viety Sweeney Toddin ensi-ilta, Liisasta minua ei pitäisi poissa kuin reipas vesikauhu!

Ilmeni, että liput olisivat myynnissä seuraavasta puolipäivästä. Onneksi isää ei tarvinnut taivutella juuri lainkaan ostamaan keskipäivän tienoilla liput minulle ja viidelle kaverille, ja tiistai-iltana pulitin tarvitut kolmetoista ja puoli euroa ja puristin sitten ensi-iltalippuani onnellisena kädessäni.
Puolentoista viikon päässä odottavasta perjantaista tulisi ihana.

Jos lukijani on tehnyt saman vakaan päätöksen kuin minä aikanani, nimittäin päätöksen välttää kaikkia arvosteluja ja muita faktoja Liisasta ennen sen näkemistä, en voi kuin kehottaa häntä lopettamaan lukeamisen tähän. Isoja spoilereita ei ole tulossa, mutta teitä on varoitettu.

Tunteitani nimittäin nosti ennestään seuraamassani leffablogi The Hangman's Jokessa julkaistu arvostelu Liisasta. Kuten sanottua, olen päättänyt, että vältän kaikkia arvosteluja ja muita faktoja kuin ruttoa. Otsikossa loistelleita viittä tähteä ei kuitenkaan voinut olla näkemättä. Sisukseni nousivat iloisesti vielä kymmenen senttiä ja yhtäkkiä perjantai tuntui olevan vuosien odotuksen, olkoonkin että iloisen odotuksen, päässä.

Kunnes rysähti.
deviantARTissa kohtasin erään toisen bloggarin. Ehdin lukea tämän yritteliään sielun kirjoitelmasta vain kaksi ensimmäistä lausetta, ja ne kaksi sanoivat aivan tarpeeksi rysäyttääkseen onnellisesti heliumissa leijuvat sisuskaluni voimalla niiden oikealle paikalle tai oikeammin kymmenen senttiä sen alapuolelle:
"Tim Burtonin Liisa on kasa sitä itseään. Tim, odotin niin paljon parempaa sinulta!"

Äkkiä unohdin kaiken paitsi lukemastani ylistävästä arviosta niin myös normaalista järjestäni. Nopeassa tahdissa veivasin mielessäni tuskaisesti aiheita "Voi itku, se onkin surkea, onko minun pitänyt kailottaa joka paikassa miten sitä odotan?", "Olen haaskannut odottaessa tuntitolkulla kallista elämääni!", "Burton, mitä tuli tehtyä?" ja "Mitä kaveritkin nyt sanovat, kun olen ylipuhunut heidät sellaista onnetonta räpellystä katsomaan?"

Myöhemmin keräsin hajonneet palaseni ja ajattelin asiaa järkevästi.
Pahimmassa tapauksessa leffa on huono, parhaassa minunkin mielestäni jokaisen viiden tähden arvoinen. Mutta mitä luultavimmin totuus sijaitsee jossakin näiden kahden mielipiteen välimaastossa. Toivottavasti ylempänä kuin alempana.

Totuus punnitaan ensi perjantaina.

Kertaavaa lukemista:
Sweeney Toddin tapaus
Liisan odottamisesta

Paluu

2010-03-02T19:37:00.001+02:00

Lisää tekstimuodossa myöhemmin.

Lähtölaskenta

2010-02-14T20:34:00.001+02:00

Miten ikinä selviän näistä viimeisestä kuudesta ja puolesta päivästä ennen New Yorkin -koneen lähtöä?

Suomalaisella sisulla?

Apinan raivolla?

Vaipumalla viikoksi koomaan?

Kun tietäisi...

Maailman iloisin työpaikka

2010-02-10T21:55:00.002+02:00

Seitsemän vuotta sitten tai niillä paikkeilla äitini yritti taivutella minua ottamaan koulussa vapaaehtoiseksi aineeksi ranskan:
"Kuvittele miten ihanaa olisi osata montaa kieltä! Sitä paitsi, jos sinä nyt otat ranskan, voit isona päästä kesätöihin vaikka Disneylandiin! Mieti nyt miten hauskaa se olisi, koko kesä Disneylandissa..."
Yhdeksänvuotias minäni nielaisi koukun ja kaksi metriä siimaa perässä. Kuukausi sitten Disneylandissa vierailleena en voinut kuvitella mitään parempaa kuin koko kesän vietto tuossa maanpäällisessä paratiisissa olisi. Lupauduin tulevien ranskanlukijoiden joukkoon.

Seitsemän vuotta myöhemmin, pian seitsemän vuotta ranskaa lukeneena ja sellaiset seitsemän sanaa kieltä oppineena surffailin netistä kesätyöilmoituksia. Törmäsin omituisuuteen: Pariisin Disneyland rekrytoi Turussa kesätyöntekijöitä. Täysi-ikäisiä, totta kai, ja lisäksi englannin-, ranskan- ja jonkin kolmannen kielitaidon omaavia.

No, tämä ilmoitus ei taida olla ihan minua varten, ajattelin, ja jatkoin hakua.

Jatkonkaan jälkeen haku ei tuottanut mielekkäitä tuloksia. Nousin koneen äärestä ja tilsin olohuoneeseen.
"Tiedätkö mitä, Siiri?" äitini tiedusteli. "Telkkarissa oli justiinsa, että Turussa haetaan väkeä Pariisin Disneylandiin! Sehän sopisi sinulle tosi loistavasti, muistatko vielä mitä me ennen aina puhuttiin? Koko kesä Pariisissa..."
"Ei, en muista. Enkä ainakaan ole samaa mieltä. Ensiksi, minä en osaa ranskaa. Toiseksi, muistatko vielä, mitä minä juuri pari viikkoa sitten puhuin Disneymaasta? Työehdot ovat kaameat ja työnantajat pikkunatseja pallokorvissa! Mieti vaikka sitä juttua jonka linkitin sinulle!"
"No mutta olisihan se upea kokemus..."

"Joo-o. Varmaan olisi. Jos minä haluan siivoojaksi, hommia löytyy takuulla Suomestakin. Pluspuolena vielä, että täällä palkka ei mene kokonaan asuntolapaikan maksuun."
"No okei sitten. Sinä et halua töihin Disneylandiin. Asia selvä."
"Tiedätkö muuten miten muuten Disneylandissa rikotaan-"
"Älä ala minulle kritisoida!"

Seuraavana päivänä istuskelin yksinäni koulun ruokalassa. En kuitenkaan kauaa, pian kaverini Inna ilmestyi kaappien välistä ja heitti laukkunsa pöydän alle. Hän istahti pöytään ja avasi sitten keskustelun:
"Hei Siiri, tiedätkö mitä oli eilen uutisissa? Disneyland hakee suomalaisia työntekijöitä! Mieti miten hyvin se sopisi sinulle, kun sinä osaat noita kieliä, enkkua ja ranskaa ja kaikkea!"
Mulkoilin Innaa yrittäen ilmeelläni viestittää, että tämänkaltaisiin sekaviin ehdotuksiin vastaaminen on täysin arvoni alapuolella.

"No miksei? Mikä siinä olisi vikana? Sehän olisi upea työpaikka! Mieti nyt!"

Keskittymiskynnys

2010-01-20T17:12:00.000+02:00

Paitaostoksia

2010-01-19T18:20:00.006+02:00

"No, äiskä, mitäs me sitten tuodaan sinulle tuliaiseksi New Yorkista?" kysäisen äidiltäni iltapuhteella. Äitini miettii muutaman sekunnin kunnes katse kirkastuen lausuu:
"Minä haluaisin jonkin hienon paidan!"
Äh. Minulla ei ole mitään mielenkiintoa vaateshoppailua kohtaan, enkä ole suunnitellut käyttäväni aikaani vaaterekkien välissä edes kaupungissa, joka ei koskaan nuku. Vielä vähemmän intoa vaatekauppoja kohden kuvittelen olevan reisitaskuhousuihin mieltyneellä isälläni.
"Ei me kyllä varmaan käydä vaatekaupoissa..." protestoin heikosti.
"Äkkiäkös te nyt parissa käytte!"

- Miksi sinä et käytä tätä koskaan, vaikka me tuotiin tämä isän kanssa tuliaisiksi Helsingistä?

"No joo, matkamuistokojulla ehkä. Miten olisi sellainen 'tyttäreni kävi New Yorkissa ja minä sain vain tämän typerän paidan' -paita?"
"Ei mitään hupipaitoja!" äitini kivahtaa ärsyyntyneenä. "Kunnon hieno paita!"

Näin Tyttären levittelevän lattialla jotain suunnatonta vaaleansinistä vaatetta.

"Ostatte sitten oikeankokoisen!"

- Tuo on tehty jättiläiselle. Jos puen sen ylleni tulen saman tien kaula-aukosta ulos.
- Ai juku, ja me kun luultiin isän kanssa, että tää on sinulle liian pieni!

Isäni astelee keskustelun näyttämölle.
"Mistä te puhutte?"
"Äiskä haluaa New Yorkin -tuliaiseksi paidan."

En halunnut kuulla yksityiskohtaista kuvausta siitä, miten Tytär oli isineen ollut ostamassa tuota suunnatonta vaatekappaletta minulle tuliaisiksi.

"Millaisen paidan?" isä tiedustelee. "I Love New York -paidan?"
"Ei tuollaisia pöljyyksiä! Ja katsotte tarkkaan, että tuotte oikeankokoisen!"

Tytär levitteli iloisesti suunnattoman vaaleansinisen vaatteen lattialle. Vaate peitti lattian miltei kokonaan.

"No miten olisi sellainen 'mieheni kävi New Yorkissa ja minä sain vain tämän typerän-'"
Äitini murhaava katse halkoo ilmaa.
"Antakaa olla! Antakaa olla, älkää tuoko mitään! Kun taas kerran on näin vaikeaa!"

Kursivoidut lainaukset Elina Karjalaisen Perhe on paras -pakinakokoelmasta.

I Like The Island Manhattan

2010-01-12T17:51:00.002+02:00

Klikkaa kuva näkyville.

Yksitoista musikaalista mietettä

2010-01-09T18:27:00.010+02:00

Kuusi on nakattu mäkeen ja viimeiset marmelaatit jätetty kuivumaan laatikonpohjalle. On siis nähtävästi minunkin aika lopettaa lomailu, tietokonepelien (tarkalleen ottaen Sims kakkosen) hakkaaminen ja muu velttoilu ja ryömiä taas näppäimistön eteen. Muistelemaan mennyttä vuosikymmentä niin kuin muukin maailma. Parhaat tapahtumat, järkytykset...
Tai ehkä yritänkin olla pikkuhiukkasen erilainen.

Siispä. Musikaalien 2000-luku, olkaa hyvä:

Mamma Mia!, international tour Hjalliksen hallissa, toukokuu 2007 & syyskuu 2008. 6/10
Ensimmäinen livemusikaalini. ABBA-fanina kiljuin - kirjaimellisesti - riemusta molemmilla kerroilla kun tieto musikaalin pistäytymisestä Suomeen osui tietoisuuteeni, ensimmäisellä kerralla äidin ja toisella koko sivun kokoisen iltapäivälehden mainoksen siivittämänä. Musiikki oli mahtavaa, juonesta viis, mutta toisella kerralla, leffan neljä kertaa nähneenä, olin jo ehkä hiukan liian puutunut arvostaakseni tätä jukeboksimusikaalien helmeä sen enempää.

Cats, Lahden kaupunginteatteri, 2 x maaliskuu 2008. 10/10
Äiskän pitkällisen noin-iso-tyttö-eikä-ole-oikeassa-teatterissakaan-käynyt-kampanjan tulos oli menestys. Rakastuin Catsiin ja pidän sitä vieläkin parhaana livemusikaalina, jonka olen koskaan nähnyt.
Paras musiikki? Ei suinkaan. Les Misérables, Rent, Sweeney Todd... Paremmissa sävellyksissähän löytyy.
Paras juoni? No, mahdollisesti. Siis siinä tapauksessa jos Catsissa olisi jotain juoneksi määriteltävää.
Paras koreografia, paras puvustus? Lämpenee.
Mutta paras energia, paras fiilis, paras kokemus? Ehdottomasti! Cats lykkäsi minut peruuttamattomasti musikaalihullujen leiriin, ilman sitä olisin tuskin istunut kolmen kuukauden päästä neljässä musikaalissa viikon aikana:

Grease, Lontoon West End, helmikuu 2009. 3/10
Lapsuuteni lempielokuva lavamuodossa! Hienoa tanssia, hyviä biisejä... Mikä voisi mennä pieleen? Osoittautuu, että kaikki. Pieni bändi soitti niin kovaa, että musiikista ei saanut selvää. Lava oli niin pieni, ettei kunnianhimoinen tanssiesitys olisi sille mahtunut, jos koreografi siis sellaiseen olisi pyrkinyt. Näyttelijät kuvasivat sydänsurujaan koskettavasti pitelemällä käsiään vatsansa yllä kuin närästyksestä kärsien.
Lavastus oli katsottava, joskin vähän erikoinen, mutta puvuissa kiteytyi joka ainoa klisee 50-luvusta. Ja täytyykö sen luokan nörtin aina näyttää 58-vuotiaalta ja käyttäytyä 3-vuotiaan tavalla? Hopelessly Devoted to You sentään kuulosti siltä mitä pitikin, mutta Beauty School Dropoutia sumensi naisten kirkuminen biisin muuttuessa teinienkelin roolissa vierailleen amerikkalaisen suuruuden Jimmy Osmondin omaksi showksi.
Katsokaa leffa ja kiertäkää tämä kaukaa, jos olette Lontooseen suuntaamassa!

Oopperan kummitus, Lontoo, helmikuu 2009. 9/10
Ajoittaisista kommunikaatiokatkoksista lyriikan, tajuntani ja aivojeni englannin kieltä ymmärtävän osaston välillä huolimatta totaalisen hieno, niin musiikkipuolelta kuin lavasteiden ja puvustuksen osalta.
Ramin Karimloo Kummituksen roolissa on ainoa syy, jonka takia Oopperan kummituksen kakkososan haluaisin nähdä, niin loistava oli miehen esitys tässä ykkösosassa. Korvasi täysin edellisillan Grease-pettymyksen ja raivasi tiensä lempimusikaalikseni seuraavan kolmen kuukauden ajaksi. (Mistä muuten johtuu, että kirjoitan surkeista esityksistä pitempään kuin suosikeistani?)

Wicked, Lontoo, helmikuu 2009. 6/10
Olin nähnyt pieniä pätkiä Youtubesta pitkin syksyä ja talvea. Koska Wicked on niitä musikaaleja, jotka näyttävät täysin samasta muotista raavituilta riippumatta siitä, millä mantereella teatteri sijaitsee, oli déjà vu -fiilis tuttujen pätkien aikana valmis. Musiikin sovitus tuntui jotenkin korvaanpistävästi laiskemmalta kuin cd-levyllä, jota olin kuunnellut pitkään ja hartaasti ja josta yhä pidän. Mutta komeahan tämäkin oli katsoa ja kuullakin, esiintyjät nimittäin lauloivat hienosti.
Toisaalta... Ehkä pieni lepotauko Oopperan kummituksen sisältämän kaikenlaisen hienouden ja Wickedin välillä olisi tehnyt kutaa jälkimmäiselle suodun arvostuksen määrässä.

Les Misérables, Lontoo, helmikuu 2009 & heinäkuu 2009. 9/10
Leicester Squaren lippujonossa suoritetun nopean neuvottelun onnekas päätös ja yhä lempimusikaalini. Olkoonkin, että 1800-luvulta periytyneen juonen edessä aivoni löivät itsensä täysin lukkoon. Tarina ei auennut kuin pieniltä osilta vaan selvisi hitaasti kevään aikana sarjana ahaa-elämyksiä. Kun lopulta päädyin ostamaan levyn huhti- tai toukokuussa, oli uusi (ja tämänhetkinen) lempimusikaalini löytynyt.
Kesällä pääsin Lontooseen vielä toistamiseen, ja Les Misin uusintakatselu aukesi nyt paremmin, äitini kuuli "se oli niin parasta" siinä kaksituhattakuusitoista kertaa kesälomansa aikana. Tällä kerralla tajusin kyllä, että Allyson Brownin Fantine oli kaamea. Luultavasti tarkoituksena ei ole, että naisparka kuulostaa täysin humalaiselta kuolinvuoteellaankin... Muuten minulla ei ole näyttelijöissä valittamista. Toivonpahan vain todella, että Les Misin 25-vuotissynttärin kunniaksi järjestetystä kansainvälisestä kiertueesta (joka näillä näkymin kiertää Isoa-Britanniaa ja pistäytyy kerran Pariisissa, sillähän se kansainvälisyys hoituu) tehdään huhuttu cd, voisin nimittäin kuunnella Earl Carpenterin Javertia vaikka vuorokauden putkeen.

Spring Awakening, Helsingin kaupunginteatteri, huhtikuu 2009. 5/10
Synkkä juttu, johon oli taidokkaasti ahdettu maksimimäärä hankalia aiheita. Ihan hieno esitys silti. Musiikki oli hyvää, vaihtumaton lavastus ja puvutkin aika tyylikkäitä. Tästä ei jäänyt kovin pysyviä tai erikoisia muistoja.

Billy Elliott the Musical, Lontoo, heinäkuu 2009. 7/10
Hahmojen ankarasti ja raskaasti käyttämästä aksentista johtuen puolet puhutuistakin vuorosanoista valui ulos tajunnastani. Väliajan jälkeen alkoi jo hiukan ketuttaa, kun muu yleisö ulvoi taas naurusta - ja en muuten ole ollut ikinä missään teatteriesityksessä, jossa olisi naurettu enemmän - ja itse yritti käsittää edes puolta äsken kuulemastaan. Kerran ymmärsin vitsin kirjaimellisesti vasta viiden minuutin päästä sen esittämisestä.
Laulut eivät olleet kovin tarttuvia, mutta tanssi oli upeaa ja juoni koskettava.

Leijonakuningas, Lontoo, heinäkuu 2009. 6/10
Äiskään iski mystinen höveliyskramppi ja hän maksoi lipuista jos ei tähtitieteellisen niin aika reippaan summan kuitenkin. Parhaille paikoillehan me päädyimme! Ja hienoa, että päädyimme, näytös oli nimittäin kaunis. Upeita pukuja, lavasteita ja efektejä oli uskomaton määrä, ja musiikkikin oli aikas hyvää, vaikkei aivan mahdottoman hienoa.
Juoni oli se osa-alue, jossa ei löytynyt enää niin paljoa. Siitä olisi saanut vaikka mitä irti, mutta lapsia (joita näin katsomossa noin tusinan) piti nähtävästi viihdyttää vaihtamalla vakavinkin kohtaus huumoriin aina korkeintaan kahden minuutin synkistelyn jälkeen
Yleisön käytös herätti myös raivontunteita: toisen näytöksen alussa koko teatteri jutteli kuin mitään ei tapahtuisi ja hiljeni vasta viiden minuutin kuluttua aloituksesta. Takanamme istunut pikkutyttö taas ei osannut pitää suutaan kiinni edes keskellä esitystä.

The Who's Tommy, Linnanmäen Peacock-teatteri, elokuu 2009. 2/10
Ugh. Olin kuullut musiikkia tästä aikaisemmin, ja ajattelin, että hyvältä kuulostaa, tämä on nähtävä. Sinne siis. Ikävä kyllä musiikin sanat ja osa sävelestä hävisi nelihenkisen bändin lahjakkaasti tuottamaan meteliin. Kun kerrankin menen suomenkieliseen musikaaliin, jossa kielimuuri ei ole este lyriikan ymmärtämiselle, keksitään jokin toinen este tajuamiselle. Hyvin luovaa... Ainoa lavaste ei ollut kummaisen näköinen, pitäisikö suorastaan rumaksi moittia, eikä puvustuksella saati näyttelijänlahjoilla juhlittu. Laulamisesta on paha sanoa, eihän sitä oikein kuullut. Pettymys numero kakkonen.

Oliver!, Lahden kaupunginteatteri, lokakuu 2009. 5/10
En odottanut kovin paljoa, ja esitys kohtasi odotukseni. Upeat lavasteet, hienot puvut ja lattea musiikki viidenkymmenen vuoden takaisella (tai sen kuuloisella, ainakin) sovituksella yhdistyivät Lahden kaupunginteatterin näyttämöllä. Muutamat lauluista olivat melko viihdyttäviä, mutta enimmäkseen biisit olivat tylsiä eivätkä toisinaan edes juoneen liittyviä. Mutta kelpasihan tätä katsoa niiden edellämainittujen lavasteiden ja pukujen takia.

Entä tämä vuosikymmen? Mitä seuraavaksi?
Siitä myöhemmin.

Kuvista ja jumalista

2009-12-12T14:13:00.008+02:00

Vuonna 2009 joukko suomalaisnuorisoa istuskelee tavalliseen tapaan historiantunnilla. Aiheena on kivikausi:
"Ja sitten esihistorian ihminen teki näitä kalliomaalauksia... Esihistorian ihmiset maalasivat kuvia palvontapaikoille. Kuvien avulla he halusivat ehkä varmistaa, että eläinkannat pysyivät vahvoina ja että ravintoa riitti. He uskoivat voivansa vaikuttaa näillä kuvilla luonnon järjestykseen."

Vuonna 2565 joukko kaukaisen planeetan olentoja laskeutuu aluksellaan Maan pinnalle. Planeetta on ollut autio jo pitkän aikaa, viimeisteliväthän ilmaston lämpeneminen, ydintuho ja vielä puskan takaa hiipinyt uusi jääkausi toistensa toimet ja hävittivät miltei kaiken elämän joitakin satoja vuosia sitten.
Muualla maailmankaikkeudessa voidaan kuitenkin ponnella. Eräänkin planeetan väestö odottaa innokkaana avaruusarkeologiensa ensimmäisiä tutkimustuloksia tältä joskus asutulta Planeetta 257:ksi ristityltä taivaankappaleelta, jota on tutkittu jo pitkään, mutta jonka pinnalle kukaan ei vielä ennen ole astunut.
Urheat tutkijat Vljn ja Jvrt pukeutuvat avaruuspukuihinsa ja avaavat avaruuslaivan oven. Laivan miehistö hurraa, ja kuvaa lähetetään reaaliajassa retkikunnan kotiplaneetalle. Kotiplaneetta hurraa. Tutkijat lähtevät ottamaan selvää siitä, miten tavallinen kaksiviisiseiskalainen eli satoja vuosia sitten.

Ote Vljnin tutkimuspäiväkirjasta muutamaa päivää myöhemmin:
"Päivä 5.
Kuten tunnettua, eräs tutkimusretkemme tärkeimmistä päämääristä on ollut planeetta 257:n asukkaiden uskonnon määrittely. Luulen, että tänään olemme tehneet läpimurron aiheesta!
Aikataulussamme oli tänään vuorossa asumusten tutkimusta sisäpuolelta. Suurimmaksi osaksi tulokset ovat vastanneet ennen tutkimuksemme alkua esittämiämme hypoteeseja. Päivän ensimmäisessä kohteessa huomiomme kuitenkin kiinnittyi erääseen hyllymäiseen rakennelmaan eräällä seinällä. Tutustuimme sen sisältöön tarkemmin, ja havaitsimme hyllyn olevan täynnä kansioita, jotka vuorostaan olivat täynnä noin kolmekymmentäsivuisia vihkoja. Vihkojen sivut oli koristeltu neliömäisillä reunuksilla, joiden sisällä oli huolellisesti väritettyjä kuvia ja pieniä mustia merkkejä - kirjoitusta taas, oletamme.
Löytö vaikutti lupaavalta, vaikka emme olleet vielä aivan varmoja siitä, että kyseessä olisi uskonnollisiin menoihin liittyvää esineistöä. Tarkistimme siis kiireesti tusinan lähimpiä asumuksia, ja havainto osoittautui todeksi. Kyllä, jokaisesta tarkastamastamme asumuksesta löytyi ainakin yksi tällainen vihkonen. Viidessä asumuksessa vihkosia oli useita kansioita, ja kahdesta asumuksesta löysimme muitakin samalla teemalla koristeltuja esineitä. Uskommekin siis, että olemme löytäneet avaimen tämän planeetan edesmenneiden asukkaisen arkisen uskonnonharjoittamisen ymmärtämiseen!

Käytimme lopun päivästä tutkimalla tätä upeaa uutta löytöämme. Olemme saaneet planeetan uskonnosta selville tähän mennessä seuraavaa:

- Jumalien palvomisessa tärkeintä on ollut perehtyä kuvaamiimme vihkosiin. Niissä papit ovat kuvanneet jumalilta saamiaan näkyjä värikkäässä kuvamuodossa lyhyiden tekstinpätkien säestyksellä. Oletamme, että tämä kuvaustapa on valittu siksi, että lukutaidottoman rahvaankin olisi ollut helppo perehtyä uskonnon sanomaan.
- Planeetta 257:n asukkaat ovat pitäneet jumalinaan jonkinlaisia pystyssä käveleviä ihmisen ja linnun risteytyksiä. Olennot eivät vastaa tarkasti yhtäkään tämän planeetan muinaista eläinkantaa tutkiessamme löytämäämme lajia. Luulemme epämääräisyyden johtuvan siitä, että tämä uskonto on kieltänyt jumalan esittämisen oikeassa muodossaan.
- Tässä uskonnossa on kymmenittäin erilaisia jumalia, joilla on kaikilla ollut oma vastuualueensa. Jumalat ovat monilla tavoin tavallista ihmistä ylempänä, mutta heillä on myös kaikilla inhimilliset heikkoutensa ja paheensa. Tärkeimpiä jumalia ovat tutkimuksemme perusteella seuraavat:

1) Kolikkokasassa (tämän planeetan asukkaat ovat käyttäneet kyseisiä pyöreitä metalliesineitä rahana) sukelteleva rahan ja vaurauden jumala, ylijumala. Ylijumala kehottaa useiden vihkosten sivulla uskovaisia pyhittämään itselleen yhden kolikon ja pitämään siitä hyvää huolta säilyttämällä sitä tyynyllä suojakuvun alla.
2) Ylijumalan poika tai jokin muu nuorempi sukulainen, maallisen nautinnon kuten ruuan, juoman ja laiskottelun mutta paradoksaalista kyllä myös työssä ahertamisen jumala ja epäonnistujien suojelija. Esiintyy usein vihkosten sivuilla tavallaan kuin varoittavana esimerkkinä, on kuitenkin kuolematon. Tämä jumala on päätelmiemme mukaan tarjonnut uskoville samaistumiskohteen yliluonnollisessa maailmassa.
3) Kolmeen ruumiiseen jakautunut mutta yksipersoonainen viisauden ja lapsuuden jumala, mahdollisesti edellä mainitun nautinnon jumalan äidittä syntynyt poika. Pelastaa edellämainitun usein pulasta. Oletamme, että tämän jumalan jokaisella (hatun väriä lukuunottamatta) identtisellä ilmenemismuodolla on oma vastuualueensa, mutta alueiden erittely on vielä vaiheessa.

- Näiden tärkeimpien jumalien lisäksi olemme löytäneet esimerkiksi tekniikan jumalan, rakkauden ja mustasukkaisuuden jumalattaren, onnen jumalan ja mystisen mustien voimien jumalattaren, mahdollisesti jonkinlaisen paholaisolennon, joka kuitenkin aina häviää ylijumalalle.
- Jumalat elävät omassa kaupungissaan, jonka keskipiste on ylijumalan kuutiomainen kolikkosäilö ja asuinpaikka. Kaupungissa näkyy paljon muitakin eläimiä kuin lintuja. Osa näistä, kuten silmämaskinen jälleen kolmeen (kolme lienee ollut uskonnon pyhä luku) ruumiiseen jakautunut hahmo, kuvaa ahneutta tai muita paheita, mutta osan hahmoista oletamme olevan uuden, kuolemattoman ruumiin saaneita hurskaita uskovaisia, joille jumalat ovat lahjoittaneet kuolemanjälkeisen elämän kaupungissaan.
- Vihkosissa kuvataan lintujumalista kertovien tarinoiden lisäksi myös muiden eläinhahmoisten olentojen elämää. Näissä tarinoissa lintujumalat eivät esiinny. Oletammekin, että nämä tarinat ovat symboloineet niitä vaikeuksia, joita uskovaiset saattoivat elämässään kohdata, ja tarjonneet viisaita ratkaisukeinoja.
- Vihkosten lisäksi olemme löytäneet muuta uskonnollista esineistöä. Tärkeimpänä löytönä voimme mainita opettavaisimpia jumaltaruja sisältävät suuret, mahdollisesti hyvin arvokkaat kirjat."

Kymmenisentuhatta vuotta sitten kivikauden mies Kauko-Lempi valittelee jo toista tuntia tylsyyttä luolassa. Ulkona myrskyää. Kauko-Lemmen heimotoveri Lietolempo hermostuu.
"Hemmetti, Lempi! On täällä muillakin kurjaa kuin sinulla! Keksi jotain viihdykettä, maalaa vaikka kuva siihen luolanseinään! Kunhan olet hiljaa!"

Pimeämpää

2009-12-06T15:57:00.001+02:00

Heräämme väsyneinä

Joka päivä pimeämpään

Joka päivä väsyneempinä

Joka päivä harmaampi maailma

Ja mietimme

miten pitkä voi olla

kuukausi ennen

valon hidasta paluuta

No aika pahuksen pitkä.

Fani-ihminen IV - Vallankumoukselliset

2009-11-23T21:57:00.022+02:00

Yläpuolisessa teoksessa vierailevana hahmona Ulla, joka ei ikävä kyllä muuten liity tähän tarinaan.

Turistien muodostama jono liikkuu hitaasti eteenpäin Lontoossa Leicester Squarella harmaana ja koleana helmikuun aamuna yhdentoista maissa vuoden 2009 alkupuolella.

Siirin isä: No yritä nyt päättää! Mikä musikaali mennään katsomaan?
Siiri: Ääähh... Nnnnoo... On vähän hankalaa...
Isä: Näköjään.
Siiri: Hei! Ihan tosi, mä yritän miettiä! No, mä olen nähny Catsin ja Oopperan kummituksen, ne oli Lloyd Webberin, ja ne oli ihan parhaita, ja toi Sunset Boulevardhan taitaa olla Webberin kanssa. Millanenkohan se olis?
Isä: Sinne siis?
Siiri: Eeeei! Pitää vielä miettiä! Kun siellä yhdellä nettifoorumilla on sellanen amerikkalainen tyyppi, joka on koulun teatterikerhossa, ja ne tekee Les Misérablesia. Se vois kanssa olla...
Isä: No kumpaan mennään? Mulle kelpaa kaikki!
Siiri: No mennään... Kun mä en tiedä kummastakaan mitään, niin on melko vaikeaa päättää! Mennään... Mennään... No, mennään sinne Les Misérablesiin! Se on kai aika suosittu, niin pakko sen on olla edes ookoo. Ja onhan se ihan kiva nähdä, millasessa jutussa se tyyppi esiintyy. Mutta jos sinne ei ole enää lippuja, sitten Sunset Boulevardiin!

Jono on edennyt puolihintaisten lippujen luukulle asti.
Isä: Two tickets to Lös Mis-ö-reibls, please.
Myyjä: Ehm... Ah! Two tickets Le Miz, right?
Isä: Öö... Yes!

Myöhemmin illalla istumme isän kanssa viikon neljännen lontoolaisteatterin katsomossa. Ei siellä sen erikoisempaa ole kuin niissä muissakaan. Mitä nyt paikat ovat permannolla niin takana, että parvi peittää puolet näyttämöstä. Mitä voi puolen hinnan lipuilta toisaalta odottaa? Tavailen käsiohjelman juonikuviota, joka paitsi vilisee vaikeita sanoja niin vaikuttaa muuten vain käsittämättömältä. Vieressäni istuva herrasmies syö kovia hedelmäkarkkeja, ja valot pimenevät. Mahtipontinen alkusoitto lähtee käyntiin.

Väliajalla tavailen taas pikku käsiohjelmaa. En saa hommaan mielessäni mitään järkeä. Se pojan, rikkaan tytön ja köyhän tytön kolmiodraama on ainoa asia, missä on jotain tolkkua, muu on pelkkää mössöä. Kysyn isältä, josko hän tajuaisi jotain.
"En mä tuota sen enempää ymmärrä... Mutta sillä yhdellä miehellä oli tosi komee ääni."
"Joo... Sillä, joka lauloi niistä tähdistä..."
Valot himmenevät taas, ja hedelmäkarkkiherran rouva myöhästyy toisen näytöksen alusta juututtuaan puuterihuoneen pitkään jonoon.

Näytöksen jälkeen koko permanto ponnahtaa seisomaan käsiään takoen.
Ulos päästyäni en ryntää matkamuistotiskille ostamaan levyä ja teepaitaa. En hihkuu riemusta saati tursu kyyneliä. Katselen vain seinällä riippuvaa Maan Rakastetuin Musikaali -palkintoa hieman silmiäni pyöritellen: Oopperan kummitus oli parempi.

Kaksi kuukautta näytöksen jälkeen ostan levyn.

Yhdeksän kuukautta näytöksen jälkeen olen nähnyt shown toistamiseen ja omistan kolme eri levyä aiheesta. Lisäksi olen rääkännyt lähimmäisiäni lähestulkoon hengiltä mitä rasittavimmalla fanituksella (Se on niin mun lempimusikaali! Sun pitäs niin nähä se! Hitto ku se ei mee Suomessa, sä niin tykkäisit siitä!), oudolla teoretisoinnilla (Les Misin Marius ja Sweeney Toddin Anthony ja Oopperan kummituksen Raoul on pohjimmiltaan ihan sama hahmo?) ja muuten vain omituisella koheltamisella (Sillä Javertilla, minkä mä näin, oli tosi tyylikkäät pulsarit!).

Yhdestä sun toisesta asiasta sanotaan, että sen on mentävä pahemmaksi ennen kuin se paranee.
Seuraavaksi ajattelin ostaa toisen ranskankielisen - tai miksei vaikka islannin? - äänityksen. Harkitsen myös, että voisin luppoaikani kuluksi opetella laulamaan jonkin biisin en français. Ja ans katsoa vaan, jos joku Reykjavikia lähempi teatteri pistää näytöksen pysyyn!

Parempaa odotellessa taitaa kestää vielä pienoinen hetki.

Sananen sarjakuvista

2009-11-22T20:18:00.000+02:00

Avoin kirje Helsingin Sanomien sarjakuvasivusta vastaavalle/vastaaville ihmisille, lähetetty toimitukseen nettisivujen palautelaatikon kautta 22/11/2009.

Hei.

Olen nyt viikon ihmetellyt uusittua sarjakuvasivuanne. Uudet sarjakuvat vaikuttavat hauskoilta ja mielenkiintoisilta valinnoilta.
Sen sijaan en näe mitään logiikkaa siinä, mitkä sarjakuvat poistitte niiden tieltä.

Väärä johtopäätös oli usein hyvin hauska ja lisäksi huolellisesti ja omaperäisellä tyylillä piirretty, ehdottomasti Hesarin sarjakuvien parhaimmistoa. Valtiaatkin oli täysin lukukelpoinen.
Silti ne saivat lähteä ja lehden sivuille jäivät loisimaan Masi, Harald Hirmuinen ja Kamut.

Jälkeenjääneistä sarjoista ensimmäinen on kierrättänyt samoja väsähtäneitä, tympeitä vitsejä viimeistet parikymmentä vuotta. Sen menneisyyteen juuttuneet hahmot näyttävät vetelästi leikatulla sabluunalla laiskasti piirretyiltä.
Harald Hirmuinen jauhaa myöskin samoja vanhoja vitsejään stripistä toiseen käyden päivä päivältä tylsemmäksi.
Kamujenkin taso on viime aikoina lähtenyt laskemaan: ennen hauska ja suloinen sarja on ei ole jaksanut naurattaa pitkään aikaan. Korkeintaan se onnistuu ympäristön tuhoamisesta ja eläinten kaltoinkohtelusta jatkuvasti moralisoivilla hahmoillaan herättämään aamiaispöydässä syyllisyyttä ja maailmantuskaa.

Seuraava sarjakuvamuutos tapahtunee vasta vuosien päästä.
Toivottavasti luette sillä kertaa omia sarjakuvasivujanne hiukan tarkemmin ennen poistettavien sarjojen valintaa.

Siiri L.

Miesasia, naisasia

2009-11-18T20:22:00.003+02:00

Otteita Marja Malisen kolumnista Siskoa ei jätetä, Kotiliesi 22/09:
"Kolme poikaani saivat koulutiensä päätökseen ilman, että kuulin luokkatovereista tarinan tarinaa. Vasta tyttären mentyä yläasteelle sain tietää, millaisia taakkoja nuorillekin harteille voi kasaantua ja millaista tukea lapsina pitämäni tytöt voivat toisilleen antaa."
"Puhuminen ja kuunteleminen ovat naisten suojautumiskeinoja. Jo pienestä tytöstä naisille jaettu ilo on kaksinkertainen ja jaettu suru vain puolikas. Juoruiluhan on elämän suola."

Otteita Siirin ja äitinsä Tavallisesta koti-illasta, kotona milloin tahansa 2000-luvulla.
Ovi lyödään kiinni.
"Moi Siiri."
"Ynh."
"Miten koulu meni?"
"Iha ookoo."
"Mitä siellä oli?"
"Lihapullia."
"Äh! Meinaan että mitä siellä tapahtu?"
"Emmä muista. Ei mitään mainittavaa."
"Oliko siellä edes kivaa?"
"Iha tavallista. Kai."
"Mitä kavereille kuuluu?"
"Ihan hyvää."
"Mitä sulle sitte kuuluu?"
"Ei mitää erikoista."
"Onko kaikki hyvin?"
"Joo."
"Sä oot aivan mahoton, uskomattoman rasittava!"
"Nii-i."
Hiljaisuus.
"Mä meen mun huoneeseen."
Kaikkoavien askelten ääni. Ovi lyödään kiinni.

Marraskuun vitsaus

2009-11-14T13:27:00.002+02:00

Hiljaa mutta varoittamatta tähdenmuotoiset tuikut syttyvät kaupungin keskustaan.
Hiukan suuremmalla metelillä postilaatikkoon valahtaa lahjakataloogien ja koriste-esitteiden paraati.
Yhtäkkinen joululaulun jollotus tunkeutuu tajuntaan.
JOULUN AVAJAISET, JOULUPUKKI PAIKALLA, kirkuu aamun lehti nyrkinkokoisin kirjaimin.

Ei se vielä yhtään haittaa, jos puhuskelee hiukan siitä, minkä lahjan ostaisikaan äitikullalle. Ei sekään mitään, jos pikkuisen ikävöi lanttulaatikon muikeaa makua. Kaksi kuukautta etukäteen sytytetyt jouluvalotkaan eivät vielä ärsytä liikaa.
Mutta kaksi päivää ensimmäisen ulkoledin sytytyksen jälkeen alkava loputon joulun pakkosyöttö kyllä riipii sisuksia. Paitsi että kouluun kävellessä huomaa, että kaupunginisät koristavat kunnan joulupuuta kirjaston edessä, on myös postilaatikko heti marraskuun alussa täynnä joulua. Mainoksissa - Eikö leluliitteessä julkaistu lahjalista (tilaa kahdellekymmenellekahdeksalle lelulle) riitä sinulle? Hae liikkeestämme jättikokoinen lista! - tietysti löytyy niin, että niillä paketoisi vaikka koko Afrikan, mutta suurinta kammoa herättävät eräiden hameväelle suunnattujen julkaisujen otsikot: Joulukorttikoulu alkaa! Joulun tunnelmaa sisustukseen! Joululahjaekstra! Joulustressi uhkaa, mikä avuksi!

Eilisessä Nyt-liitteessä (46/09) Väärät mielipiteet -jutussa ajatukseni puettiin sanoiksi: "Joulu ei ole tunnelmallinen ja lämmittävä hetki vaan rasittava ja alati venyvä vuodenaika." Täyttä totta joka tavu. Tuskin halloween on saatu pois alta, kun joululla mälväys jo alkaa. Ehkä tällä talven suurimmalla stressipesällä on joskus ollut jokin kaunis sanoma, mutta se tuskin muistuu niiden mieleen, jotka vyöräyttävät joulukoristeet kauppojen hyllyille jo ennen marraskuun alkua... Sitäkään en ymmärrä, miten kaupoissa työskentelevät säilyttävät mielenterveytensä joulun alla, itsellä tekee tiukkaa siellä joululaulunlurituksessa jo vartin jälkeen. Pahimmassa tapauksessä raivostuttavan soundtrackin kruunaa käytävillä hyllyvien joulupukkien pakoilu syöksähtämällä milloin minkäkin tarjoustelineen taakse. Ja joulustressinpuhujat ne vasta jouluverenpainetta kohottavatkin!

Miten olisi kompromissi?
Jouluvaloja saisi yhä sytytellä pitkin marraskuuta ja kuusiakin saisi pystyttää vaikka torin joka kulmaan.
Mutta avattaisiinko ne joulukadut vasta ensimmäisen adventin aikoihin?
Väännettäisiinkö radioissa ja kaupoissa sitä joululaulunappulaa niin, ettei kuuntelijan ole pakko kärsiä petteripunakuonosta haluamattaan? Levyjä saa kaupasta, joulumusiikista nauttivat voisivat ostaa omansa sieltä ja fiilistellä kaikessa rauhassa kotonaan vaikka vuoden ympäri.
Mainontaa ei kukaan suostu hillitsemään, ihan sama miten kauniisti siitä puhuu, joten annetaan sen tällä kertaa olla.
Mutta kielletään ainakin kaikki muut joulupukit kuin se Korvatunturin ainoa oikea!

Jouluvalitus ohi.

Polkupyörä

2009-11-09T20:14:00.001+02:00

Polkupyöräni tuijottaa minua.
Syyllistää joka ohikulkumatkalla.
"Hylkäsit varastoon talven ajaksi, kiittämätön rontti!"
Kuulen sen moitteet
ja ensimmäisenä kevätpäivänä se kamppaa minut.

Fani-ihminen, osa III: Kissojen vuosi

2009-11-03T21:22:00.005+02:00

Yleensä en ikinä jotain fiktiivistä teosta tarkkaillessani unohda, että näkemäni ei ole todellista. Tiedostan istuvani penkissä ja seuraavani jonkun ovelan kirjoittajan päästä alunperin lähtenyttä tarinaa, joka on taidokkaastikin toteutettuna kuitenkin vain tarkasti koreografioitu esitys tapahtumattomista tapahtumista.
Poikkeuksia tähän, kuten miltei kaikkeen muuhunkin, on tietysti olemassa. Eräästä poikkeuksesta on nyt kaksi päivää vaille vuosi.

Äitini oli vaivannut minua keväästä asti varioimalla lausetta "on se nyt jo häpeä, että noin iso ihminen ei ole vielä oikeaa teatteriesitystä käynyt katsomassa! Pitäisihän sinun, tuohon ikään mennessä, olla teatterissa käynyt!" Ilmeisesti lastenteatteria tai mitään Hjalliksen hallissa esitettyä ei laskettu oikeaksi. Nielin mietteeni siitä, miksei äiskä itse ole vienyt minua näytelmää toljottamaan. Sen sijaan tiedustelin häneltä, että koskas sitten mennään nauttimaan kulttuurista ja runsaista väliaikatarjoiluista, minulle käy vaikka heti paikalla. Paradoksaalista kyllä vastaus kiertyi yleensä sanojen "kysy kuule isältä" ympärille.
Äitini ajaessa autoa Lahden läpi eräänä lauantaina huomioni kiinnittyi jättikokoiseen julisteeseen teatterin seinällä ja pienempiin mainostolppiin sen lähistöllä. Mietiskelin teatterisyytöksiä ja päädyin lopulta siihen tulokseen, että tähän on saatava loppu ja se teatterinäytös on nähtävä.
"Miten olisi tuo Cats, äiskä hei? Kun sinä aina valitat siitä, etten minä ole ollut teatterissa. Sehän olisi sitä itseään! Joko mennään?"
"Kysy kuule isältä!"

Kolmisen kuukautta myöhemmin istuin hyytävän pimeässä illassa isän ohjaamassa, lievästi pölyntuoksuisessa pakettiautossa matkalla kohti Lahtea ja laskin tähtiä tuulilasin yläosasta. "Ehkä se ei olisi hyvä, ehkä se olisi", mietin, "mutta tässä ei häviä mitään. Ja loppuupa se äiskän teatteriruikutus!"
Tunnin päästä laskeskelu alkoi tuottaa tulosta ja kaupungin valot pimensivät tähdet. Kurvasimme teatterin ohi parkkipaikalle. Kuutiomainen kulttuurin kehto oli ruma ulkoa ja vielä rumempi sisältä, ainakin suurista ja tähmäisistä ikkunoista tarkasteltuna. Omituisia betonista tehtyjä reikämuodostelmia, kummallisia sohvasyvennyksiä ja niissä mauttoman värisiä sohvia. Ulkona oli jäätävää, ja jo muutaman kymmenen metrin matka autolta ovelle jäädytti mustissa sukkahousuissa kituneet jalkani. Jätimme takkimme narikkaan ja tilasimme väliajalle pari donitsia. Isä osti minulle ohjelman. Tapoimme aikaa tuijottelemalla teatterin seinien susirumia moderneja taideteoksia.
Ovet avattiin. "Musikaali Cats alkaa Juhani-näyttämöllä kymmenen minuutin kuluttua."

Paikka permannolta, istahdus alas. Valot pois. Ajattelu pois. Ainoat mietteet, joiden muistan aivoihini ensimmäisen näytöksen aikana murtautuneen olivat "hei, pitääkö tässäkin olla typerää homohuumoria" ja "tämä taitaa olla viimeinen biisi ennen väliaikaa. Hitto! Jo puolet ohi!"
Ja siinä, viisi minuuttia ennen väliaikaa tajusin ensimmäisen kerran tuntiin istuvani teatterin katsomossa, viidennellä rivillä.

Väliajalla söin kaksi kolmasosaa tahmeasta, vaaleanpunaisesta donitsista ja tiputin loput kämäiselle kokolattiamatolle. Tiirasin musikaalin traileria pitkin seinustoja ripotelluista televisioista ja yritin bongata kohtia, joita ei vielä ollut esitetty.
Kakkosnäytöksessä muistan ajatusteni askarrelleen muutaman tylsimmän minuutin aikana sellaisen kysymyksen kuin "miten en ekassa näytöksessä tajunnut, miten hyvä tanssija/laulaja/ylipäätään loistava tuokin oli?" Viimeinen laulu aiheutti taas pettyneen huokauksen. Tämä ei voi jäädä tähän!

Näytöksen jälkeen pää humisi vähän, muttei vielä paljoa. Palasin kuitenkin maan pinnalle melko nopeasti. Meidän piti paikantaa ulkovaatteemme. Kaikki muut katsojat kaarsivat oikealle isomman naulakon eteen tungeksimaan. Meidän narikassamme roikkui kaksi yksinäistä takkia ja myssyä kutova nainen. "Ison näyttämön katsojien takit pitää jättää ison näyttämön narikkaan! No, ei se mitään... Tätä tapahtuu melko usein, kerran kuussa... Mutta pienen näyttämön esitys loppui jo melkein tunti sitten, että teitä minä tässä olen odotellut... Mutta ei se mitään... Tapahtuuhan tätä, siksi minä otin tämän myssyn mukaan... Että on jotain, millä taistella tylsyyttä vastaan..."
Isäni punertui kasvoistaan ja mukelteli anteeksipyyntöjä. Autossa lämmittelin kylmenneitä sääriäni ja tyrskähtelin naurusta.

Annoin kissojen hautua mielessäni yön yli.

Seuraavana aamuna paikansin itseni viettämästä perjantaita kirjaston hyllyjä järjestellen. Kunnon työelämääntutustujan tulisi varmasti ajatella tekemäänsä työtä ahkerasti, mutta sillä kertaa mietteeni askartelivat koko ajan paljon polttavampien pulmien kimpussa:
"Minä en näe sitä enää ikinä uudelleen... Minä en näe sitä enää ikinä... En kai minä voi pyytää että pääsisin sinne uudestaan? Enhän? En varmasti voi. En takuulla. Ihan tyhmää se olisi, ei kukaan tee niin. Mutta minä en näe sitä enää ikinä uudestaan... Saisipa nähdä sen vielä kerran... Saisipa vain nähdä... Mutta eihän samaa teatteriesitystä käy kukaan kahdesti katsomassa? Eihän?"

Eihän?

Päivä elämässä

2009-10-26T21:12:00.003+02:00

Aamulla

Koulussa

Ruotsintunnilla

Äidinkielentunnilla

Liikuntatunnilla

Välitunnilla

Koulun jälkeen

Tanska III - Aistiharhoja

2009-10-18T13:18:00.005+03:00

Viimeisestä kunnon Tanskanmatkastani on jo yli kaksi vuotta.
Sellaisesta matkasta, jonka alussa ajetaan autolla Ruotsin halki ja pysähdytään aina samassa tienvarsisyöttölässä. Jonka aikana autossa on aina liian kuumaa ja tunkkaista. Sellaisesta matkasta, jonka keskellä tapellaan äiskän kanssa siitä, mennäänkö kivirannalle etsimään kivettyneitä merisiilejä vai Legolandiin. Sellaisesta matkasta, jonka aikana ajetaan autolla iltaan asti ja löydetään juuri sopivan myöhään bed and breakfast, mielellään suloisilla eläimillä ja televisiolla varustettuna. Jonka aikana makuuhuoneen lattia on toisinaan kuopalla ja suihkukin saattaa tulvia.
Sellaisesta matkasta, jonka keskellä pääsee uimaan mereen, kaivamaan varpaita hiekkaan ja palamaan auringossa. Jonka ruoka-aikana syödään fiskefilet remulaatin kanssa jossakin satamassa. Jonka aikana kävellään läpi sata pientä kauppakatua ja miljoona vielä pienempää kauppaa, joista äiskä ei tahtoisi lähteä pois. Jonka aikana syödään tanskalaisia omituisia jäätelöpuikkoja, kuten sellainen, jonka sisällä on purukumia. Jonka aikana käydään paikallisissa nähtävyyksissä, jättimäisillä kirpputoreilla, ostamassa yllätyspusseja korukaupoista...

Kaukokaipuu on kova. Niin kova, että se leviää jo omituisiin mittoihin.
Koulumatkani varrella on pelto. Pellon yllä leijuva syksyn tuoksu muistuttaa minua Tanskan merenrannoista ja niiden merilevistä. Aitoon mereen on joitakin kymmeniä kilometrejä pellon keskeltä, mutta se ei tuoksua tai muistoa pysäytä...
Peltoa halkovaa tietä reunustaa myös jokin viemärikaasun poistoventtiili, joka toisinaan haisee aivan siltä miltä kuulostaakin. Sangen omituista kyllä myös sen haju tuo usein elävästi mieleeni Tanskan ja loman tarve jyskyttää taas takaraivossani. Loppumatkan poljen pyörääni lomatunnelmissa ja pää pilvissä.

Jääkaapissamme minua tuijottaa puolikas pullo päiväysvanhaa tanskalaista remulaatia.

Vesihuvipuisto

2009-10-12T19:04:00.002+03:00

Vuosi 1999.
"Koska mennään Serenaan, isä?" kuusivuotias Siiri tiedusteli eräänä syyspäivänä.
"Ei ikinä", ajatteli isäni. "Se on niin täynnä ihmisiä, että kukaan metriä pidempi ei mahdu edes kääntymään altaassa. Alta metrinmittaisten kirkuna kimpoilee kaakeliseinistä ja tukkii korvat. Silmät punertuvat kloorivedestä, johon sadat pennut ovat pissineet päivän aikana. Hampaat irtoavat pienokaisten potkiessa kuntouimariraukan naamaa ohi polskiessaan. Eikä tuota penskaa edes uskalla päästää yksin hurjimpiin vesiliukumäkiin, joihin se kuitenkin hinkuu. Mutta en kyllä mene mukaankaan, se on varma, siitä kymmenien metrien kieppumisesta tulee niin huono olo. Ja kun tuon sinne kerran vie, niin se ei ikinä halua lähteä pois ja järjestää ties minkä esityksen kun yritän kangeta sitä sinihuulisena ylös altaasta. Ei, kiitos!"
"Sitten kun on sateinen syyspäivä, jolloin ei voi mennä ulkoilemaan", lupasi isä hövelisti. "Sitten mennään Serenaan! Mutta nyt on noin kaunis ilma, voisi lähteä mieluummin vaikka pyöräilemään..."
"E-pä-rei-lu-a!"
"Ei, tänään ei mennä. Mutta sitten sadepäivänä! Lupaan!"

Vuosi 2009.
Koulupäivä päättyy. Astun ulos. Tuuli viheltää pään lävitse, räntää sataa vaakasuoraan ja läiskähtelee naamaan. Tunto katoaa rännän kanssa kosketuksiin joutuvasta ihosta ennen kuin ehdin pyöräni luokse lukkoa avaamaan. Lämpötila on miltei kaksi astetta. Pyöräilen kotiin hampaitani kiristellen, räntä lävistää hupparini ja villapaitani. Sisään tullessani valun kylmää vettä ja jäähileitä.
"Isä hei! Lieköhän tämä päivä jo olisi tarpeeksi sateinen kylpyläreissuun?" huutaa katkera kuusivuotias sisältäni.

Piirtäminen - Erään piirroksen anatomia

2009-10-06T20:29:00.007+03:00

Viimeistelin juuri mestariteoksen.
Tai siis paljon puhutun teoksen.
No, minä olen puhunut paljon.
Tarkennetaan, minua on ollut vaikea hiljentää.
Teoksesta lienee puhuttu minuuteissa tuplasti se aika, mitä sen tekemiseen on käytetty. Siis taiteilija on hölöttäen tuhlannut hyvää työaikaa.

Olen piirtänyt vaahtosammuttimen kokoisena kokemistani taidepäiväkotiajoista asti ja jatkuvasti. Koulutuntien aikana täytän Cansonin oransseja XL A5 -luonnosvihkoja tahtia vihko per jakso. Paitsi että piirtäminen on mielestäni hauskaa, se myös auttaa tunneilla keskittymistä. On helpompaa kuunnella opettajaa ja antaa käsille tekemistä raapustelun ja kumittamisen merkeissä kuin yrittää vain istua pulpetissa ja keskittyä kansankynttilän viisasteluun.
deviantART-galleriassani minulla on esillä roppakaupalla kuvia. Koulupiirroksia niistä on kuitenkin murto-osa. Toki piirtelen kotonakin, mitä nyt dataamiselta ja lukemiselta ehdin... Piirrän mieluiten hahmoja elokuvien, musikaalien ja vastaavien muiden ihmisten luomusten pohjalta. Mielenkiintoisten omien hahmojen tekeminen on minulle aikamoinen kauhistus, eikä asetelmapiirrustelu jaksa houkuttaa kuin toisinaan tarmonpuuskassa, äärimmäisen tylsyyden puuskassa tai kuvataidekoulun puitteissa.
Ylpeilen mielessäni virtuaalisen galleriani kruunuilla, mielestäni eniten aikaa ja vaivaa nielleillä kuvilla. Nimitän niitä Suuriksi Projekteiksi.
Viime viikonloppuna, kuten saatoin tulla maininneeksi, viimeistelin tämän syksyn Suuren Projektin.

Se lähti tästä.

Ihan kiva, mietitte ehkä. Mutta kovin tuhruinen. Ja jotenkin vino. Ovatkos nuo Tim Burtonin elokuvien hahmoja, hoksaavat tarkkasilmäiset.
Piirros on vuosimallia 2007, silloisen kevään Suuri Projekti. Aikanaan paljon puhuttu - siis minä jäkätin - ja yllätyksekseni myös paljon pidetty.
Mutta kehitys kehittyy, ja tämän päivän Siirin silmissä kahden ja pian puolen vuoden takaisen Siirin suuri ylpeydenaihe on vain aakolmosellinen korjaamattomia virheitä. Eikö se menneisyyden Siiri ole hallinnut edes Photoshopin alkeita? Mikä tumpelo! Puolen tunnin tarkastuksella olisi jo saanut sudittua piiloon monet kaksoisviivat ja muut tuhrut. Mutta kärsivällisyyttä ei sellaiseen hommaan riittänyt, ja miksi toisaalta olisi riittänytkään, irtosihan tälläkin esityksellä jo satakaksikymmentä favea (asiaa tuntemattomille tiedoksi: fave = suosikki = joku ihminen pitää työstäsi niin paljon, että laittaa sen esille suosikkitaideteostensa kansioon).
Iloitsin suosiosta aikani.
Vuoden 2009 puolella alkoi kuitenkin tuntua hölmöltä, että tämä räikeitä virheitä loimottava kahdessa osassa skannattu tekele antoi vieläkin miltei viikoittain aihetta tiedotukseen uudesta suosikkilisäyksestä eli favetuksesta. Aina toisinaan joku Burton-fani vieläpä kommentoi kuvan ylenpalttista mahtavuutta. Mitä kummaa?

Mielessäni virisi kovin epämääräinen idea. Josko pistäisi tuon kuvan uusiksi. Vanha suosittu piirros, sen uusintahan toisi minulle roppakaupalla helppoa mainet- sen uusintahan kehittäisi taitojani kummasti ja näyttäisi maailmalle, miten paljon olenkaan piirtämisen taidossa kehittynyt!
Puhalsin pölyt piirtotabletiltani ja avasin Photoshop kuuspistenollan. Tuunailin vanhaa kuvaa aikani, alensin aikaisemman ylpeyteni pahaisen luonnoksen tasolle. Levitin sohvaa väkivalloin ja istutin sille uusia henkilöitä. Viritin kameran ajastimeen muutaman sekunnin enemmän kuin viime kerralla niin, että asiat ehtivät kahden otoksen välillä hiukan muuttua. Mikä tärkeintä, tarkastin sohvan suoruuden vatupassin kanssa.

Suurilla Projekteilla on aina tapana syntyä epäedullisiin aikoihin. Niin tämäkin: kesälomaa oli jäljellä viitisen päivää ja lukio hönki jo niskaan. Mutta se ei minua pysäyttänyt. Hommiin!

Kahdeksan ja puoli ensimmäistä hahmoa syntyivät miltei vailla valitusta, mitä nyt erään punertavan mekon noin kuuteen kertaan piirrettyjen raitojen kataluudesta irtosi voihketta parin päivän tarpeiksi. Sitten koulu koputti olkapäälleni ja muistutti olemassaolostaan: läksyjä, väsy, yleinen kyllästys. Laiskuus. Piirtämiseen syntyi rytmi: ennen koulun alkua tuunasin vartin tai puolen tunnin verran kiusallisia virheitä, kuten liian varjoisaa nenää tai liian tummia silmäripsiä. Illalla muistin tai vaivauduin muistamaan kuvan olemassaolon liian myöhään ja tein sen eteen ehkä puolen tunnin verran jotain, jos tein. Viikonloppuna urakoin uusia hahmoja kahden tai korkeintaan kolmen kappaleen erissä.
Täydellisen uuvahtamisen pysäytti selkeä mielikuvani: tästä tulee vielä hieno! Kalkkiviivoilla ei hyydytä, paukutin jääräpäiseen kallooni väsymyksen hetkillä. Tämä näyttää vielä upeammalta valmiina, tästä tykkää sitten koko maailma!

Piirrostekniikasta sanon sanasen: Pen Tool.
Tämän tekniikan hienous selkenee, jos kerron, että pienimmänkin väriläntin (kai huomasitte, kuvassa ei ole ääriviivoja!) luominen vaatii ainakin Photari kuutosessa seuraavaa: 1) värialueen ääriviivojen vetäminen - näistä viivoista 75% menee heti alkuunsa vinoon. 2) Oikean värin valitseminen tai tarkastaminen. 3) Tablettikynän nappulasta tai hiiren oikealta puolelta yksi napaus: valikko auki. Fill Path. 4) Ääriviivantäyttöikkuna aukeaa, nopea napaus: OK. 5) Näyttääkö hyvältä? Jos ei näytä (ainakin 50% yrityksistä menee pieleen tässä vaiheessa), kumoa, kumoa, kumoa. Jos näyttää, 6) Valikko auki, delete path.
Ja tämä kuuden kohdan mänööveri toistui tuhansia kertoja! Layereita eli tasoja kertyi yli kuudenkymmenen.

Kahden kuukauden aikana käytin pienokaiseeni lukemattomia tunteja, miljoonia klikkauksia ja tuhansia hammastenkiristyksiä. Olin, ja olen, silti tyytyväinen aikaansaannokseeni. Pitkä matka on vielä edes lähes täydelliseen, mutta olen minä kehittynyt!
Haaveet sadoista kehuvista kommenteista, monista ajatuksella kirjoitetuista ja suurimmaksi osaksi positiivisista kritiikeistä ja lukemattomista suosikkilisäyksistä täyttivät pääni kun suljin Photoshopin ennen iltapalaa ja nukkumaanmenoa.

Viime viikonloppuna läsäytin virtuaaliselle kankaalle lopulta viimeiset väriläntit ja kiirehdin lataamaan aikaansaannokseni internetiin koko maailman pällisteltäväksi.

Kuinka kävi?
Mainetta ja kunniaa? Minua ylistäviä ihmismassoja lähettämässä minulle kehuja, virtuaalisia ruusuja, kosintoja ja kutsuja yliopistonsa kunniatohtoriksi?
Nnn-nnooo...
Ensimmäinen päivä: 8 favea.
Toinen päivä: 8 favea lisää.
Kolmas päivä: 7 favea lisää.
Kommentteja 34, joista puolet omia vastauksiani ja neljäsosa päätöntä jorinaa.
Tällä tahdilla olen tavoittelemallani maineen polulla (500 favea! Ainakin 200! No 100 irtoaa ihan kevyesti!) ehkä joskus ensi vuoden puolella!

Vuoden 2007 piirros dARTissa
Vuoden 2009 piirros dARTissa

Kuva-arvoitus

2009-09-28T14:47:00.000+03:00

Mitä tilannetta alla oleva kuva esittää?

a) B. Virtanen -sarjakuvasta tuttu toimistopäällikkö Lennart Nilkén on kyllästynyt ja päättänyt huvittaa itseään kehittämällä firmalle organisaatiouudistuksen, jota tämä helppotajuinen piirros kuvaa.
b) Siiri kuuli monta viikkoa sitten opontunnilla sanottavan, että ajatuskarttojen piirtäminen edesauttaa oppimista ihmeen paljon. Hän päätti kerrankin uskoa opinnonohjaajan villejä väitöksiä ja teki koeviikolla ajatuskartan psykologiankokeeseen kertaamista helpottamaan.
c) Kyseessä on erään suomalaisen suuryrityksen äskettäin julkisuuteen vuotanut veronkiertokaavio.

Arvaamista helpottamaan voisin sanoa vinkiksi, että laittakaahan jo tulostimet lämpiämään, psykologianopiskelijat! Tämän tutkailu tekee varmaan ihmeitä teidänkin koemenestyksellenne...

Sarjakuvin II - Unennäköä

2009-09-27T20:11:00.005+03:00

Klikkaamalla suuremmaksi!

Kaikki seitsemän Harry Potteria luettuna kuukauden sisään on yhtälö, joka voi toisinaan tehdä hassuja temppuja yöunille.

Vitamiinilisäkeskustelu

2009-09-23T21:01:00.004+03:00

"Tyttäreni", aloitti äitini jokasyksyisen palopuheensa. "Näytät aivan pystyynkuolevalta olmilta. Sinun täytyy saada enemmän vitamiineja nyt, kun syksy tulee!"
"Eeei!" protestoin. Muistelin synkästi äiskän edellistä käytännössä toteutettua vitamiinipuuskaa joskus viidennen luokan syksyllä. Siihen sisältyi yhden porkkanan syöminen joka päivä. En syönyt ensimmäisenkään päivän porkkanaa kokonaan, ja koska pöydästä ei ollut poistuminen ennen porkkanan häviämistä, istuin paikallani puoliksi syöty porkkana edessäni varmaan tunnin ennen armahdusta.
"Ei enää porkkanaa!"
"Minä meinaan vitamiinilisää!"

Seuraavana päivänä keittiön pöydällä törrötti tuubillinen poretabletteja. Tuubin kyljen mukaan yksi tabletti sisälsi kaikki tarvittavat vitamiinit ja hivenaineita seuraavan viikonkin tarpeiksi.
Tiputin yhden tabletin lasilliseen vettä. Vesi värjäytyi keltaiseksi kuplien ja sihisten noin kahdeksankymmenenseitsemän desibelin voimakkuudella. Pieniä pärskeitä lenteli metrin säteelle lasista.
"Tuo näyttääkin terveelliseltä!" hymyili äiskä.
"Näyttää närästykseltä sisältä päin katseltuna", minä voihkaisin.
Join ensimmäisen vitamiinilasillisen valittaen kiivaasti juoman hirvittävästä mausta ja kammottavasta, kuplivasta rakenteesta. Äitikultani vain pyöräytti silmiään.
"Saat luvan juoda joka ikisen tabletin!"

Seuraavat kaksi viikkoa muistin joka päivä muistuttaa äiskää kohtaloni kamaluudesta. Kurlasin vitamiinilientä kovaäänisesti voihkien.
"Tämä on kamalaa! Etkö olisi voinut ostaa jotain, mikä on edes helppo niellä ja äkkiä ohi? Niin kuin jotain pillereitä? Onko vielä pakko?"
Totta kai oli. Kahden viikon päästä poretablettituubi lopulta tyhjeni. Seuraavana aamuna pöydällä odotti iso purkki kalanmaksaöljypillereitä.

"Hei äiskä... Nämä kalanmaksaöljypillerit ovat tosi karseita! Niitä on vaikea niellä, tuntuu, että jotain juuttuu kurkkuun, eikä tunne häviä moneen tuntiin! Ja tämä maku... Röyhtäykset maistuvat kalalta vielä seuraavana päivänäkin! Poretabletit takaisin! Ne sentään maistuvat hyvältä! Vähän kuin limsalta!"

Lomakuvia katsellen

2009-09-16T21:50:00.006+03:00

Isäni oli juuri palannut Sveitsistä patikointiretkeltä tarmoa puhkuen. Alta aikayksikön hän oli kytkenyt kameran kiinni tietokoneeseen ja aloittanut esittelyn matkansa huippukohdista.

"Tässä on Eiger! Euroopan ehdottomasti legendaarisin vuorikiipeilyvuori! Tämän ohitse minä patikoin!", isä intoili.

"Tässä on Eigerin upea pohjoisseinämä. Katso nyt!"

"Tässä olin sitten kävellyt ehkä kilometrin eteenpäin äskeisestä paikasta. Pysähdyin ja otin kuvan Eigeristä!"

"Hei, Siiri, katso nyt, tässä näkyy oikein hyvin Eigerin pohjoisseinämää... On se vaan hieno, eikö?"
Tukahdutin haukotuksen.

"No, tämä onkin jo seuraavan päivän aamulta. Oli niin muikeat näkymät Eigerille, että siitä oli aivan pakko ottaa kuva..."

Aika osoittaa jotain mielenkiintoa, päättelin, ja katkaisin isäni monologin:
"Onko tuokin Eiger?"
"Miten hölmöjä sitä voi ihminen kysyä... Tuo on tietenkin Jungfrau!"

Luokaton lukio

2009-09-13T19:59:00.001+03:00

Kadehdin pientä lukiota käyvää kaveriani.

Pienessä lukiossa laitat raksia ruutuun kurssivalintojesi kohdalle, annat lapun opettajalle ja rehtori hoitaa lukujärjestyksesi kuntoon.
Isommassa lukiossa, kuten se, jota minulla on kunnia käydä, asia hoidetaan hiukan toisin.

Aluksi käytimme yhden opontunnin tulevan vuoden lukujärjestyksemme suunnittelemiseen paperille painettuja pieniä ruudukoita silmät ristissä tihrustaen, homman toivottomuutta kiroillen ja opon jatkuvaa puhetulvaa apuna käyttäen.
Kahta asiaa opo ei vaivautunut mainitsemaan. Ensimmäinen oli se, että kaikki paikat eivät suinkaan tulisi valittaviksi nettiin hetipaikalla, vaan niitä aukeilisi useana päivänä kurssitarjottimen avauduttua. Toinen oli se, että vaivalla suunnittelemansa lukujärjestyksen saavat toteutumaan vain kolmannen potenssin hannuhanhet ja sielunsa asian hyväksi myyneet.

Viikko sitten maanantaina kurssivalinnat sitten avattiin internettiin, koulumme Wilma-sivustolle.
Se maanantai menikin sitten paniikin kourissa: väki lappoi ruokatunnilla valitsemaan, mutta kaikki kurssit tuuttasivat täyttä. Mitä hittoa? Pakkohan meidän on kursseille päästä! Ei kai me nyt iltalukiossa näitä jouduta käymään? Käytävät tulvivat tuskaisennäköisiä ihmisiä. Maanantain saldo oli kaikilla kehno, minulla kolme ranskankurssia. Enää kaksikymmentäkuusi kurssia valittavana!
Tiistaiaamuun mennessä tieto siitä, että paikkoja kursseille aukeaisi joka aamu lisää, oli levinnyt oppilaidenkin keskuuteen. Kenelle paremmin, kenelle huonommin: minä elin väärässä uskossa kurssitarjottimen aukeamisesta 8:15 niin kuin eilispäivänä, mutta paremmin informoidut koulutoverini olivat jo puoli kahdeksalta noppailleet kurssit nenäni alta. Päivän saldo kaksi kurssia lisää, yhteensä 5/29. Mutta onneksi äiti osaa aina lohduttaa: "Sä et saa lukioo käytyä edes sadassa vuodessa jos niitä kursseja ei voi ottaa tota enempää!"

Keskiviikkona olin jo paremmin varustautunut ja puoli kahdeksalta koneen ääressä. "Demotilassa ei voi tehdä valintoja", Wilma valisti minua. "Äh, tässä on jotain vikaa", ajattelin, ja hylkäsin homman siltä aamulta. Koulussa sain kuulla, että kurssit olivatkin auenneet vasta kahdeksalta. Kaksi minuuttia lopettamiseni jälkeen siis. Muutama ylpeili valmiilla tai edes kahta kurssia vailla täydellisellä lukujärjestyksellä. Kuristushalu kasvoi sisälläni, mutta kykenin sentään tukahduttamaan sen.

Torstaiaamuna Wilma oli kaatunut eikä kukaan saanut yhtäkään kurssia lisää. "Tämä on kyllä suunniteltu kestämään ruuhkahuippuja", vakuutteli rehtori. Nii-in, siltähän nyt näyttää.
Perjantaiaamuna oli ihan turha herätä aikaisin pelleilemään, kaikki paikathan oli jo jaettu. Saldoni oli jäätynyt kohtaan 15/29 ja stressimittari näytti kirkkaanpunaista. Uudelleenjärjestelyn aika.

Vietinpä iltasella tunnin muutaman rusikoiden kurssejani johonkin uskoon sen mukaan, missä on tilaa. Ei, en halua tunnin hyppytuntia kolmena päivänä viikossa heti ruokailun perään! Ei, en halua venäjän alkeiskurssille! Eikö missään ole tyhjää kemiaa? Hiki valuu, tekee mieli kiroilla. Kurssit ovat täynnä. No, jos otan tuon liikunnan, tuohon tulee hyppytunti. Paitsi jos otan siihen syventävää äidinkieltä. Mutta sitten tulee kahdeksan tunnin päiviä. Ja mistä minä sitä kemiaa tähän hätään lypsän?

Loppusaldo 30/29. Lisänä tuntikaupalla kursseista hermoiluun ja muuhun turhautumiseen heitettyä aikaa.
Juuri äsken rehtorilta tuli viesti, että joidenkin opiskelijoiden lukujärjestyksiä tullaan muuttamaan ryhmien tasaamisen ja yhdistämisen vuoksi.

Eläköön valinnanvapaus.

Jäävuorta väistellen

2009-09-07T17:00:00.003+03:00

Kerran huhtikuisena perjantaiaamupäivänä eräällä ala-asteen viidennellä luokalla oli vain yksi puheenaihe.

Titanic oli tulossa televisiosta sinä iltana.
Melkoisen yleinen (harha)käsitys siitä, että Titanic on vain tytöille ja nössöille suunnattua romanttista roskaa ei onneksi ollut saavuttanut luokkaamme vielä. Siispä luokan pahimmatkin rettelöitsijät uhosivat katsovansa joka ainoan minuutin elokuvan kolmesta tunnista. Illalla jokainen viidesluokkalainen asettui television eteen ja napsautti neloskanavan päälle. Minä muiden mukana.

Alusta asti hommassa oli ollut jotenkin kaamea vire: surullinen musiikki yhdistettynä iloisiin ihmisiin, pimeänkarmivat kuvat hylystä. Alun jälkeen toki jälkeen helpotti hetkeksi, mutta aivan liian pian rysähti ja Atlantti alkoi loiskua laivan sisään...
Kaksi tuntia ja risat kestin. Sitten ahdistus otti minusta niskalenkin. Laivan uppoaminen ja tuhansien ihmisten toivoton pako oli liian kaameaa katsottavaa tytölle, joka tapasi mainita lempielokuvakseen Prinsessa Ruususen. Jätin Jackin ja Rosen mellastelemaan uppoavan laivan käytäville ja huokaisin helpotuksesta.
Titanic jäi kuitenkin kaivelemaan mieltäni. Olisi ehkä kuitenkin pitänyt katsoa, huokaisin hampaita harjatessani. Oli se sen verran hienoa. Ja mitenköhän niille rakastavaisille mahtoi käydä?

Maanantaina luokassa puhuttiin taas vain yhdestä asiasta.
”Eikö ollu hyvä leffa?”
”Näiksä ku se laiva katkes kahtia?”
”Vähän se oli hienoo ku siin lopus oli niit jäätyneit ihmisiä!”
Jopa opettajamme halusi tietää, kuinka moni meistä oli katsonut Titanicin. Viittasin puolittain ja toivoin, ettei kukaan vain kysyisi minulta mitään. Jälkeenpäin tiedustelin eräältä ystävältäni, miten lopussa oli käynyt.
”En tiedä”, hän vastasi. ”Minä en katsonut enää sen jälkeen, kun savupiippu kaatui sen yhden tyypin päälle…”
Kenellekään muulle en kehdannut tunnustaa heikkohermoisuuttani, ja koska googletustaitoni olivat tuolloin vielä mitä sattuu, elokuvan loppu jäi pimentoon.

Parin viikon mitenköhän-siinä-mahtoikaan-käydä-vatkauksen jälkeen annoin koko jutun olla. Kahden unohduksen vuoden jälkeen, viikonloppuna, jolloin kotonani kyläili kahden ystävättäreni muodostama joukko, lamppu syttyi lopulta pääni päälle. Kun joku heitti ilmaan kysymyksen siitä, katsoisimmeko jonkin elokuvan, tajusin lopulta jotain:
”Vuokrataan Titanic!”
Kiersimme kotikaupunkini videovuokraamot. Neljänkymmenenviiden minuutin etsintöjen ja muutamien yksinäisten vuokraamotyöntekijöiden kyllästyneiden katseiden jälkeen löysimme hakemamme. Viimeisestä mahdollisesta paikasta, tietenkin.

Elokuvan loppuessa kello lähenteli jo yhtä yöllä. Ei kyllä väsyttänyt yhtään.
Itse asiassa moneen tuntiin ei väsyttänyt yhtään.
Elokuvan tapahtumat toki pyörivät päässä aika reippaalla otteella (ja seuraavana päivänä minut sitten löysikin jo pemmastamasta paikallisen Anttilan dvd-laareja Titanicin toivossa), mutta kiersi siellä jokin muukin. Ja juuri se jokin muu piti minua hereillä tuntitolkulla nukkumaanmenoajan jälkeen.

Onko olemassakaan ensinkään paljon kaunimpaa mutta toisaalta rasittavammalla tavalla mieleenjäävempää elokuvakappaletta kuin Titanicin Southampton?

Tämän tarinan julkaisua inspiroi Elokuvamaanantai.

Opettajista parhaat I - The JuXu

2009-09-02T19:50:00.004+03:00

Seiskaluokan ensimmäinen matematiikantunti oli jonkinasteinen järkytys.
Meidät, juuri yläasteelle paiskatut seiskat ohjattiin koulumme puoliksi maan alla sijaitsevaan kellariin. Kellarissa oli jokseensakin omituinen, imakka haju, jonka lähteeksi osoittautui määrittelemättömästä tahmaisesta aineesta koostunut lammikko lattialla. Lämpötila oli elokuun hautovassa helteessä noin kolmenkymmenenkahden paikkeilla, happi loppui eikä ilmastointi toiminut. Talvikuukausina opimme, että ilman hautovaa hellettä mittari laski heti viisi astetta muun koulun lämmön alapuolelle. Patteri oli rikki. Elokuussakin kellarissa oli ahdistavan ilmanalan lisäksi pimeää. Lamppukaan kun ei toiminut.
Kaiken tämän kauhun keskeltä loisti ovi ja oven päältä valkoinen kyltti.

"OK", siinä seisoi.

Tuijotimme silmät kauhusta lautasiksi laajenneina kyltin tekstiä.

Luokkaan päästyämme havaitsimme itsemme istumassa ehdottomasti pimeimmässä lävessä mitä yksikään koululaitos oli meille ikinä tarjoillut. Vaikka kellari olikin puoliksi maan päällä, tämä luokka ei tosiaan osunut sille puolelle... Luokassa oli ahdasta ja pimeää kuin säkissä. Kun valo lopulta napsautettiin päälle, näytti sekin tavallista hailummalta. Luokassa haisi vielä oudommalta kuin käytävässä. Huolettavaa kyllä tätä hajua ei kukaan enää parin viikon päästä aistinut, vaikka muista kouluista saapuneet vierailijat kiinnittivät kyllä siihen huomionsa. Tottuuko homeeseen niin äkkiä?

Äkkiä The JuXu astui ovesta sisään.

Vartissa olimme täysin perillä muutamasta faktasta. Ei mitään kovin matemaattista, silti. Tiesimmepä vaan, paljonko The JuXulla oli aikaa eläkkeeseen. Kolme vuotta. Tiesimme myös, mikä sitä eläkettä oli eteenpäin lykännyt. Sairasloma. Tiesimme sairasloman syyn ja seurauksen, siis sen, että The JuXu ei päässyt itselleen oikeutettuun aikaan eläkkeelle.
Ja voi, kuinka tulimmekaan tietämään tämän kaiken seuraavien kuukausien kuluessa.
Matematiikantunti muodostui yleiseksi pilkan- tai kauhunkohteeksi. Pilkan niille, jotka knoppailivat numeroilla ilokseen ja pärjäsivät pelkillä kirjan ohjeilla tai joita ei kiinnostanut, kauhun niille, jotka eivät matikkaa hallinneet mutta halusivat oppia. Ehkä vika oli neljäkymmentä vuotta vanhojen opetusmenetelmien, ehkä jonkin muun, mutta apua osaamattomuuteensa ei kukaan näillä tunneilla tuntunut saavan. Ja voi sitä eläkepuheen määrää... Tiesimme tasan ja tarkkaan, että kun me pääsisimme peruskoulusta, olisi matikanlehtorittaremmekin miltei vapaa palveluksestaan. Peruskoulun loppu sai odottamattoman sädekehän silmissämme.
Inhomme, ärsyyntymyksemme ja turhautumisemme kasvoi monta kuukautta ja olimme jo miltei valmiita kokoamaan adressin opettajanvaihtoa anomaan.

Jossain vaiheessa, ehkä seiskan keväällä tai kasiluokan puolella, luokkamme inho kuitenkin murtui.
Äkkiä The JuXusta ei valitettukaan niin kovaäänisesti. Äkkiä naurunpyrskähdykset ja suoranaiset naurukohtaukset tunneilla yleistyivät. Eläkepuhekin tuntui vähentyneen. OK-kammio oli yhtä kaamea kuin ennenkin, mutta jotenkin hupaisampi kuin ennen. Taululle ilmestyi toisinaan pilakuvia tai suoranaisia tunnustuksia lemmekkäistä tunteista The JuXua kohtaan. Keskittyminen matikkaan herpasi vielä pahemmin kuin ennen, istumajärjestyksen vaihdoista huolimatta huumorin kukkaa ei enää täysin saatu kitkettyä, joskus The JuXu nähtiin sitä kasvattamassakin. Koko luokka iloitsi, kun piirtoheitin alkoi savuttaa.

The JuXu jätti jälkensä sanavarastoomme. Tunnin alussa hänen suustaan kuultiin toisinaan käsky "Tuota... Töihin!" Ysiluokan puolella ei ollut enää harvinaista, että joku vitsiveikko pyysi encorea äsken kuullusta kehotuksesta, ja usein se hänelle myös suotiin. "Voi äiti!" oli The JuXun lempimanaus. Mutta tarttui häneltä matkaan suoranaista elämänviisauttakin: "Elämä on valinnoista kiinni", kuultiin hänen kerran filosofisesti toteavan, ja lausunnasta pidettiin niin paljon, että se poiki jopa t-paidan edellä mainituin sanoin koristeltuna. Kaikkien lempitoteamus oli kuitenkin The JuXun kerran vakavalla naamalla lausuma "Shut up tai tulee tuho!" Nauru ei muutamaan viikkoon tämän jälkeen hiljennyt, mutta jokin ihme pelasti meidät kuitenkin tuholta. Sanontaa sen sijaan toisteltiin ahkerasti seuraavat kaksi vuotta.

Viimeisellä ysin tunnilla ennen joulua emme tehneet mitään, mutta saimme kuulla tarinoita The JuXun opiskeluajasta ja hänen pakkoavioliitostaan. Verojenmaksu kävi jonkun lain kiemuran takia halvemmaksi papin aamenen jälkeen, pakko siis oli... Vakavalla naamalla kuuntelu oli aika vaikeaa. Kasvolihakset nytkivät aivan itsekseen ja itseään sai pureskella poskista.
The JuXu myös ilmoitti, että eläkkeelle päästyään hän aikoo laittaa kädet kyynärpäitä myöten ristiin ja tehdä vain sitä, mikä itseä huvittaa. Käsiä ristissä kyynärpäitä myöten minä en enää kestänyt. Vietin lopputunnin kaksinkerroin pulpetinkantta nyrkillä takoen ja ilonkyynelet silmistä vuotaen.

Lopulta, muutamaa viikkoa ennen peruskoulun päättymistä ja aivan tavallisen matikantunnin alussa The JuXu asteli luokkaan ja ilmaisi meille, että tämä on nyt tässä. Viimeistä tuntianne viedään.
Hänen loput sanansa hukkuivat huutomyrskyyn ja villeihin aplodeihin. Ne eivät tauonneet viiteen minuuttiin. Kun hän yritti saada jotain suustaan tämän jälkeen vaimensimme hänet uusilla ja entistä hurjemmilla suosionosoituksilla. Ikuistimme The JuXun piirtämällä hänen kuvansa koulumme perinteenä pidettyyn ysiluokan päättötaideteokseen.
Teoksemme poistettiin seinältä.

Epilogi.
Joukko vanhan yläasteluokkamme oppilaita ja nykyisiä lukiolaisia, kaikki The JuXun entisiä enkeleitä, istuskeli yläasteen ja lukion yhteisen ruokalan pöydässä tuossa päivänä muutamana pari viikkoa sitten.
Äkkiä The JuXu asteli pöytämme luokse. Vaikenimme kunnioittavasti.
The JuXu iski pöytää nyrkillä.
"Tämä on minun viimeinen päiväni täällä, kuulkaas!"
Ilmoille kajahtivat vihoviimeiset suosionosoituksemme.

Sarjakuvin I - Paras paikka

2009-08-29T20:01:00.002+03:00

The great seat osoittautui neljänneksi viimeisimmän permantorivin laitimmaiseksi. Parvi esti näkyvyyden lavan ylemmälle puolikkaalle.
Lisäksi vieressäni istui kaksikymmentä tulevaisuuden toivoa Saint Mary's Elementary Schoolista. Kaikki kaksikymmentä katsoivat, että paikallani ei istunut ihmistä vaan pyöröovi, sen verran reipasta oli trafiikki sekä oikeaan että vasempaan.
Ja yksi pennuista vielä tuijotti koko ajan.

Kerran kesäaikaan

2009-08-23T16:36:00.005+03:00

Kesä.
Keskipäivä Lontoon liepeillä Kewin kasvitieteellisessä puutarhassa. Penkki varjossa suuren puun alla. Lintujen laulua ja auringonpaistetta, kaukana kavala maailma ja arjen murheet.
Laiskaa keskustelua minun ja äitini välillä:

"Mietipä, Siiri, täällä sitä ollaan Kewissä. Aika ihanaa, eikö?"
"Joo..."
"Niin on. Jos asuttaisiin Lontoossa, tultaisiin tänne viikonloppuretkille..."
"Niin tultais, olisi kyllä aika ihanaa..."
"Ja täällähän voisi nähdä vaikka ketä julkkiksiaki..."
"Niin varmaan joo..."
"No joo joo! Katso vaikka tuota olkihattuista miestä tuolla vastapäätä. Sehän voi olla vaikka Johnny Depp!"
"Ei täältä asti oikein erota, mutta ei se kai ole edes tuon näk-"
"Voisi se olla!"

Katson olkihattua. Tyylikkäänrento ruutupaita, vaaleat housut. Kirja kädessä ja kasvot varjossa hatun lierin alla.

"No okei. Kai se voisi olla. Minä kyllä luulin, että se asuu-"
"Ihan sama! Katso nyt, tuossa on sen lapset! Nuo kaksi, ja se lukee niille tuota kirjaa."
"Joo, aika perheidylli niillä!"

Hetken hiljaisuus. Aurinko paistaa, tuuli kahisuttaa puiden lehtiä.

"Hei, Siiri, katso: tuolta tulee Johnny Deppin vaimo."
"Ai tuo tuolla? Joo, kyllä se niiden luokse menee..."
"Se tuo niille eväitä."
"Joo... Nyt ne alkaa syödä hampurilaisia..."
"Uh, ei enää hampurilaisia minulle... Ne meidän syömät purilaiset oli ihan liian isoja..."

Taas hetken hiljaisuus. Lintujen laulua, ruohoa varpaissa. Sanalla sanoen ihanaa.
Muutaman minuutin kuluttua lasken katseeni puunlatvoista takaisin Johnny Deppiin ja hänen perheeseensä.

"Äiskä... Katso... Johnny Depp kaivaa nenäänsä..."

Naurumme sekoittuu kesän rauhalliseen huminaan.

Minusta voi tulla vielä mitä vain

2009-08-18T13:10:00.005+03:00

Viimeiset puolitoista päivää olen istunut kotona ja niistänyt. Ei hätää, rakkaat lukijani, kuitenkaan! Koulun terkkarikin on sitä mieltä, että tämä ei ole sikaflunssaa!
Ensi töikseen syksyn kunniaksi immuunijärjestelmäni siis petti minut jo tavallisen flunssan kohdalla. Veikkaankin, että kouluun palattuani kaadun parin viikon päästä uudelleen petiin sen kuuluisan nuhan runtelemana...
Sanotaan, että sairaana pitäisi keskittyä lepoon. Ikävä kyllä taidan olla huono potilas. Lepäilyn (jos asetun makuuasentoon nenäni menee muuten niin tukkoon, ettei happi kulje) lomassa/ohella/tilalla olen nimittäin harrastanut paitsi tietokonepelejä niin tutkimuksia. Koska en flunssaltani ole päässyt kouluun ja sitä myöten opontunneille, päätin tänään ottaa itseäni niskasta kiinni ja ohjata opintojani omatoimisesti.
Tein nettiammatinvalintatestejä.

Valitsin kaksi googlehaussa hyvin sijoittunutta sivustoa, tämän ja tämän, ja pistin naksutellen rastia ruutuun.

Ensinmainitulta sivustolta minulle selvisi monenlaista tärkeää omasta persoonastani. Minulle parhaiten sopivien ammattien ykkösenä kiikkui nimittäin "mannekiini."
Mannekiini, pohdin. Mikä mannekiini? Kuulostaa jokseensakin vanhanaikaiselta. Vaan äkkiäkös siitä selvän ottaa! Googlen kuvahaun ystävällisellä avustuksella näin omin silmin, mitä ammatinvalintatesti minun tulevaisuuteni varalle suositteli.
Se suositteli käsieni, jalkojeni ja pääni leikkaamista irti, kaiken jäljellejääneen päällystämistä kankaalla ja tuotoksen ripustamista rautatangon varaan. Sen jälkeen ylleni voitaisiin ripustaa erilaisia vaatteita. Olisin korvaamaton apu muotisuunnittelijoille, ammattilaisompelijoille ja käsityönharrastajille.
Ikävä kyllä edellä mainittujen toimenpiteiden seurauksena olisin luultavasti myös melko kuollut. Kaiken muun hyvän lisäksi tämä ammattisuositus antaa vieläpä melko masentavan kuvan henkisistä kyvyistäni. Pää pois vaan...

Äh, pohdiskelin tähän. Ei ole kovin lupaavaa tämä, ei ollenkaan. Mutta olihan listan yläosassa muutakin hauskaa. Suhdetoimintahenkilö, esimerkiksi. Kuulostaa sangen mielenkiintoiselta, mutta Googlekaan ei ikävä kyllä osaa todistaa sellaisen toimen olemassaoloa. Musiikin opettaja sen sijaan vaikuttaa selkeältä toimenkuvalta. Ammattiinpääsyä varmaan avittaa se, että en osaa soittaa mitään kapistusta, laulukokeesta sain P niin kuin Peikko, en ymmärrä yhtäkään nuottia ja musiikin tunnit saavat kylmän hien valumaan pitkin selkääni... Valokuvamalli on myös listalla. Ehkä minun pitää aloittaa harjoitukset: voisin vaikka räpsiä itsestäni kuvia kameran itselaukaisimella salama päällä ja yrittää siinä touhussa saada silmäni pysymään auki, se kun tuntuu aina olevan ihan mahdotonta...

Onko tässä nyt mitään tolkkua? Tähän on saatava jokin selkeä vastaus!
Suoritin yhteensä kolme testiä, jälkimmäiseltä sivulta löytyi nimittäin kaksi. Ja nyt on vertailun aika: jos jokin ammatti esiintyy jokaisella kolmesta listasta, sen täytyy olla enne: siihen ammattiin minä vielä päädyn. Jännityksellä teen tilastoa... Ja kyllä! Yksi ammatti osuu yli muiden, yksi ammatti koristaa jokaista testitulosta! Ammatinvalintatestit ovat raottaneet minulle tulevaisuuden peittävää verhoa! Ne kertovat että...

Minusta tulee isona kriitikko.

Äitini lomailee tällä hetkellä yli tuhannen kilometrin päässä minusta. Olen kuitenkin melko varma, että telepatiaa on olemassa. Kuulen nimittäin juuri nyt hänen äänensä. Ja näin hän sanoo (äänensävyä on mahdoton toistaa kirjoitetussa tekstissä...):
"Hah! Olisit kuule vain kysynyt minulta, niin ei olisi mitään testejä tarvinnut tehdä! Minä olen tiennyt tuon jo vuosia! Olet pienestä pitäen kritisoinut! Koko ajan ja kaikkea mahdollista! Eikä se valitus ole tauonnut hetkeksikään!"

Loman lopussa olet loman verran vanhempi

2009-08-11T15:11:00.000+03:00

Koulussa on yksi vänkä juttu.

Kun sinne palaa kesäloman jälkeen ja löytää itsensä samasta ruokalan pöydästä lusikoimasta samaa lihasoppaa ja tuijottelemasta samoja ruokalan seiniä kuin ennen lomaa, tuntuu heti, että on ollut poissa korkeintaan viikonlopun.
Happi loppuu, ahdistaa. Tekee mieli kirkua.

Kouluvuoden ihkaensimmäisen välitunnin alussa alkoi muuten sataa vettä.

Sweeney Todd -ilmiö

2009-08-10T16:03:00.001+03:00

Tämä on tapahtunut jo kerran.

Kun Sweeney Toddista alettiin uutisoida ensimmäisiä kertoja, se ei minua paljoa hetkauttanut. Okei, se on Burtonin leffa, mutta siinä kuitenkin syödään ihmisiä... Ällöä.
Mielenkiinto oli vetelää vielä siinä vaiheessa, kun ensimmäiset kuvat julkaistiin. Okei, se on Johnny Depp, mutta osaakohan se edes laulaa... Huolettavaa.
Ensimmäinen trailerikaan ei aiheuttanut mitään sen suurempaa ihmetystä. Okei, se näyttää aika vaikuttavalta ja lupaavan synkältä, ja Depp taitaa hoitaa laulupuolen kunnialla, mutta tuo kertojaääni on kuin Dressman-mainoksesta ja laulu on oikeastaan aika tylsä... Äh.
Ja sitten naksahti. En osaa sanoa, mikä siihen vaikutti, mutta yhtäkkiä löysin itseni katsomasta traileria kuudettatoista kertaa putkeen ja laskemasta viikkoja ensi-iltaan. Olisin voinut ampua koko Suomen elokuvatarkastamon singolla asteroidivyöhykkeelle siinä vaiheessa kun ikäraja ilmoitettiin kookahdeksaksitoista. Tarpeetonta kai sanoakaan, että Sweeney Todd kuuluu nykyisin lempielokuviini?

Tällä kertaa osaan osoittaa käännökselle täsmällisen päivän.
Kuvia olin toki nähnyt aikaisemminkin. Ihan kivoja, aika erikoisia, hienojakin, mutta jotenkin ei innosta. Trailerinkin olin katsonut, kerran, eikä se aiheuttanut mitään erikoisempia tuntoja. Okei, se on Burtonin leffa, mutta saakohan tuosta aiheesta nyt kukaan enää mitään irti?
Tänään pyöräilin kirjastoon palauttamaan muutaman sarjakuvan (ilmainen vinkki kaikille, joiden elämässä ei tunnu olevan tarpeeksi pahaa silmää: kahmi mukaasi vain akuankkaa ja beevirtasta ja etsi sitten se lainausjono, jossa on eniten paksuja kauno- tai tietokirjallisia tekstiteoksia kantavia, jo valmiiksi kärttyisen näköisiä eläkeläisiä). Sinne asti vaivauduttuani päätin ottaa viimeisestä kesälomapäivästä edes jotain irti. Asetuin siis lukemaan Episodi-elokuvalehteä.

Kääntelin muutaman sivun eteenpäin ja hyvä etten rysähtänyt oranssista nojatuolista suoraan lattialle. Olin nimittäin juuri päässyt kolmen sivun Liisa ihmemaassa -ekstraan. Lopulta tajuntaani upposi, että Burtonilta tulee, hitto vie, uusi elokuva! Tuijotin netissä jo kuukausia kiertäneitä kuvia lehden sivulla niin kuin en niitä olisi koskaan ennen nähnyt. Ovatko ne aina olleet näin hienoja?
Toivottavasti kukaan ei katsonut suuntaani siinä vaiheessa, koska olen melko varma siitä, että hiljaa paikallani tärisemisen lisäksi myös hihitin itsekseni ja mahdollisesti kuolasin lehdelle. Naputtelin ensi-iltapäivän ylös kännykkäni kalenteriin kädet tutisten.
Sitten vedin syvään henkeä ja käänsin sivua.

Älkää hyvät ihmiset nyt erehtykö: en nimittäin trailerin ynnä muun näkemäni perusteella ole vieläkään menossa valalle siitä, että ehdottoman mahtava elokuva sieltä on selvästi tulossa.
Kyse on vain siitä, että nyt olen lopulta päässyt siihen pisteeseen, jossa lasketaan kuukausia ja kytätään leffateatterien nettisivuja ensi-illan lipunmyynnin alkamista vartoen.
Sehän on kuitenkin Burtonin leffa!

Asiaan liittyvä kertomus: Burtonismi(n alku).
Asiaan liittyvä linkki: traileri.
(Mikä meni pieleen, Disney, kun olette kieltäneet trailerin suoran linkittämisen YouTubesta? Eikö trailerin idea olekaan, että mahdollisimman moni ihminen näkisi sen? Ilmaista mainosta tarjolla, mutta kieltäydytte. Ei voi ymmärtää!)

Tarkistus

2009-08-05T13:45:00.000+03:00

Kesällä on tehtävä monia asioita, ainakin jos naistenlehtiä on uskominen. On käytävä taidenäyttelyssä ja alennusmyynneissä, on mökkeiltävä ja syötävä mansikoita. Kesäteatteria täytyy ainakin mennä katsomaan, ja ilman saunaa ei kesä ole mistään kotoisin. Eikä mökkijuhannus vs. kaupunkijuhannus -mittelöä saa unohtaa!

Katsotaan siis, kuinka minä olen selvinnyt kesän 2009 pakollisista tapahtumista.

Juhannus: Juhannuksena ripelsi vettä ja lämpötila huitoi kahdentoista asteen paikkeilla. Vaihtoehdoissa löytyi: olisin voinut lähteä mökille ja istua siellä ainoassa huoneessa ainoalla nojatuolilla kirjaa lukien mökin lämpiämistä odotellessa. Toisaalta saatoin myös jäädä kotiin sisävessan, riittävän lämmön, tietokoneen ja television vaikutuspiiriin. Arvatkaahan kahdesti.
Mökki, sauna & talviturkki: Käyty, käyty (hyttyset purivat niin, että rupia on vieläkin, ja käynnistä on sentään jo pari viikkoa...) & heitetty, mutta sattuneesta juhannussyystä vasta heinäkuun puolella. Haukkukaa vaan mämmäriksi...
Kirjan lukeminen laiturilla: Juujuu, hallussa on. Ikävä kyllä aurinko paistoi niin, etten nähnyt tekstiäkään. Luikin takaisin sisätiloihin aika pikaisesti, kun ihokin alkoi tuntua siltä, että kohta palaa.
Matkailu + taidenäyttely: Olimme äitini kanssa Lontoossa. Eräänä päivänä äitikulta päätti, että tuolle vetelykselle on näytettävä oikeaa taidetta eikä aina vain sitä musikaalinräimettä. Hän sanoi, että tänään menemme käymään kuuluisassa Tate-taidemuseossa. Oli lauantai, ja iltasella pääsisin katsomaan Leijonakuningas-musikaalia. Mikäpä siis pienessä taiteessa ennen sitä olisi vikana?
Tateen pääsi Victoria-metrolinjalla. Yritimme siis sille lähimmältä asemalta, mutta ikäväksemme Victorian laituri oli suljettu korjaustöiden takia. Ajoimme siis toisella linjalla muutaman pysäkin taaksepäin ja yritimme uudestaan. Taas kiinni. Tällä kertaa huomasimme kuitenkin fläppitaulun suljetun laiturin vieressä: koko linja on kiinni, ja korjaustyöt kestäisivät koko viikonlopun.
Bussilla pääsisi, ehdotin. Mutta mutta... Aikaa oli kulunut jo sompaillessa asemien välillä, ja vielä pitäisi syödäkin ennen Leijonakuningasta. Ja bussin etsimisessä menisi ties miten pitkään...
Jupisten äiskä hautasi suunnitelmansa taiteen ihmemaasta. Menimme pizzalle sen sijaan. Mutta onneksi perheellä on aina lohduttavia sanoja tällaisina hetkinä! Isä lähetti meille tekstarin:
"Taide on yliarvostettua! Pizza on hyvä valinta!"
Äiskän jupina kuului pizzeriasta kadulle asti.
Kesäteatteri: Olen käynyt teatterissa tänä kesänä. Jotkut kesäteatteripuristit eivät toisaalta varmaan laske Lontoon Les Misérablesia samaan kastiin suomalaisen kesäteatterin kanssa... Joka on muuten minulle vielä täysin kokematon ilmiö, vaikka sitä erinäiset värikkäät kertomukset valottavatkin. Ehkä ensi kesänä?
Lavatanssit: Olen nähnyt ihmisiä lavalla tanssimassa. Ai ettei riitä? Riittääkö edes, jos sanon, että tunnen tanssiessa oloni yhtä mukavaksi kuin iguaani kuivausrummussa? Ai eikö kelpaa? No en kyllä lupaa mennä ensi kesänäkään!
Alennusmyynnit: Vaatteiden ym. osto on minulle toinen iguaani kuivausrummussa -kokemus. Vaatteiden osalta pyrin siis välttämään näitä. Lontoossa sain kyllä rahaa palamaan, mutta pelkäänpä, ettei yksikään ostamani tuote ollut oikeastaan alennuksessa...
Mansikat & jäätelö + kesäkeitto: Muutamia kumpaakin sorttia. Olen muuten kehittynyt! Edelliskesänä katkaisin varmaan kolme jäätelötötteröä keskeltä kahtia. Sinne menivät ne pallot. Vaan tänä kesänä jäätelöpalloni ovat päätyneet suuhun, eivät maahan. Voi että, tätä henkisen kasvun määrää!
Äidin kesäkeittoakin olen maistanut (hyvää oli)!

Itikka

2009-07-29T21:59:00.003+03:00

Pahempaa kuin yöperhoset: paperilampunvarjostimeeni lässähtää jokin, joka on olemukseltaan kuin kaksikymmenkertaiseksi turvonnut siivekäs kirppu. Ja tämä kymmentä minuuttia ennen nukkumaanmenoaikaa.

Sangen epämiellyttävää. Raidin esiinkaivaminen käy mielessä, mutta kun raidatussa huoneessa on mahdotonta nukkua. Paitsi jos pitää ikkunan auki, jolloin noita hyppylentokirppuja ponnahtelee takuulla sisään parikymmentä lisää ja kaikki myrkky leijuu ikkunasta ulos tainnuttamaan pieniä lapsia ja villieläimiä. Vanha tapa käyttöön, ajattelen, ja hapuilen esille kupin ja paperia.

Ötökkä nakottaa varjostimessa kuin siihen liimattu. Vahtaan sitä turvallisen välimatkan päästä. Se liikahtaa, imukärsä heilahtaa. Kiemurtelen ällöstä. Ei sitä tuosta saa pyydystettyä, varjostin on pyöreä. Ei tästä tule mitään, kun sitä ei oikein viitsi hätyyttää. Lentäisipä itsestään seinälle.
Käännyn sulkemaan ikkunan. Kun vilkaisen uudestaan varjostimeen, lentokirppu on kadonnut. Liikehdin nykivästi kohti valonkatkaisijaa. Nyt on kai mentävä nukkumaan.

Astun maton hapsuista muodostuneen möykyn päälle ja melkein kirkaisen. Vähän myöhemmin länttään varpaani lattialle karanneen muovihelmen päälle ja hysteerinen huuto on taas lähellä. Kieputan itseni tiiviisti peittoon niin että hyvä jos happi kulkee. Olen tuntevinani varpaissani epämääräistä liikehdintää ja yritän ajatella iloisia ajatuksia. Jättiläiskirpun paino painaa rintakehääni.

Lopulta nukahdan.
Tänä iltana tietokoneen vierelle on huomaavaisesti aseteltu purkki Raidia.

JV:n partaa etsimässä

2009-07-27T15:14:00.008+03:00

Selasin pöydälläni lojunutta pikkulehtiötä kirjoittaakseni muistilapun. Tehtävää on paljon: hiukset kaipaavat trimmaamista, pitäisi ostaa piirrustusvihko ja pohjalliset. Pitää siis kirjoittaa kaikki ylös ennen kuin pääsee unohtumaan!
Tyhjää sivua etsiessäni törmäsin seuraavaan muistiinpanoon:

"Blogiin:
Kesälomasta"

Kesälomasta juu, senhän minä olen kirjoittanut, muistelin, ja siirsin katseeni alemmas. Olisikohan tässä jokin toinen hieno idea odottamassa kirjoittamistaan?

"JV:n parrasta, F-1 II"

Hä?
En minä tunne ketään JV:tä, saati parrakasta, ja inhoan Formula ykköstäkin! Tämä on taatusti tuntunut oikein hyvältä idealta aikanaan, mutta nyt... Ehkä F-1 voisi tarkoittaa Fani-ihmistä... Mutta JV:n parta?
Mietitäänpä.

Ei tosiaan kannata jättää kuukauden päähän sitä minkä voi tehdä nyt. Olen vakuuttunut, että oikeassa mielentilassa olisin saanut JV:n oletetusta parrasta revittyä vaikka mitä filosofisia mietelmiä ja huumoripitoisia kaskuja. Nyt yksikään näistä henkevistä sutkautuksista ei kuitenkaan pälkähdä päähäni. Olisi pitänyt raapia koko merkintä tuohon muistilehtiöön, eipä tarvitsisi tässä arvuutella!
Jean Valjean tulee ensimmäisenä mieleen parran omistajaa miettiessä. Les Misérablesin parrakas päähenkilö. Ikävää tosin, että minulla ei ole aavistustakaan, mitä niin merkittävää minulla saattoi tuosta parrasta olla sanottavana. Se on oikeastaan aika normaalinoloinen parta, eikä parran jatkekaan kuulu lempihahmojeni topkahteenkymppiin.

Mutta mutta. Ei takerruta siihen Valjeaniin. JV:hän saattaakin olla joku toinen partaveikko? Entä jos partakin on vain lyhennys tai vertaus jostakin? Tai jos JV on vain kirjoitusvirhe ja tässä pitäisikin lukea vaikkapa JN? Tuo V on ehkä vähän suhruinen, kun sitä nyt syynää... Tai jos se onkin teräväksi lipsahtanut U? Tai J onkin U, joka on jäänyt puolitiehen? Tai jos olen tulkinnut sen F-1 II:kin väärin? Kyseessä voi olla melkein kuka tai mikä tahansa!
Tuokaa toki ehdotuksenne julki! Jos joku niistä on oikein erikoisen typerä, voin harkita sen toteuttamista!

Like a Hallmark card

2009-07-22T17:42:00.005+03:00

Haastan lukijani pieneen ajatusleikkiin: miettikääpä nopeasti mielessänne kaikista otollisin kohderyhmä mille tahansa tuotteelle, jonka kannessa mällistää kuva Johnny Deppistä.

Miettikää sitten, mikä meni pieleen, kun kaikki läpikäymäni lontoolaiset onnnittelukorttihyllyt olivat täynnä tällaisia:

Kyllä birthday boytä nyt hemmotellaan.

Fani-ihminen, osa II - Grease(sta se alkoi)

2009-07-21T20:59:00.002+03:00

Olen ollut musikaalin Grease ystävä sitten yhdeksännen ikävuoteni. Silloin eräänä iltana äitini huusi minulle, että telsusta tulee kiva leffa, kiinnostaisiko minua katsoa? No, tottahan pinkaisin telkkarin eteen, pällistelin Summer Lovingia kaksi minuuttia jonka jälkeen pemmastin kaikki olohuoneen laatikot maanisella tahdilla: pakko täällä jossain on tyhjä videokasetti olla!

Olihan siellä. Ainakin melkein: vain sen kaksi ensimmäistä tuntia oli käytetty Saturday Night Feverin taltioimiseen. Greaseakin oli kulunut vain ensimmäinen vartti ja kaksi ensimmäistä laulua siinä vaiheessa, kun nauhoitus saatiin käyntiin. Puolessavälissä kasetti tietenkin loppui kesken. Uusi äkkiä kehiin, tässä vaihdossa menetetty aika oli enää noin viisitoista sekuntia!

Tästä äänityksestä eteenpäin näitä kasetteja tuli katsottua. Jos olin koulusta poissa flunssan takia, mikään ei ollut parantavampaa kuin Greasen katsominen, vaikka kaksikin kertaa putkeen samana päivänä. Eikä se tietenkään rajoittunut siihen, vaan oikeastaan joka hetki oli oikea hetki Greaselle. Olkoonkin, että osa vitseistä liihotteli yli ymmärryksen monen vuoden ajan. Mutta eihän sellaista yleensä kaipaa mitä ei ole koskaan omistanut, ja koska en tajunnut joissain kohdissa vitsejä olleenkaan, niin miksipä se olisi katseluani haitannut?
Kun Ulla muutaman vuoden perästä tiedotti minulle, että Anttilassa oli saatavilla Greasen soundtrack, kiljaisin ilosta, herätin kiljunnallani äitini ja sain hänen suunnaltaan hyvin äkeitä katseita niskaani. Anttilaan siis, ja iloisesti, enhän ennen ollut tajunnut soundtrackeja olevan olemassakaan, tai ainakaan sijaitsevan samassa maassa kuin minä!

Kolmen vuoden kuluttua ensisilmäyksestä ja tuhansien muiden silmäysten jälkeen saimme tietokoneen, joka osasi ceedeiden käsittelyn lisäksi kieputtaa dvd-levyä ympäri. Anelin tietysti joululahjaksi Grease-dvd:tä, ja se kuoriutuikin myöhemmin paketista. Oli aika eksoottista nähdä ensimmäinen vartti ja vielä puuttuvat viisitoista sekuntia uudestaan kolmen vuoden perästä ja lisäksi koko homma ilman yhtäkään kasetinvaihtoa!
Vieläkin olen kyllä sitä mieltä, että Neloselta aikanaan äänitetyllä versiolla oli paremmat tekstitykset, deeveedeellä ei mainita "mallasjuomia" kertaakaan. Ja vieläkin osaan osoittaa tarkasti ne kohdat, joista äänitykseni alkoi ja joihin se keskeytyi, ja pienen aivovoimistelun jälkeen osaisin varmasti näyttää mainoskatkojenkin paikat.

Joululahjani jälkeen rehasin tietysti kaikki kynnelle kykenevät Greasea katsomaan. Jotkut jopa ymmärsivät jotain leffan päälle, mutta vieraistani kohtelian makasi selällään lattialla ja tuijotti kattoa koko filmin ajan. Jälkikäteen kysyttäessä elokuva oli kuulemma huono. Siitä huolimatta värväsin hänetkin videokamera-telkkarin-päällä-tuotantooni Greasesta. Neljän tyttölapsen miehitys lauloi soundtrackin päälle. Garderoobina toimi oma vaatekaappini ja minä sain itseoikeutetusti miespääosan esitettäväkseni: olinhan ainoa, joka omisti nahkatakin (maitokahvinvärinen, vuorissa kauniita ruusuja)!
Lauluja saatiin purkkiin kaksi ja puoli kappaletta, sitten luovuus loppui: mistä saisimme auton tuunattavaksi produktiotamme varten, ja vielä sellaisen auton, että se mahtuisi olohuoneeseemme? Produktioon ei koskaan palattu.

Nelisen vuotta myöhemmin Grease sai kunnian olla ensimmäinen aitolontoolainen West End -musikaalini. Nyt, viisi kuukautta ja viisi West End -musikaalia myöhemmin voin sanoa vain että...

...mitä uskomatonta roskaa.

Saavuimme isäni kanssa teatterille hyvissä ajoin. Ei ei herra, emme voi luovuttaa lippujanne vielä, vaikka ne onkin varattu. Palatkaa puoltatoista viiva puolta tuntia ennen esitystä, kiitos. Kiertelimme Piccadilly Circusta vaaditun ajan, palasimme ja saimme lippumme. Ostin matkamuistoksi vinyylilevyn kokoisen shown tekemistä ruotivan vihkosen. Sitten odottelimme.
Aulan lattiapinta-ala oli noin kymmenen neliömetriä ja siihen tilaan tuuppaasi noin kaksisataa ihmistä ennen sisäovien avaamista. Muuallakin oli ahdasta: vessat olivat pieniä ja ahtaita, katsomon penkit olivat ahtaita ja pieniä. Silti yleistunne oli miellyttävä: Grease on hauska ja täynnä hyvää musiikkia, mikä siis nyt voisi mennä pieleen?

Mikäpä tosiaan. Show alkoi ja kaksi minuuttia ehdin ajatella, että olisivatpa kaikki muutkin tuntemani Greasenystävät täällä, tämä on hienoa... Mutta sitten korvissa alkoi soida. Musiikki oli niin kovalla, että lyriikat hukkuivat siihen. Bändi koostuikin noin neljästä eri soittimesta, mutta ei se mitään, kuten sanontakin kuuluu: volyymi korvaa sekä määrän että laadun!
Kaikki parhaat vitsit leffasta oli poistettu (tai sanotaanko lisätty leffaan, olihan musikaali kuitenkin olemassa ennen elokuvaa), puvustus ja lavastus olivat jokseensakin tasapaksua tavaraa, lava oli niin pieni, ettei siinä olisi mahtunut esittämään sen kummempia tanssikuvioita, olettaen, että kunnianhimoa olisi riittänyt sellaisiin...
Greasea ei kukaan voi väittää moraaliltaan mitenkään ylentäväksi tarinaksi. Mutta silti... Oliko se Eugene pakko esittää kaikkien maailman nörttiennakkoluulojen yhteensulautumana, mitä? Ärsyttävissä pikkuasioissa tosiaan löytyi nyppimistä, ainakin pitkäaikaiselle fanille: Miksi Frenchien tukka oli alusta alkaen purukuminpinkki? Missä on elmukelmu Greased Lightningistä? Miksi sydänsuruaan kuvaavat näyttelijät nostavat kädet vatsansa päälle? Miksi kaikkien on pakko puhua nenäänsä? Miten on mahdollista, että ala-asteen joulujuhlassakin kohtaa sulavampaa esiintymistä ja lavacharmia? Mikä meni pieleen?

Plussana katsomosta saattoi bongata muutaman noin kahdeksankesäisen tyttösen kulmakarvoihin asti levinneessä luomivärissä ja seitsemän sentin koroissa. On se kaunista, nuorna vitsa väännettävä ja niin edespäin. Isäni vieressä istunut naishenkilö sentään korotti tunnelmia hoilaamalla äänekkäästi shown aikana. Tai niin isäni väittää. Lavan suunnasta raikunut musiikki kun oli niin kovalla, etten kuullut säveltäkään mistään muusta suunnasta. Poistuessa kuulin vieläpä suomenkielistä polotusta ympäriltäni. Voi armas isänmaa, eikö sinusta saa taukoa edes lomansa ajaksi?

Lapsuudenunelmat siinä vain murskautuivat. Tästäkö oli maksettu? Tätäkö olin odottanut? Tällainenko on kuuluisa lontoolainen musikaali?
Vastauksen voivat terävimmät päätellä, mutta aion tarinoida siitä joku päivä kuitenkin.

When the gutters run with stars

2009-07-14T17:39:00.001+03:00

Siiri astuu ulos junasta Victorian asemalla Lontoossa:

Puolta tuntia myöhemmin Siiri astuu metroon Victorian asemalla Lontoossa:

Tässähän ei sinänsä ole mitään erikoista. Jouduinpa vain sellaisen tavallislaatuisen ja jokapäiväisen kohtauksen kuin Lontoon viemäriverkoston tulvimisen kohteeksi.

Varttia ennen tätä tulvimista odottelin aseman katoksen alla äitini ostaessa metrokortteja. Siinä odotellessani ehdin mietiskellä seuraavaa: mitä on tuo outo kohina, joka tuntuu hukuttavan kaikki muut äänet? Istuuko päälläni pulu, vai miksi päähäni napsahtelee märkiä länttejä? Mikäs valkoinen peukalonpäänkokoinen tuohon napsahti?
Eihän se ollut kuin kolmen kuukauden keskimääräinen sademäärä kahden tunnin aikana, rakeiden säestämänä. Sehän siellä vähän napsahteli ja kohisi. Ja tulvi aseman katoksesta läpi. Ja muutti sadevesiviemärin, jonka vieressä seisoin, suihkulähteeksi, josta nousi puoli metriä korkeita vesipatsaita.

Hiukan myöhemmin pakenimme sadetta metrokäytävään ja pysähdyimme tasanteelle laiturin yläpuolelle lukemaan metrokarttaa. Seuraava keskustelu käytiin:
"Paddington?"
"Ei Paddington! Odota nyt hetki, katson tästä kartasta..."
"Katso alas!"
Alas katsoin. Yllättäen äsken niin kuivalla lattialla oli kunnon lammikko rusehtavaa vettä. En ehtinyt reagoida edes varvasta nostamalla, kun takanani ollut ovi aukeni ja ulos pursahti litratolkulla lisää ruskeaa lientä. Ja kun sanon "ulos", tarkoitan, että "pitkin nilkkojani ja kenkiäni."
Pakenin alas pitkin portaita. Takaa kuului huuto:
"Siiri! Hameenhelma!"
Hitto. Minullahan oli hame päällä. Hame, jonka olin unohtanut laahaamaan likavettä tulvivia portaita pitkin. Nostin helmani ja laskeuduin portaat rivakalla otteella. Kahta askelmaa jäljessäni laiturille laskeutui Lontoon viemäriverkoston sisus. Pakenimme junaan.

Tennarit eivät (raikkaalla vedellä jälkikäteen huuhdottuna) kuivuneet seuraaviin kolmeen päivään.

Pari tuntia myöhemmin Leicester Squarella (vaihtokengissä) todistimme seuraavaa näkyä:

Todistakoon tämä kuva siis minun olleen alle sadan metrin päässä sellaisista tähdistä kuin J.K.Rowling, Alan Rickman ja Helena Bonham Carter! Sadan metrin päässä ja ainoastaan paksun seinän, turvamiesmuurin ja metalliristikon erottamana! Totuushan kyllä on, että olimme vielä jumissa tulvivassa metrossa siinä vaiheessa, kun julkimot patseerasivat punaisella matolla, kaatosateessa vieläpä. Aika ei yksinkertaisesti riittänyt siihen, että olisimme ehtineet täpötäydelle aukiolle tunkemaan muiden uteliaiden sekaan tapahtumien vielä ollessa käynnissä.

Mutta näinpä ainakin, kun punaista mattoa rullattiin pois. Eräs yritteliäs nuorimies jonotti purkutyömaan vieressä, vastaanotti työmieheltä pienen rullallisen maailmankuulujen jalkojen koskettamaa mattoa ja lausui sitten seuraavat koskettavat sanat:
"This is so going to eBay!"

Kesäsyyllisyys kaupungissa

2009-07-01T14:08:00.000+03:00

Eilen illalla puolenyön aikoihin astelin takapihalle saadakseni hiukan raikasta ilmaa ennen nukkumaanmenoa. Kesäilta tuoksui samalta kuin auringonlasku tanskalaisella rannalla - lievästi mädäntyneeltä...

Kesäloma on vänkä juttu. Vaikkei haluaisi, sitä tulee kuitenkin koko ajan laskeneeksi, montako viikkoa on jäljellä, ja miettineeksi, mitä on saanut aikaan ja onko käyttänyt päivänsä hyvin. Tätä on vain kymmenen viikkoa vuodessa, nautinko nyt tarpeeksi?
Toisinaan syyllisyys kalvaa, jos takoo sisällä Sims kolmosta ja jättää ulkona vallitsevan kolmenkymmenen asteen helteen omaan arvoonsa. Olkoonkin, että helteessä on tukalaa, iho palaa kahdessa minuutissa, ulkotiloja hallitsevat naapurien kirkuvat kakarat ja kaiken tämän päälle simien hyppyyttäminen on vielä paljon kivempaa kuin ulkona hikoilu. Omantunnon ääni piipittää kuitenkin aina. Kesälllä pitäisi ulkoilla enemmän, kiittämätön kakara!
Jos tämä ahdistus ei vielä riitä, lisäsyyllisyyttä voi kehittää vaikkapa siitä, ettei itse ole vieläkään mökkeillyt tai edes erikoisemmin koti- saati ulkomaanmatkaillut tänä kesänä. Saati että olisin yrittänyt hankkia kesätöitä. Voi, kuinka tympeää! Haaskaat kesäsi, tyttöseni!

Ehkä ainoa keino lomasyyllisyydestä irroittautumiseen on luova ajattelu. Ensi viikolla lentokone lähtee Lontoota kohti. Viikossa voin hyvin suunnittelemalla kokea kaikki pakolliset lomakokemukset: kulttuurin (katson niin monta musikaalia kuin vain mitenkään ehdin katsoa), sivistyksen (johonkin museoon mennään kumminkin), luovuuden (voin piirtää pieniä kuvia postikortteihin, jos aikaa jää), luonnon (onhan siellä niitä puistoja?), rannan (käymme kääntymässä Eastbournen kalkkikiviä katsomassa), rentoutumisen (hotellissa nukkuu mukavasti muutaman tunnin ennen seuraavan päivän äksöniä), herkuttelun (nälkä on tappava eikä missään näy kuin Mäkkäri, Burger King ja Starbucks!) ja vielä auringonotonkin (palan kuitenkin, ihan sama paljonko aurinkorasvaa laitan).

Sitä odotellessa voin siis palata simieni pariin ainakin vähän puhtaammalla omallatunnolla. Tiedättekös, lempisimini poika löysi juuri itselleen iholtaan vihreän morsiamen. Niin, vihreän! Tuskin maltan odottaa jälkikasvun syntymistä, kiinnostavaa virtuaalista geenisekoittelua tiedossa...